Boheemielämää Töölönlahdella

Ooppera: La Bohème - Kansallisooppera 2014-03-21

Eiliseen La Bohèmen ensi-iltaan taisi sisältyä hieman tavallista enemmän odotuksia. Puccinin ikiklassikko on Kansallisoopperan uuden taiteellisen johtajan Lilli Paasikiven ensimmäinen oma valinta. Ensimmäinen ensi-iltatyönäyte saatiin myös ylikapellimestari Michael Güttlerilta. Kun vielä todetaan että Boheemielämää on Katariina Lahden ensimmäinen täyspitkä ohjaus Kansallisoopperaan, niin kyllähän mielenkiinto on korkealla.

Kun Paasikivi ilmoitti aikanaan La Bohèmen olevan ensimmäinen uusi tuotanto hänen virkakaudellaan, valintaa hieman ihmeteltiin. La Bohème on kärkikolmikossa kaikkein suositumpien oopperoiden joukossa. Muistan nähneeni Kansallisoopperan edellisen version joskus aikanaan, kun en ollut vielä myynyt sydäntäni oopperalle. Ohjauksesta en muista paljoakaan, mutta ilmeisesti se kaipasi päivitystä.

Katariina Lahti ihastutti pari vuotta sitten Kansallisoopperassa debyyttiohjauksellaan Puccinin Il Tabarrosta. Jos La Bohèmea vertaa siihen, niin kyllä jonkunlainen jatkumo on havaittavissa. Tapahtumien ajankohtaa on hieman siirretty eteenpäin, noin sadan vuoden taa nykyhetkestä. Henkilöohjauksessa ja varsinaisessa draamassa pysytään tiukasti libreton ja vanhojen esityskäytäntöjen puitteissa.

Kun esirippu kohosi ja ensimmäisen näytöksen näyttämökuva paljastui, odotin mielenkiinnolla olisiko tässä tällä kertaa tuotanto, joka noudattaa perinteistä kuvastoa läpi koko teoksen. Boheemien ullakkohuone oli juuri sellainen kun aina ennenkin. Tradition soljuva kuvakieli rikkoontui kyllä toisen näytöksen avulla. Hieman omituinen junarataristeys oli rakennettu latinalaiskorttelin aukiolle. Ratoja pitkin kulkivat eläinfantasiakärryt ja aukion takaseinällä pyöri maailmanpyörä. Café Momus muodostuu etunäyttämölle katukahvilan keinoin ja koko toisen näytöksen yllä leijuu hieman surrealistinen karnevaalitunnelma.

Kolmannessa näytöksessä lavastaja Mark Väisänen modifioi hieman toisen näytöksen kuvaa ja muodostaa siitä ratapihan(?). Neljäs näytös palaa takaisin ullakkohuoneeseen. Jollain tavalla toisen näytöksen välillä ylenpalttinen tohina rikkoo ohjauksen kaaren minun mielessäni. Vaikka latinalaiskorttelissa juhlat ovatkin, niin lavastuksen ja puvustuksen fantasiaelementit häiritsevät hieman aikalaishenkeä.

Kuten mainitsin Lahti pysyy ohjauksessaan perinteiden parissa. Oopperan loppukuvan avulla Lahti jättää kuitenkin katsojan mieleen pohdiskelun siemenen. Kun Mimì on kuollut, ullakkohuoneen takaseinä nousee ja paljastaa laskevan(/nousevan?) auringon. Boheemikvartetti ottaa matkalaukut käsiinsä ja lähtee kävelemään kohti takaosaa, jättäen kuolleen Mimìn ja surevan Musetan taaksensa. Onko kyse naisten aseman osoittamisesta? Nuoruuden seikkailut on koettu ja sitten lähdetään kohti tulevaisuutta? Siinäpä pohdittavaa.

Musiikin puolesta ensi-ilta jätti minulle jotain hampaankoloon. Miesnelikkomme saa lähes puhtaat paperit. Zach Borichevskylta Rodolfon roolissa odotin hieman enemmän. Kelpo instrumentti, mutta ihan ne ylimmät äänet eivät sytyttäneet. Illan solistisuosikkini oli Marcellon esittäjä Stephen Gadd, oikein ilmaisukykyinen baritoni. Kansallisoopperan omat solistit Jussi Merikanto ja Koit Soasepp täydensivät hienosti nelikon. Merikanto loi Schaunardista aikamoisen veitikan ja Soaseppin takkiaaria oli hienoa kuultavaa.

Naisäänien kanssa minulla olikin sitten paljon ongelmia. Mimìn esittäjän Stefanna Kybalovan vibraatosta en pitänyt lainkaan. Muutenkin tuntui että hänen äänensä sopisi kenties paremmin dramaattisen ohjelmiston pariin. Ainakaan eilen hän ei ollut minulle Mimì. Musetan esittäjän, Siphiwe McKenzien, kanssa minulle ei mennyt kovin paljon paremmin. Ei äänessä mitään vikaa ollut, mutta sitä jäntevyyttä ja ylpeyttä jota Musetta kaipaa, en hänen äänestään löytänyt.

Michael Güttler selvisi urakastaan pääosin hyvin. Orkesteri pulppusi ja räiskyi ihan komeasti. Mutta jonkinlaista rytmillistä epätarkkuutta solistien kanssa olin tuntevinani; varsinkin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. En sitten tiedä oliko vika Güttlerissa, Borichevskyssa vai minussa, mutta Che gelida maninassa tuntui että laulu oli koko ajan hieman takana pulssista. Ei nyt sentään suomalaisen tangon mittakaavassa, mutta kuitenkin.

Ei Kansallisoopperan La Bohème kokonaisuutena vienyt minua Puccinin draamataivaaseen. Moni oopperasäveltäjä osaa työntää tunteiden puukon kuuntelijan kylkeen. Puccinilla on ainutlaatuinen kyky vielä pyöräyttää sitä puukkoa haavassa. Eilisiltana tuntui että puukko vain hieman raapaisi kylkeä. Mutta toisena iltana voi kaikki olla toisin. Käykäähän oopperassa!