Tämän kesän toinen Savonlinnan vierailu sujui hieman viileämmissä merkeissä kuin Lohengrin. Illan oopperana oli Giacomo Puccinin Tosca, Keith Warnerin ohjaus vuodelta 2010.
Päätriona olivat lavalla draamaa luomassa Maria José Siri Toscana, Massimo Giordano Cavaradossina ja Juha Uusitalo Scarpiana. Mainio kolmikko joiden välillä lavakemia toimii hienosti. Kun vielä laulaminenkin sujui hyvin ja orkesteri oli iskussa, niin musiikin puolesta korvilla oli juhlava ilta.
Ohjaus ja lavastus olivat myös mieleeni. Savonlinnan lavalle ei oikein pysty tekemään lavastuksia eri näytöksiä varten (ellei pysytä minimalistiosastolla) ja lava on leveä. Ohjaaja oli lavastaja Jason Southgaten kanssa luonut lavalle pienoismaailman jossa hautausmaa, kirkko, toimisto ja vankila jakavat saman tilan. Mielestäni varsin onnistunut ratkaisu. Ensimmäisen näytöksen "vihkivesipylväs" toimii toisessa näytöksessä viininjähdyttäjänä Scarpialle. Sukujen hautakammiot muuttuvat vankiselleiksi ja arkku pöydäksi.
Ohjauksessa hyödynnetään kauhuelokuvien näkymiä. Esimerkinä vaikkapa ensimmäisen näytöksen lopussa Scarpian aarian aikana haudoista kuoroksi nousevat zombiejoukot, jotka Scarpia lopuksi kädenliikkeillään lakaisee maahan. Hieno yksityiskohta oli Scarpian antamat ivalliset applodit Toscalle tämän "Vissi d'arte" aarian jälkeen, kun yleisön antamat applodit olivat vaimentuneet. Toisen ja kolmannen näytösen välillä ei ole väliaikaa, vaan Scarpia jää lavan keskelle arkkuun makaamaan. Sieltä hänet sitten "yllättäen" lölydetään kolmannen näytöksen lopussa. Tosca ei lopussa pääse kokeilemaan pelastusta lentäjän kyvyillään, vaan hypähtää suoraan hautaan ja saa vielä luodit peräänsä.
Teosesittelyn pitänyt Tapani Länsiö muistutti taustalla olevasta rojalistien ja tasavaltalaisten taistelusta, samoin kuin uskontonäkökulmien erosta. Nämä tietysti selventävät ja syventävät henkilöiden motiiveja. Kyllä Toscaa kannattaa aina mennä katsomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti