Herheim katsoo La Bohémea rakkaan kuoleman aiheuttaman shokin ja surutyön kautta. Ooppera alkaa syöpäsairaan Mimin kuolemalla modernissa sairaalassa. Kuolema laukaisee Rodolfon muistelu- ja assosiaatioketjun, jonka etenemistä saamme seurata. Sairaalan henkilökunnasta kuoriutuvat muut La Bohèmen tutut hahmot, jotka ovat ajallisesti sijoittuneet 1800-luvulle. Rodolfon mielessä hahmot liikkuvat ajasta toiseen ja Mimin lopullista kohtaloa muistuttava sairaalasänky on lavalla koko oopperan ajan.
Rodolfon surutyön taustalla on kuolema jatkuvasti läsnä. Herheim on yhdistänyt Benoitin, Parpignolin, Alcindoron ja tullimiehen roolit yhdelle laulajalle (Svein Erik Sagbåten), joka on samalla edustaa kuolemaa lavalla. Mielenkiintoinen ratkaisu joka herättää hienosti monia ajatuksia pitkin oopperaa.
Jos vertaan Oslon La Bohèmea edelliseen katsomaani Herheimin ohjaukseen Ryöstö seraljista, niin La Bohème on huomattavasti uskollisempi alkuperäiselle libretolle. Tavallaan Herheim hyödyntää ohjauksessaan vain moderneja visuaalisen tarinankerronnan menetelmiä takautumineen ja vääristymisineen. Katsoin tallenteen tänään ensimmäistä kertaa ja olen varma että uusintakatselut vain avaavat tarinaa entisestään. Herheimin ohjaukset toimivat monella tasolla.
Lavastus tukee tarinaa hienosti ja vaihtelee modernin sairaalaympäristön ja 1800-luvun miljöön välillä. Mielestäni video-ohjaaja ei ollut aivan tehtäviensä tasalla. Monessa kohtaa olisin halunnut nähdä lavatapahtumat koko lavan osalta. Nyt sai vain viitteen siitä että samaan aikaan toisella puolen lavaa tapahtuu jotain, mutta kamera on keskittynyt vain pieneen osaan tapahtumista.
Laulajilla näkyi olevan mikrofoneja korvan vieressä, mutta äänet kuulostivat minun korvaani hieman omituisen kaikuisilta. Olen ollut Oslon oopperatalon katsomossa eikä akustiikka mielestäni tuollaiselta kuulostanut. Muuten orkesteri kuulosti hienolta Eivind Gullberg Jensenin komennossa.
Laulajatkin ovat mainioita. Rodolfona Diego Torre ja Miminä Marita Sølberg vakuuttivat esityksillään. Samoin Musetan esittäjä Jennifer Rowley. Ainoastaan basso Giovanni Battista Parodi ei sytyttänyt minun korvaani.
Tätäkin tallennetta voin suositella lämpimästi. Kenties kuitenkin taas sillä varauksella että ei ensimmäiseksi La Bohèmeksi. Siihen sopii vaikka todellinen "old school" ohjaus Covent Gardenista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti