Kansallisoopperan kevätkauden viimeinen uutuusensi-ilta oli Puccinin kolmen yksinäytöksisen oopperan kokonaisuus Il trittico. Kolmen oopperan pakettina oopperoita ei ole ennen kansallisoopperassa aikaisemmin nähty. Itse asiassa Sour Angelica oli ensimmäistä kertaa kansallisoopperan lavalla eilen. Hieno ja iso panostus kansallisoopperalta. Vaikka oopperat ovat lyhyitä, noin tunnin kestoisia, niin muutamasta päällekkäisestä roolista huolimatta laulajia on lavalla useita illan mittaan.
Jokaisella oopperalla oli oma ohjaajansa. Sour Angelican ohjasi Johanna Freundlich, Il tabarron Katariina Lahti ja Gianni Schicchin Ville Saukkonen. Ideana mielenkiintoinen, mutta kenties yksi ohjaaja olisi voinut käsitellä kokonaisuutta paremmin, vaikkei oopperoilla olekaan mitään tekemistä keskenään.
Ensimmäisenä oli Sour Angelica. Se on luostariin sijoittuva tarina, jossa ylhäisönainen on aviottoman lapsen saatuaan vetäytynyt "katumaan" luostariin ja saatuaan viestin lapsensa kuolemasta päättää päivänsä. Sisar Angelican musiikki on lähes sietämättömän kaunista. Puccini piirtelee kevein ja herkin vedoin kaunista musiikkia pelkästään naisista koostuvan ensemblen taustalle. Pääroolissa ensi-illassa oli komea ääninen Olga Romanko. Muut roolit oli naisitettu kotimaisin voimin. Heidän äänensä eivät kenties ole aivan yhtä kantavia kuin Romankon, mutta kuuluvat kuitenkin hyvin Puccinin sädehtivän musiikin yli. Sari Nordqvistin ruhtinatar oli hyvä ja Melis Jaatisestakin pidin kovasti. Ohjauksen kannalta Sisar Angelica on hankala pala. Lavalla ei paljon tapahdu. Freundlichin ideat tuntuvat minusta kovin alleviivaavilta. En ymmärrä mikä omenapuussa istuvan empaatikon idea on. Käsittääkseni hän vain mimikoi Angelican sisäisiä tunteita. Miksi ihmeessä? Ne tulevat musiikin ja roolin esittäjän taitojen avulla erinomaisesti selville muutenkin. Lavastus on sinänsä kaunis, koko ooppera tapahtuu tuon omenapuun ympäristössä. Lavan reunalla oleva lasikaappi, jossa Angelican lapsi asustaa, se kuvannee soppea sielussa johon Angelica on joutunut häpeällisen historiansa sulkemaan. Ovatko pienissä kaapeissa olevat bonsai-puut samaa symboliikkaa? Rajoittamista ja tukahduttamista. Ja ne samat laatikot ovat kuitenkin myös Angelican yrttirohtojen lähteitä, joista myös lopun tuova myrkkykin löytyy. Miksikäs ei...
Toisena oli vuorossa Il tabarro, eli viitta. Viitta on verismin henkeä tihkuva mustasukkaisuusdraama Pariisin siltojen alta. Viitassa oli illan tasapainoisin ja vahvin solistiryhmä. Pääkolmikkona on oli Hannu Niemelän, Elisabeth Stridin ja Zoran Todorovichin trio. Pienemmissä rooleissa olivat Koit Soasepp, Riikka Rantanen ja Mika Pohjonen. Upeaa laulua jokaiselta! Ohjauskin toimi hienosti. Lahti oli kevyesti modernisoinut teosta, mutta erittäin hyvällä maulla. Tietysti hieman hymyilyttää kun Michele toteaa että he pärjäisivät kahdenkin apumiehen kanssa, vaikka varttitunti aikaisemmin ruumasta oli pullahtanut toistakymmentä apumiestä... Mielenkiintoinen idea on myös se, että Michele ei sytytä tulitikkua piippuansa varten, vaan selvästi on perillä Giorgettan ja Luigin valomerkeistä. Minusta piipun käyttö antaa sen pienen hienon lisämausteen siitä mahdollisuudesta, että valomerkki on vahinko ja näin tapahtumat vyöryisivät kohtalon voimalla. Nyt loppu on periaatteessa Michelen valinta.
Viimeinen kolmikosta on Gianni Schicchi. Gianni Schicchi on vastustamattomalla voimalla etenevä komedia testamenttiin tyytymättömistä sukulaisista, jotka saavat itse maistaa huijatuksi tulemisen makua. Laulun puolesta asiat olivat hyvällä mallilla. Gianni Schicchin roolissa Roberto de Candia oli kerrassaan mainio. Nuorena parina olivat Marjukka Tepponen ja Tuomas Katajala. Komeaääninen duo jo nyt, mutta kun vielä vuodet tuovat ääniin lisää voimaa ja tehoa, niin huh huh. Ohjauksesta en pitänyt lainkaan. Tuntui siltä että Ville Saukkonen halusi tuoda varhaisteineille suunnatun Disney sarjan äärikarrikoidut hahmot lavalle. Jokainen hahmoista ja kaikki lavan rekvisiitta oli tehty mahdollisimman hauskaksi ja höperöksi. Huumorin ja hauskuuden teho häviää tällaisessa yliannostuksessa. Tulee olo: "Tämä on nyt hauskaa ja hassua, perkele!" Lavatapahtumat ovat pelkkää surrealistista pörräystä. Ymmärrän kyllä että nyt liikutaan subjektiivisen kaaosteorian alueilla. Erittäin pienillä muutoksilla lähtöarvoissa voi olla suuri merkitys lopputulokseen. Minulla se meni näillä eväillä pakkasen puolelle.
Orkesterimontussa asiat olivat kunnossa. Kaikilla kolmella oopperalla on oma luonteensa ja Mikko Franck sai orkesterissa kaikki sävyt komeasti esiin. Seuraavan kerran taitaa Töölönlahden pohjoisnurkkaan tulla asiaa vasta syyskuussa Ringin parissa.
Olin myös ensi-illassa ja oma suosikkini oli ehdottomasti Il tabarro. :-)
VastaaPoista