Ooppera: Tannhäuser - Staatsoper in Schiller Theater, Berlin 2015-04-02
Kerrataanpa heti tähän alkuun että olen suhteellisen hardcore Daniel Barenboim fani. Tämäniltainen Tannhäuser iltapuhde oli oivallinen annos nerokasta musisointia, joka upposi minuun vahinkoa tekemättä. Staatsoperin Tannhäuser on vuoden vanha tuotanto, jonka on ohjannut saksalainen koreografi Sasha Waltz, jota taasen on lavastuksessa avustanut Pia Mater-Schriever.
Tarkkaamon Wagner-kevään tähänastiset tuotannot; Mestarilaulajat ja Tristan ovat olleet ohjauksien puolesta perinteitä kunnioittavia esillepanoja ja Lohengrin taasen hieman erikoisempi versio. Staatsoperin Tannhäuser lukeutuu tarinan puolelta perinneosastolle, mutta tanssikoreografin toimiessa ohjaajana on lavatoiminnoissa paljon mielenkiintoista maustetta.
Venusvuoren bakkanaali tanssitaan mielenkiintoisessa sivulleennostetussa malja- tahi pesuallaslavasteessa. Noin sanoin kuvattuna mielikuva ei houkuttele, mutta todellisuudessa se oli mielestäni hieno ajatus. Mikä eniten itseäni kiehtoi, oli sen mieltäminen silmäksi jonka pupillista pulpahtelevat Venusvuoren tanssijat. Tästähän päästään kätevästi eroottisen aspektin käsittäminen pilkkeeksi silmäkulmassa, ja jo moisen analogian kehittyminen riittää minulle.
Tanssiryhmä on keskeisessä osassa läpi oopperan ja ainoastaan toisen ja kolmannen näytöksen alut ovat tanssitonta teatteria. Tämäkin kuulostaa sanottuna oudommalta, mutta tanssijat ovat yleensä integroitu kuoroon ja kuorohan piipahtelee Tannhäuserissa usein lavalla. Mitä Waltz haluaa sitten tanssin avulla sanoa ja unohdetaan nyt tuo alun bakkanaali? Oikeastaan aika paljonkin. Ensin hieman nikottelin joidenkin ratkaisujen kanssa, kun tekstin alimerkitysten kuvitus liikkeellä tuntui jotenkin rytmiä rikkovalta. Toisaalta pyhiinvaeltajien ryhmän "rutiini rauhoittaa" luuppi kuvasi hyvin uskon dogmaattisuutta ja rituaalisuutta. Toisessa näytöksessä tanssijoiden yht'äkkiset nytkynnät ja värinät tuntuivat rikkovan jonkunlaista flowta. Kolmannessa näytöksessä päädyin tulkitsemaan niitä jonkinlaisina alitajunnan purskahduksina, jotka tuottavat vastakohdan esimerkiksi sosiaalisen tilanteen vaatimalle toiminnalle. Noita voisi olla kiva pohtia tarkemmin libreton ja ajan kanssa.
Lavastus oli kokonaisuutena varsin minimalistinen. Bakkanaalialtaan jälkeen ensimmäinen näytös taidettiin käydä pelkän savuverhon voimalla. Samoin koko kolmas näytös. Toisessa näytöksessä oli sitten lavastuksen kuningasidea. Schiller-teatterin katsomon puinen seinärakenne jatkui riippuvien puupylväiden muodossa lavalle. Ja Elisabeth tervehtii koko Schiller-teatteria laulajien salina. Kolmannessa kohtauksessa puupylväiden sijoittelu hieman muuttuu ja samalla saliharha väännetään rautalangasta laittamalla katsomon valot päälle hetkeksi aikaa. Ihan toimiva lavastus vaikka armottomalla minimalismilla kokonaisuutena edetäänkin.
Loppukohtauksen paavin sauvaa taitaa tällä kertaa mallintaa jo edeltävän Venusvuori-kohtauksen jälkeisissä risuasun saanut erotikko. Paavin sauva pursuaa elämää ja sen elämä on kotoisin sieltä "vihollisen" pääkallopaikalta.
Kyllähän tuo Sasha Waltzin tuotos on mielenkiintoinen kokonaisuus. Liikkeen läsnäolo luo monella tavalla mielenkiintoisia ajatuksia, mutta perustarina pysyy kyllä ennallaan.
Ja sitten se musiikki. En ole komeampaa alkusoittoa Tannhäuseriin koskaan kuullut. Kyllähän Barenboim on aikaisemminkin rohjennut tehdä aika radikaaleja ratkaisuja tempon ja dynamiikan suhteen, mutta tämä oli kyllä täyttä nannaa. Sama meno tuntui jatkuvan läpi oopperan. Barenboim antaa dynamiikan hiljaisten kohtien olla todella hiljaisia; ja tarpeen tullen hitaita. Esimerkkinä vaikkapa Wolframin laulu iltatähdelle, jonka herkkyys oli sydäntä raastavaa. Schiller-teatterin akustiikka ei ole erityisen kirkas, mutta se mitä Barenboim saa orkesteristaan ulos, on jotain mystistä. Välillä tuntuu että soitinryhmät elävät partituurin tapahtumat, eivätkä pelkästään soita nuotteja. Barenboimin tapa tuoda orkesteri lavalle loppuaplodien aikaan kertoo aika paljon mistä hommassa on kysymys.
Laulajien suhteenkaan ei illan esitys jättänyt moittimista. Peter Seiffert Tannhäuserina ei jätä toivomisen varaa, legenda jaksaa vielä. Marina Prudenskayaa on ilo kuunnella, venäläinen laulaa saksan kieltä ja ymmärtää kieleen kuuluvan konsonanttejakin. Tanskalainen Ann Petersen lauloi Elisabethin komeasti ja sopi muutenkin mainiosti rooliin. Christian Gerhaher oli vakuuttava Wolfram ja Hermannin esittäjästä, Kwangchul Younista en ollut aikaisemmin kuullutkaan, nyt olen iloinen että olen.
Sellainen ilta tällä kertaa Wagnerin parissa. Huomenna sitten uusi Parsifal ja todennäköisesti jotain aivan muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti