Parsifal Dmitri Tcherniakovin mukaan

Ooppera: Parsifal - Staatsoper in Schiller Theater, Berlin 2015-04-03

Mistäköhän aloittaisi? Richard Wagnerin viimeinen ooppera Parsifal on todellinen runsaudensarvi tulkintojen suhteen. Ken jaksaa tutustua tarinaan ja sen eri tulkintoihin, huomaa äkkiä että tulkintoja on yhtä monta kuin tulkitsijoitakin. Kristinuskoon taipuvaiset omivat Parsifalin valitettavan usein omiin tarkoituksiinsa, koska Wagner hyödyntää oopperassa kristinuskon mytologiaa ja symboliikkaa. Wagnerin loppuaikojen kiinnostuksesta Buddhalaisuuteenkin on löydettävissä viitteitä. Mistä Parsifalissa sitten on kysymys? Wagnerin oopperallinen testamentti sisältää sen saman psykologisen pohjavireen kun kaikki hänen muutkin kypsän ajan oopperansa: ihminen halujensa, toiveidensa ja historiansa kanssa keskellä muita ihmisiä, kuinka laumaeläin käyttäytyy ja kuinka sille käy sosiaalisessa verkossa?

Staatsoperin uuden Parsifal tuotannon on ohjannut venäläinen Dmitri Tcherniakov. Ajan hengen ollessa sitä mitä se on, tekee mieli yrittää löytää ohjauksesta jonkinlaista analogiaa tämän hetken venäläiseen yhteiskuntaan. Minun on vaikea löytää sitä muuta kuin Wagnerin omalla valta/usko-akselilla, ohjauksen en huomaa sitä suoraan korostavan. Sen sijaan Tcherniakov kohdistanee mielenkiintoamme lapsuuden traumojen käsittelyyn. Tcherniakov ei anna vastauksia, vaan asettaa kysymyksiä jotka jättää sitten avoimiksi. Aivan varmasti traditionalistit pahoittavat ohjauksesta mielensä. Itse odotin räväkämpääkin otetta, mutta kyllä lopputulos taipuu plussan puolelle.

Tcherniakov vastaa itse myös lavastuksesta ja käyttää itse asiassa pohjaideana alkuperäistä 1882 lavastusta Bayreuthista. Saman henkiset holvikaaret ovat lavalla nytkin, mutta kupoli ei aukea ylös, vaan katto kertoo kun olisimme kryptassa. Katosta roikkuu myös valaisinkompleksi, joka minulle henkii jonkinlaista koe- tahi laboratoriovalaistusta. Olemmeko siis testikammiossa?  Lavastus on sama läpi koko oopperan, toisessa näytöksessä muodot pysyvät ennallaan, mutta väri vaihtuu kliinisen valkoiseksi. Tästä enemmän myöhemmin.

Epookin voisi kuvitella olevan nykyaikaa, tai ainakin varsin lähimenneisyyttä. Graalin ritareiden asusteet voisivat viitata johonkin venäjän agraariosaan, mutta tylsiä työvaatteita on kyllä ympäri maailmaa. Ensimmäinen selkeä omaperäisyys on Gurnemanzin epäisällisyys. Yleensä Gurnemanz esitetään hieman "vanha tietäjä" mentaliteetilla, mutta Tcherniakovin Gurnemanz on selvästi henkilö jonka kuoren alla on leppoisen selittäjän sijaan elävä kompleksi ihminen. René Pape muuten tulkitsee upeasti tätä hahmoa, ääni kertoo hahmon sisäisestä menosta todella paljon.

Titurel on ensimmäisessä näytöksessä elävä ja liikkuva roikale. Hänen arkkunsa kannetaan lavalle, mutta mies itse seuraa arkkuaan ja kiipeää sinne makaamaan ja laulamaan osansa. Titurelin ja Amfortaksen suhde on ensimmäisiä vinkkejä Tcherniakovin vanhempi-lapsi kohdevalosta. Amfortas on mielestäni korostetusti Jeesus-hahmo ja Titurel on ritarien ykköspalvonnan kohde. Titurel tuntuu pakottavan poikansa toimittamaan seremonian, joka koostuu veren valuttamisesta tämän haavasta nautittavaksi ehtoollisena ritarien kesken.

Parsifalin hahmo on erikoinen. Tämä rinkka selässä kulkeva maailmanmatkaaja käyttää aluksi shortseja ja hupparia. Ilmeisesti vaatetus viittaa myös jollain tavalla kypsyyteen, sillä toisen näytöksen lopussa, myötätunnon purskahtamisen jälkeen, Parsifal vaihtaa vaatteensa graalin ritareiden tympeään asusteisiin. Tämä kypsyysnäyte liittynee myös lapsuuden trauman purkautumiseen, josta myöhemmin hieman lisää.

Ensimmäisen näytöksen siirtymämusiikki ei mullista sen suurempia näyttämöllä. Sen aikana ritarijoukko suorittaa käsienpesun, jota voi tietysti pitää myös symbolisena siirtymisenä. Graali on se malja, josta nautitaan vedellä blandattu Amfortaksen veri. Ensimmäisen näytöksen lopuksi Kundry tulee korjaamaan mukaansa Amfortaksen veriset vaatteet.

Toisessa näytöksessä Tcherniakov korostaa lapsuuden traumojen vaikutusta ja syntyä. Kuten mainitsin lavastus on täysin sama kuin ensimmäisessä näytöksessä, mutta kaikki on valkoista. Klingsor asustaa tässä ympäristössä tytärkatraansa kanssa. Klingsorin hahmo on neuroottisesti käyttäytyvä aikamiespoika, joka päällisin puolin tuntuu jopa hauskalta ja huvittavalta, mutta jonka alla kaikki tietävät olevan jotain iljettävää ja pahaa. Ilmassa on hyväksikäytön ja jopa pedofilian tuoksua. Kundryn suhdetta Klingsoriin on vaikea päätellä. Tuntuu kuin Kundry voisi olla Klingsorin esikoistytär.

Parsifalin saavuttua Klingsorin valkoiseen maailmaan Kundryn kertoessa Parsifalin äidistä, näytellään taustalla kohtaus Parsifalin lapsuudesta. Äiti keskeyttää Parsifalin ensimmäisen eroottishenkisen kokemuksen naapurintytön(?) kanssa. Tästä voisi kuvitella Parsifalin jääneen shortsi- ja hupparikauteen ja vasta eroottinen viritelmä Kundryn kanssa saa Parsifalin silmät aukeamaan ja havaitsemaan oman haavansa lapsuudestaan. Jota hän tietysti sitten peilaa Amfortaksen haavan kautta. Ja Amfortasta on periaatteessa hyväksikäyttänyt oma isänsä pakottaessaan tämän ehtoollisen lähteeksi. Isä, miksi minut hylkäsit?

Kolmannesta näytöksestä odotin enemmän edellisiä yhteen sitovaa, mutta Tcherniakov ei selittele vaan jatkaa kysymysten asettelua. Amfortas kaataa Titurelin arkun ja raahaa isänsä ruumista pitkin lavaa. Graalin sisältävän laatikon hän paiskaa sivuun. Kun Parsifal palauttaa keihään Amfortakselle, tämä alkaa vaipua suuteloon Kundryn kanssa. Lopuksi Gurnemanz saapuu paikalle ja puukottaa Kundrya selkään. Sillä välin ritarit ovat saavuttaneet hurmoksen Parsifalin saapumisesta ja kulkevat polvillaan ylistäen yläilmoja. Parsifal ottaa lopuksi Kundryn kuolevan(?) ruumiin syliinsä ja poistuu lavalta. Odotin että merivuokkoja muistuttavat, polvillaan olevat ritarit olisivat vaipuneet kuolleiksi, sen verran heikon näköisiä he olivat. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Mitä tästä kaikesta voisi vetää yhteen? Kyllä se Tcherniakovin korostama teema on varmaankin lapsuuden traumat ja niiden läpikäynti. Jotkut kostavat omaa mustaa historiaansa lähimmäisiinsä ja osa tajuaa oman kohtalonsa vasta nähdessään sen muiden kokemana. Gurnemanzin kohdalla historiaa ei esitetä millään tavoin, sen olemassaolo vain näytellään eleiden tasolla. Tulkinnanvaraa jää paljon joka kohtaan. Klingsorin suhdetta ritareihin on minun vaikea käsittää. Toki se Wagnerin libretossa on, mutta ohjaus ei tue sitä visuaalisesti. Koko toinen näytös omaa hieman Kubrikin Kellopeliappelsiinimaista henkeä. Ensimmäinen ja kolmas näytös voisivat sisältää myyttisen version jumalasta uhrattuine poikineen. Toinen näytös on kliininen leikkaus psykologiaan, pelkoineen ja traumoineen. Näiden yhdistäminen jää katsojan tehtäväksi.

Kyllähän tuo ohjaus paljon ajatuksia herätti. Ja jälleen kerran totean sen olevan taiteen perimmäisen tarkoituksenkin.

Ja kuultiinhan teatterin taustalla musiikkiakin... Daniel Barenboimia en voi liikaa kehua, Staatskapelle Berlin on jumalainen instrumentti hänen käsissään. Laulajat olivat taas aivan huikeita. Nimiroolin lauloi upeasti Andreas Schager. En täysin syttynyt hänen Siegfriediinsä pari vuotta sitten, mutta tämän iltainen Parsifal oli napakymppi. Anja Kampe oli parantunut ensi-iltaa vaivanneesta flunssastaan ja oli kerrassaan mainio. René Papen mainitsin jo aikaisemmin ja hän viestitti äänellään Gurnemanzin salatusta sielunelämästä. Wolfgang Koch ja Matthias Hölle selvittelivät välejään Amfortaksena ja Titurellinä. Tómas Tómasson hämmästytti Klingsorina.