Saariahon Émilie

Ooppera: Émilie - Kansallisooppera 2015-04-09

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Kaija Saariahon neljäs ooppera Émilie on sopraanoäänelle sävelletty monologiooppera. Kansallisoopperan Émilie-tuotannon on ohjannut Marianne Weems alunperin Spoleton festivaaleille ja Kansallisoopperan kevään kolmessa näytöksessä Émilienä taituroi Camilla Nylund. Orkesterin johdossa kuultiin André de Ridderiä.

Kaija Saariahon sävelkieli on kiehtonut minua jo pitkään. Ensimmäisen oopperan, Kaukainen rakkaus, olen kokenut vain tallenteelta, mutta muut olen onneksi onnistunut elämään myös katsomosta käsin. Heti Émilien ensi nuoteista lähtien tuntuu kuin olisi tipahtanut keskelle äänimaisemaa. Minulle monet Saariahon musiikin kokemukset ovat enemmän musiikin keskellä olemista, kuin musiikkia ulkopuolelta kuuntelemista.

Émiliessä käytetään apuna sähköistä äänentoistoa. Marianne Henrikssonin soittaman cembalon ääntä panoroidaan usein stereokuvassa, Nylundin ääntä välillä jaetaan ja transponoidaan eri rekistereihin, tuntuu kuin hän laulaisi duettoa itsensä kanssa. Jossain vaiheessa toivoin että salissa olisi ollut mahdollisuus jakaa ääntä tulemaan myös takaapäin, jolloin tunne kuulijan oleskelemisesta kolmiulotteisessa äänimaisemassa olisi ollut vielä vahvempi.

Émilie du Châleten viimeisten elinpäivien aikaisen ajatusketjun on libretoksi kirjoittanut Amin Maalouf. Juonta oopperasta ei kannata etsiä, vaan kyse on yhdeksästä kohtauksesta joissa Émilie elää nykyisyyttään, menneisyyttään ja tulevaisuuttaan. Émilie du Châlet oli valistuksen ajan tiedenainen, jonka mielenmaisemasta saamme läpileikkauksen. Saariahon ja Maaloufin Émilietä ei ole kategorisoitu yhteen karsinaan, vaan saamme tutustua häneen äitinä, rakastajana, tiedenaisena ja kääntäjänä. Jälleen hieman harmittelen Kansallisoopperan muutaman vuoden takaista päätöstä luopua librettojen painamisesta, Émilien libretossa olisi tutkimista enemmänkin.

Camilla Nylund laulaa upeasti ja ilmentää hienosti monimuotoisen hahmon ajatuksen juoksua. Neal Wilkinsonin lavastus toimii hyvin; abstrakti tila jossa kirjoituspöytää ja divaania ympäröivät yksinkertaiset epäkkäät ja kolmiot, joiden pintaan heijastetaan videokuvaa ja värejä. Erittäin toimiva ratkaisu.

Voin kuvitella että Saariahon musiikille eivät kaikki lämpene. Sen sävyjen rikkaus on lumonnut minua jo pidemmän aikaa. Émilie oli jälleen yksi erilainen matka Saariahon musiikin maailmaan. Toivottavasti jonkinlainen tallenne tulisi saataville, Émilien maailmaan haluaisin tutustua tarkemminkin.