 |
| © 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika |
Mestarilaulajat on sen verran harvinaista herkkua näillä leveysasteilla, että se piti käydä katsomassa toisen kerran. Ensi-illassa Michael Kraus oli myös mykkänä, joten nyt tarjoutui tilaisuus kuulla myös hänen ääntään.
Lauantain esitys oli viides ja alkoi jo iltapäivällä kello 14. Toivoisi että Kansallisoopperan väliaikatarjoilussa huomioitaisiin aikainen alkamisaika ja Wagneriaaninen oopperan kesto. Meille myöhäisempään lounaaseen tottuneille ennen oopperaa ei ruoka vielä maita ja oopperan jälkeen kello on jo 19:30. Väliaikatarjoilun gourmet välipalat ovat kyllä nättejä, mutta ei niistä ravintoa paljon tule. Muutenkin toivoisi väliaikatarjoiluun myös "normaalimpia" vaihtoehtoja. Jos kinkkusämpylää ei Wagnerin väliajalle saa, niin vaikkapa Saksan oopperatalojen malliin pretzeleitä. Syksyisin ja keväisin jäätelökin olisi mukava yllätys. Uudet ja nuoret oopperankävijät varmaan ilahtuisivat toisenlaisestakin tarjonnasta.
Ohjauksen suhteen ei Mestarilaulajien toinen katsomiskerta uusia yllätyksiä tarjonnut. Kupfer noudattelee Wagnerin tarkoitusperiä ja hyvä niin. Lavastus toimii noinkin, mutta onhan toisen näytöksen rakennustelineiden "verhoseinät" vähän outoja. Kun kerran perinteissä tuulissa kuljetaan, niin voitaisiin kulkea kunnolla.
Musiikin suhteen tulikin sitten enemmän mieleen. Kokemieni Mestarilaulajien välillä kuulin kaksi maailmanluokan Wagner esitystä (Tannhäuser, Parsifal) ja kyllä täytyy tunnustaa että eroja löytyy. Missään tapauksessa Helsingin esitys ei ole huono, mutta kyllä Berliinissä nyansseja ja äänipotentiaalia on huomattavasti enemmän. Siinä missä Barenboim saa orkesterin hengittämään ja käyttää välillä todella herkkää sivellintä, niin Michael Güttler tuntuu välillä hieman rymistelevän läpi, eikä esimerkiksi alkusoitossa aina anna fraaseille niiden haluamaa elintilaa.
Laulajia en käy moittimaan. Helsingin miehityksen kemia toimii hyvin, vaikka varsinkaan kotimaiset solistit eivät hurjia äänitykkejä olekaan. Ensi-illassa Beckmesserin esittäjä Michael Kraus oli kipeä ja tänään oli todella hieno kuulla hänen ääntään. Vaikka hyvin Armin Kolarczyk häntä tuolloin paikkasi, niin kyllä Kraussin näyttelijänlahjoistakin nautti enemmän, kun ääni tuli miehestä eikä kymmenen metrin päästä. Muuten kelpo laulantaa kaikilta, kotimaisista laulajista ihastelin tällä kertaa eniten Jyrki Korhosen Veit Pogneria.
Kyllä kokonaisuudesta huomasi että esitys on hiotunut sitten ensi-illan jälkeen. Mainio lauantaipäivä, jos vielä joskus menen Wagnerin päivänäytökseen, otan mukaan kunnon eväät.
Näin tämän saman matinean. Se oli ensimmäinen kokemukseni Mestarilaulajista ja samalla viimeinen näkemättä ollut Wagnerin suurooppera. Jälleen kerran Wagnerin taika tehosi, ja aika tuntui pysähtyvän. Lopussa ei millään uskonut, että teos kesti yli viisi tuntia. Tulee mieleen sanat Parsifalista: täällä aika muuttuu paikaksi. Pidin tästä Kupferin ohjauksesta enemmän kuin hänen Parsifalistaan Helsingissä. Kuten sanoit, tarina on Wagnerin eikä Kupferin. Niin sen pitää olla! Ulkomaan vahvistukset olivat mainioita, mutta suurimman vaikutuksen tekivät suomalaiset tenorit. Mika Pohjosen lavaesiintymistä vaivaa edelleen lievä flegmaattisuus, mutta ääni alkaa olla täyttä heldentenoria ja sitä oli todella mukava kuunnella. En epäile, etteikö hän suoriutuisi komeasti myös Tannhäuserista ja Lohengrinista. Tuomas Katajala taas on ilmetty uusi Jorma Silvasti. Odotan innolla kuulevani lisää molempia herroja.
VastaaPoistaTuo ajan häviäminen on tuttu tunne minullekin. Tällä kertaa tosin nälkä häiritsi muutamaan otteeseen. :)
VastaaPoistaKanrestan juustolautanen plus paahtopaistileipä extra-suolakurkuilla on auttava pala. Itse en ehdi usein syödä kunnolla ennen iltanäytöksiäkään, Wagnerit varsinkin alkavat usein jo klo 17.
VastaaPoista