Ooppera: Die Walküre - Teatro alla Scala 2013-06-25
Jos kolmisen viikkoa sitten Riiassa Reininkullan ja Valkyyrian välillä ei ollut ohjauksellisesti mitään yhteistä, niin Milanossa yhden ohjaajan käsissä konseptit pysyvät kauniisti yhtenäisinä. Visuaaliset ideat mitkä eilen esiteltiin Reininkullassa, kehittyvät eteenpäin hienoina variaatioina. Tanssijoita ei Valkyyriassa nähdä, mutta projisoinnit saavat uusia ulottuvuuksia. Ensimmäinen näytös on visuaalisesti uljas. Sieglinden ja Hundingin asunto on heijastettu "kiviseinän" kulmaan, jossa oleva läpikuultava osa muodostaa välillä perspektiiviharhan: onko osa ulkoneva vai syvennys? Eilen projisointien hahmojen kokoerot olivat valmiiksi tehtyjä tallenteita, tänään leikittiin laulajien omilla varjoilla. Reininkullassa vesi oli olennainen osa kaikkia kohtauksia, vettä on lavalla "lähteen" muodossa tänäänkin.
Eilen kehuskelin Milanon Ringin käsiohjelmaa ja tänään päivällä ehdin siihen jo tutustumaan hieman enemmän. Yleensä olen aina kannattanut ajatusta: mitä enemmän infoa, sen parempi. Milanon käsiohjelma tuntuu erittelevän ohjauksen motiiveja ja taustoja jossain mielessä kenties hieman liiankin paljon. Guy Cassiers ei itse esittele ajatuksiaan, vaan Michael P. Steinberg ja Erwin Jans purkavat ohjauksen teemoja auki. Tällä kertaa taitaa olla parempi jättää analyysien lukeminen oopperoiden katselun jälkeiseen aikaan, täten annan omille assosiaatioille vapaamman liikkumatilan.
Hieno idea joka esiteltiin jo eilen Reininkullan toisessa kohtauksessa on lavan yllä pyörivä lankapallo. Itse kutsuisin sitä Wotanin satelliitiksi jonka avulla hän valvoo ja kontrolloi tapahtumia. Tänään tuo pallo oli keskeisessä osassa Valkyyrian toisessa näytöksessä. Se oli projisoinnin kohteena jolloin sen pintaan muodostui valokuvia ja tippuvia "Matrixnumeroita". Tällä idealla on varsin ajankohtainen tarttumapinta viimeaikaisten NSA vakoilupaljastusten takia. Kun Wotan sitten antaa periksi toisen näytöksen toisessa kohtauksessa (Auf geb ich mein Werk - nur Eine will ich noch - das Ende - das Ende!) niin pallo pysähtyy dramaattisesti. Komeaa...
Cassiersin ja valaistuksesta vastaavan Enrico Bagnolin yhteistyö luo monia hienoja ideoita. Kuolemaan yhdistyvä punainen valolanka sai ensiesiintymisensä Reininkullassa Fasoltin kuollessa. Tänään langat lisääntyvät Siegmundin ja Hundingin loppujen myötä. Kolmannen näytöksen alussa lankoja onkin sitten riittämiin valkyyrioiden taistelukenttäsiivouksen johdosta. Mainitsen vielä hienona ideana Brünnhilden vartiotulen: siinä Brünnhilden ylle laskeutuva punaisista valoista muodostuva lamppurypäs valui nestettä ja savusi. Minun silmiini tarttui paljon näitä hienoja yksityiskohtia. Toistaiseksi Cassiersin osakkeet ovat vain kohonneet mielessäni. Ilolla odottelen jo mitä Siegfriedillä on tarjottavaa.
Daniel Barenboim jatkoi hienoa työtään orkesterimontussa. Orkesteri ei peitä laulajia, dynamiikka on uskomattoman laaja. Pianissimot väreilevät La Scalan hienossa akustiikassa. Musiikki hengittää ja sykkii laulajien mukana. Ei voi kuin nauttia.
Laulajat olivat upeita. Waltraud Meierin ja Simon O'Neillin sisaruspari oli aivan mahtava. Ekaterina Gubanova oli mielestäni tänään parempi Frickana kuin eilen Reininkullassa. Iréne Theorin on vahva ääninen Brünnhilde. Hänen äänensä sävyssä on jotain ylimääräistä eloa jota hieman vierastan, mutta se ei estä hänen laulustaan nauttimista. Mikhail Petrenkon Hunding oli vakuuttava. Muiden valkyyrioiden sisääntulot mielestäni hieman kärsivät siitä ettei heidän ensimmäisiä fraasejaan oikein kuulunut jostain lavan sivustoilta. Kun sitten he olivat päässeet lavalle, sen jälkeen kuuluvuus parani huomattavasti. Illan kovan onnen soturi oli Wotanin esittäjä René Pape. Toisessa näytöksessä en huomannut mitään ihmeellistä hänen äänessään, mutta liekö kesäflunssa sitten iskenyt häneen. Ennen kolmatta näytöstä kuulutettiin että hän ei ole aivan täydessä iskussa, mutta laulaa kuitenkin kolmannen näytöksen. Olihan tilanne hieman nolo, kun kolmas näytös päättyy juuri komeisiin Wotanin jäähyväisiin Brünnhildelle. Kyllähän kolmannessa näytöksessä kuuli ettei Papella ollut kaikki kunnossa, mutta Barenboimin hienolla avustuksella päästiin esitys loppuun.
Vaikka Papen sairastumisen vuoksi loppu jäi hieman vajaaksi niin olipahan silti upea Valkyyria.
Kiitos kaunis blogisticukselle hienosta tekstistä ja kuvailusta. Tuo kaikki toi mieleeni Teatro alla Scalassa kokemani esitykset, eivät olleet tosi Wagneria.
VastaaPoistaHyvää kesää ja yhtä mahtavia bloggauksia.
Kiitos kiitoksista! Kyllä taitaa La Scala olla maineensa veroinen.
PoistaIloista kesän jatkoa sinullekin!
Koko Ringistä Valkyyrian ensimmäinen näytös on suosikkini, ja tässä esityksessä se oli aivan ällistyttävän hyvä. Simon O'Neillin Wälse-huuto meni luihin ja ytimiin saakka, ja Waltraud Meier oli ehdottomasti maineensa veroinen. Iréne Theorin lauloi minun makuuni erinomaisesti. Oli mukavaa, että hän esiintyi myös Siegfriedissä ja Jumalten tuhossa. Mikhail Petrenko lauloi kyllä tasaisen hyvin, mutta olisin kaivannut ääneen enemmän muhkeutta, jotta roolista olisi tullut vielä uskottavampi. Harmillista, että René Pape joutui laulamaan käsijarru päällä viimeisessä näytöksessä, ja Wotanin jäähyväisten taianomainen tunnelma kärsi. Taikatulikin oli aika pienimuotoinen, joten ita päättyi pieneen alamäkeen mahtavan alun jälkeen.
VastaaPoista