Ring Riiassa: Götterdämmerung

Ooppera: Götterdämmerung - Latvian Kansallisooppera 2013-06-09

Latvian kansallisoopperan Ring sai kelpo lopetuksen Viesturs Kairišsin ohjaaman Jumalten tuhon myötä. Kairišs ohjasi Valkyyrian, Siegfriedin ja Jumalten tuhon. Parhaana kokonaisuutena pitäisin Siegfriediä, mutta Jumalten tuho ja varsinkin sen prologi ja ensimmäinen näytös olivat aivan mainioita. Käsiohjelmassa Kairišs puhui peilauksista Latvian yhteiskuntaan, mutta Latvian lähihistoriaa syvemmin tuntemattomalle jäivät mahdolliset yhteydet valitettavasti pimentoon.

Heti alussa nornien kohtalonlankana toimi tietoverkkokaapeli jota he kiristävät olkavarteensa, jotta löytävät yhä kuivemmaksi käyvät suonensa. Hirsimökin sisällä kohtaavat näin uusi ja vanha. Siegfried ja Brünnhilde ovat hippiaatteen edustajia. Majan edessä kasvavat hamput, joista Brünnhilde kääräisee myöhemmin jointit itselleen ja Waltrautelle. Siegfried seikkailee remonttimiehenä, jonka työkalupakin kyljessä Notung toimittaa veitsen virkaa. Yksi hauskimmista oivalluksista on Grane hevosen mukanaolo koko oopperan ajan. Brünnhilden uljaan ratsun nahka on päätynyt kengiksi, jotka seuraavat mukana myös Siegfriedin ja Brünnhilden kuolinpedille asti.

Gibichungin suvun jälkeläiset Gunter, Gutrunee ja Hagen muodostavat iloisen insestitrion. Heidän makuuhuoneeseensa taulun läpi rientävä Siegfried saa suhteet uuteen järjestykseen. Hagen puristaa Siegfriedin muistin sekoittavan maustejuoman kätevästi häkkilinnusta. Varmasti yksi hauskimmista ensimmäisen näytöksen aluista Jumalten tuhossa.

Toinen näytös rauhoittaa hieman tahtia. Hagen tanssii maanisesti omien kannattajiensa kanssa ja Alberich-isä piipahtaa vierailulla taluttaen tippatelinettään. Alberich laittaa omat letkunsa hetkeksi kiinni Hageniinkin; olisiko siinä sitten tullut vahvistusta veren katkeraan kalkkiin? Alberichin kumiankan symboliikka jäi hieman auki. Onko kyseessä vain vanhemmuuden symboli, kun kumiankan taisimme tavata myös Mimen ja Siegfriedin kotosalla toissapäivänä?

Kolmannen näytöksen alku on taasen mainio. Tällä kertaa todellakin olemme kylpylässä ja Reinintyttäret viihdyttävät itseään akuista ottamillaan eroottisilla sähköiskuilla. Sähkö tuntuu olevan Kairišsille tärkeä jostain syystä. Remontti-Siegfried käy korjailemassa vesihanoja, mutta ei suostu kuitenkaan luopumaan sormuksestaan. Metsästyskohtaus ja Siegfriedin kuolema tapahtuu samassa kylpylässä, kun kerran Gunter ja Hagen seurueineen löytyvät sieltä saunomasta.

Loppuun olen hieman pettynyt. Siegfried makaa sankarinmuistosängyssä ja kansa kulkee sängyn ohi surien. Brünnhilde tappaa itsensä Notungin avulla Siegfriedin viereen. Puhkeaa joukkotappelu(?) ja Reinintyttäret käyvät nappaamassa sormuksen itselleen. Tämän jälkeen joku ottaa miekan ja kaikki yllättäen rauhoittuvat ja liittyvät miekkamiehen kaveriksi. Kuitenkin lopuksi kaikki muut paitsi miekkamies kääntyvät katsomaan Siegfriedin ja Brünnhilden kuolonpetiä. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Miekkamies yrittää käydä uudeksi sankariksi, mutta vasta kuolema kruunaa todellisen sankarin? Usein Ringin loppuun yritetään saada posiitivista loppuvärettä, nyt ainakaan minuun ei sellaista mistään tartu.

Pitkin Jumalten tuhoa lavalla on mukana mystinen vanhus, jonka henkilöllisyys ja merkitys jää myöskin varsin avoimeksi. Itse tulkitsisin sen Wotaniksi joka seurailee tilannetta. Jos jollakulla on parempia ehdotuksia, kertokaa ihmeessä. Samoin polkupyöräilevän pojan ja lampputytön ideasta olisin kovasti kiinnnostunut.

Vaikka (tai kenties juuri siitä syystä kun) paljon jäi avoimeksi, niin kyllä Jumalten tuhokin on kelpo ohjaus. Ja vaikka ylläolevista tuokiokuvista voisi toisinkin päätellä, niin Wagnerin mukaan tässä edettiin. Jatkumoa edellisistä oopperoista ei vain ollut tälläkään kertaa.

Musiikin puolesta Jumalten tuho jäi hieman vajaaksi. Prologin ja ensimmäisen näytöksen ajan montussa soitti Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri ja toisesta näytöksestä eteenpäin jälleen kansallisoopperan oma orkesteri. Aika erikoinen ratkaisu vaihtaa koko orkesteri kesken oopperan. Katsoin juuri käsiohjelmista, että oopperan oma orkesteri soitti Reininkullan ja Valkyyrian, Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri Siegfriedin. Siegfried kuullosti mielestäni hienolta, en edes ajatellut orkesterin vaihtuneen Valkyyrian jälkeen. Mutta nyt Jumalten tuhossa prologissa ja ensimmäisessä näytöksessä Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri kuulosti välillä epätasaiselta ja ponnettomalta. Toisesta näytöksestä eteenpäin oopperan oma orkesteri kuulosti paljon paremmalta.

Laulajatkin tuntuivat Jumalten tuhossa epätasaisilta. Uusi Siegfried, Lars Cleveman, oli selkeä parannus Johnny van Haliin. Brünnhildellä, Katrin Gerstenbergerillä, oli omat hyvät hetkensä, mutta välillä tuntui että ääni vei naista eikä toisinpäin. Marcus Jupitherin Gunther oli lavalla lähestulkoon vastustamaton, mutta ihan kuin hänenkään äänensä ei olisi ollut parhaassa terässä. Johan Schinklerin Hagen oli vakuuttava, vaikka matalissa äänissä ei dominanssia löytynytkään. Liubov Sokolova urakoi hienosti Waltrauten ja ensimmäisen nornin roolit. Liene Kinčan äänensävyssä on jotain mikä vetoaa minuun, tykkäsin hänen Gutrunestaan.

Entäpä Riian Ring kokonaisuutena? Reininkulta on se jota tulen muistelemaan vielä pitkään. Herheimin mielikuvitus ja asioiden sitominen toisiinsa on parhaimmillaan käsittämättömän upeaa. Karišsin kolme ohjausta täydensivät Ringin hienosti. Valkyyria tuntui vähän lämmittelyltä, Jumalten tuho paremmalta ja Siegfried tasaiselta kokonaisuulta. Cornelius Meister teki tasaisin varmaa työtä koko viikon. Ihan se täydellinen hurmos jäi kuitenkin saavuttamatta. Esimerkiksi Siegfriedin surumarssi ei yltänyt samaan tehoon kuin vaikkapa Segerstamin versio Helsingistä. Laulajat eivät olleet supertähtiä, mutta tarjoilivat täysille katsomoille kuitenkin kelpo musiikkiteatteria neljänä iltana. Latvialaisilla on komea Ring-kokonaisuus, jota ei missään nimessä kannata laittaa pölyttymään muistoihin vuosikausiksi. Jos uusintakierros on odotettavissa, suosittelen ehdottomasti Riikaa matkakohteeksi. Ainakin Reininkullassa saatamme tavata katsomossa.