Tarkkaamo

lauantai 16. toukokuuta 2026

Luonnotar ja Jolanta

Ooppera: Luonnotar ja Jolanta - Kansallisooppera 2026-5-15

Kansallisoopperan kevätkauden viimeinen uutukainen on kahden musiikkiteoksen kokonaisuus. Jean Sibeliuksen Luonnottaresta käytetään termiä sinfoninen runo ja Jolanta on taasen Pjotr Tšaikovskin viimeinen ooppera. Brittiläinen ohjaaja Antony McDonald on yhdistänyt teokset kunnioittaen samalla suomalaisen oopperapioneerin Aino Acktén 150 juhlavuotta.

Teoksia yhteen sitovaa tarinaa ei välttämättä teosten teksteistä suoraan löydy. Symboliikan avulla toki yhteys voidaan muodostaa, käsiohjelmassa puhutaan uudesta alusta ja heräämisen teemasta. Miksipä ei... Luonnottaren libreton Sibelius on pohjannut Kalevalaan ja taasen Jolantassa libretosta vastaa Pjotrin veli Modest, tanskalaisen runoilijan Henrik Herzin näytelmän mukaan. Näyttämökuvassa ohjaaja McDonald sitoo teokset yhteen Luonnottaren solistin, Silja Aallon avulla. Illan esitys alkaa metsää esittävän taustagrafiikkakankaan edessä olevien kuuden kivilohkareen keskeltä. Silja Aalto pukeutuneena "Aino Ackté" henkiseen pukuun. Luonnottaren lopuksi yhden kivilohkareen takaa löytyy talon pienoismalli, jonka Aalto vie mukanaan kankaan taakse. Kun kangas kohoaa ja Jolanta alkaa, niin pienoismalli onkin kasvanut täyteen mittaan Jolantan asuintaloksi kuninkaan mailla. Ihan hieno idea teosten sitomiseksi.

Luonnotar on pituudeltaan alle kymmenminuuttinen teos, eli noin normaalin oopperan alkusoiton mittainen, mutta kiperää laulettavaa solistille. Silja Aalto selviytyy haasteesta mainiosti ja Sibeliuksen yllättävänkin moderni sävelkieli soi kiihkeän komeasti myös Kristian Sallisen johtaman orkesterin toimesta.

Jolanta on itselleni jäänyt aikaisemmin varsin etäiseksi teokseksi. Tämän iltainen esitys nosti kyllä Jolantan vahvasti Jevgeni Oneginin rinnalle Tšaikovskin suosikkioopperakseni. Ainoa virhe minkä itse tein, oli käydä esityksen aikana pohtimaan miten syntymästään sokea henkilö ei kyseenalaistaisi omaa käsitystään maailmasta, jos hänelle ei olisi kerrottu, että häneltä puuttuu näköaisti. Unohdin että joskus oopperassa pitää vain hyväksyä tiettyjä omituisia juonen piirteitä.

Jolantan tarina on varsin suoraviivainen, kuninkaan sokea tytär ei tiedä olevansa sokea. Kuningas on kieltänyt kaikkia muita kertomasta Jolantalle tämän sokeudesta. Uljas tenorikreivi päätyy kiellosta tietämättömän paljastamaan Jolantalle totuuden. Onneksi itämaan tietäjä onnistuu parantamaan Jolantan sokeuden ja maailma palautuu paikalleen.

En tiedä olivatko Luonnottaressa sotkan munasta paljastuneet kuu ja tähdet nyt erityisen sopivassa asemissa, mutta Jolanta kolahti kyllä erinomaisten solistien, kuoron ja orkesterin avustuksella minuun täydellä voimalla. Nimiroolissa Nina Bezu oli erinomainen ja kreivi Vaudémontin roolissa liettualainen tenori Edgaras Montvidas aivan mahtava. Kun vielä kuninkaan roolin lauloi Mika Kares, niin keskeiset roolit olivat hunajaa korville. Muu solistikaarti oli kyllä samalla tasolla. Kuorokin kuulosti ensi-illassa erityisen hyvältä ja orkesteri jatkoi Luonnottaresta alkanut komeaa menoa.

Kun nyt katselee kansallisoopperan kevätkautta, niin omalta kohdalta kokemukset ovat kyllä olleet erinomaisia. Fagerlundin Aamutähti, Turnagen Festen ja nyt Luonnotar-Jolanta kaksikko ovat olleet kaikki hienoja kokemuksia. Ehkäpä ooppera ja baletti eivät enää kiinnosta ketään, mutta paljon pohdittavaa ja upeita kokemuksia niistä kyllä edelleen saa.

lauantai 25. huhtikuuta 2026

Pulssi Kansallisbaletissa

Tanssi: Pulssi - Kansallisooppera 2026-4-24

Kansallisbaletin uutukainen on kolmen koreografian kokonaisuus. Tämän kertainen trio koostuu kolmesta kantaesityksestä: Julian Nicosian Lips on the Ground, Bintou Dembélén - en mode morron - ja Larkin Poynton Olabarrian Hegoak.

Lips on the Ground aloitti illan. En saanut teokseen oikein otetta. Ohjaaja kertoi käsiohjelmassa lähtökohdistaan kuvata mielenmaisemia suuren järkytyksen jälkeen. En tiedä oliko käsiohjelman vinkeistä tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta en osannut yhdistää kokemaani odotuksiin. Lavastus oli tyylikäs, Janiv Oronin ja Michael Anklinin nauhalta tullut musiikki ok, mutta tanssi ei puhutellut minua. Tanssijoissa ei ollut vikaa, Werneri Voitila oli eritoten mainio; koreografia ei vain tarttunut minuun.

Dembélén "Ruskeassa tyylilajissa" olikin sitten jo toinen meininki. Alkuosan musiikkina Steve Reichin Drumming on kestosuosikkejani ja koreografia vei mukaansa. Valoympyrät ja katsomon neljännen seinän hienovarainen koputtelu olivat näyttäviä lisiä. Teoksen loppuosa on vahva leikkaus verrattuna alkuun, geologinen äänimaiseman tukemana liikekieli muuttuu paljon. Hieno ja vaikuttava teos.

Illan päätti Hegoak (siivet baskin kielellä), joka Larkin Poynton Olabarrian mukaan on hänen tulkintansa Ikaros myytistä. En välttämättä tunnista hänen matkalaukku≈sielu ajatustaan lavalla, mutta tanssin puolesta homma toimii erinomaisesti. Isän ja pojan duotanssi on teoksen herkkukohtia ja Luciano Ghidoli ja Nikita Malaki olivat mahtavia siinä.

lauantai 28. maaliskuuta 2026

Festen kansallisoopperassa

Ooppera: Festen - Kansallisooppera 2026-3-27

Kansallisoopperan kevätkauden 2026 ensi-illat jatkuvat komeasti Mark-Anthony Turnagen oopperalla Festen. Maailman ensi-ilta oopperalla oli vuosi sitten Lontoossa ja uutukainen pääsi onneksi jo nyt näytille Helsinkiin. Ooppera pohjautuu tanskalaisen Thomas Vinterbergin ohjaamaan ja Mogens Rukovin kanssa yhdessä käsikirjoittamaan elokuvaan Festen vuodelta 1998. Libretisti Lee Hall on muokannut tarinan oopperamuotoon sopivaksi ja alkuperäinen ohjaus on Richard Jones nimissä ja Helsingin uusintaohjaukseen puumerkki on Benjamin Davisin.

Elokuva ei ollut minulle tuttu ennakolta, mutta katsoin sen alkuviikosta ja pidin siitä kovasti. Dogma 95 tyylisuuntaa noudattava elokuva on intensiivinen kokemus insestin saastuttaman perheen salaisuuksien arkun aukaisemisesta. Turnage ja Hall ovat saaneet käännettyä tarinan uskomattoman hienosti oopperan muotoon, loppua lukuun ottamatta, mutta siitä myöhemmin.

Tarina kertoo lyhyesti perheen isän 60-vuotisjuhlista, joita vietetään perheen hotellissa ison vierasjoukon kera. Juhlaillan aikana kaksossiskonsa itsemurhalle menettämä esikoispoika paljastaa juhlapuheessaan vierasjoukolle joutuneensa kaksoissiskonsa kanssa isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Perheen nuoremmat lapset eivät tästä olleet tietoisia, äitinsä sen sijaan oli. Juhlapäivän aikana esikoissiskon kirjoittama jäähyväiskirje löytyy ja sekin luetaan juhlakansalle aikuisen pikkusiskon toimesta.

Oopperassa, kuten elokuvassa ovat juhlavieraiden reaktiot illan tapahtumiin varsin keskeisessä osassa. Molemmissa vieraat aluksi kauhistuvat kertomuksia, mutta eivät tunnu ottavan aluksi niitä vakavasti, vaan heiluvat uskon ja epäuskon/kieltämisen välillä, vanhempien selityksiä ja juhlahumua seuraten. Vasta itsemurhakirjeen viesti tuntuu läpäisevän henkisen muurin. Elokuvassa isä tunnustaa seuraavan aamun aamiaisella tekonsa, mutta saa käskyn poistua paikalta pilaamasta muiden aamiaista. Ooppera päätyy aamutervehdyksiin ja tuntuu kun kaikki olisi unohdettu ja esikoispojan muistojen taakka roikkuu edelleen tämän hartioilla. Käsiohjelman Hall kertoo nykyisestä kieltämisen aikakaudesta "Elokuvan loppuratkaisusta luopuminen ulottaa oopperan teeman tarinan tapahtumia laajemmalle. Meille oli tärkeää, ettei isä joudu tilille teoistaan, sillä se olisi vienyt huomiota uhreilta. Halusimme pitää yleisön sympatiat heidän puolellaan." En kyllä välttämättä ymmärrä, että uhrien ahdistuksen jatkaminen pitää sympatiat heidän puolellaan. Ei elokuvan loppuratkaisussa sympatiat siirry isän puolelle, vaikka hän pyytelee anteeksi ja saa lähtöpassit. Uhrit saavat sen sijaan jonkinlaisen pohjan yrittää rakentaa tulevaisuutta menneisyyden painajaisten keskellä. Oopperan loppu ei ole loppu, tai edes välietapin päätepiste. Oliko kaikki vain pahaa unta, kaikki elävät saman valheen alla? Ymmärrän, että valhe ja asioiden kieltäminen on nykyajan valitettavaa todellisuutta, mutta ehkäpä myötätunto on parempi vaihtoehto sympatialle. Happy endiä ei perheen tarinassa ole, vaikka sitä katselisi miten päin tahansa.

Turnage heittäytyy musiikillaan tarinaan täydellä teholla. Juonen kipeää pohjavirettä rikotaan huumorin avulla, isoisän dementiatäyteiset muistelouusinnat antavat mielenkiintoisia ja jyrkkiä tunnelmavaihteluita. Musiikin sävelkieli on mukavan moderni minun korviini ja kohtaus-/näytösvaihtojen väliaikamusiikit rytmillisesti mielenkiintoisia.

Kansallisoopperan orkesteri soi komeasti James Hendryn johdolla. Solistikaartista nousi esille jälleen tällä kertaa esikoispojan roolin laulanut Daniel Brenna. Pidin hänestä kovin jo Ringin Siegfriedin roolissa muutama vuosi sitten.

Kaiken kaikkiaan aivan mahtava ooppera. Vaikea aihe, erinomainen tulkinta. Katsokaa myös elokuva.

lauantai 31. tammikuuta 2026

Aamutähti iltataivaalla

Ooppera:  Morgonstrjärnan - Aamutähti - Kansallisooppera 2026-1-30

Sebastian Fagerlundin edellinen ooppera Syyssonaatti jätti mieleeni positiivisen kuvan, joten odotukset uudesta Aamutähdestä olivat korkealla. Kun kauden ohjelmisto julkistettiin, hankin Karl Ove Knausgårdin kirjan, johon ooppera pohjautuu. Jo kirjaa lukiessa pohdin, kuinka tästä saadaan supistettua oopperalibretto.

Pidin kirjasta ja eilisen oopperaensi-illan perusteella Gunilla Hemming on onnistunut libreton luonnissaan varsin hyvin. Itseäni pelotti eniten henkilögallerian laajuus. Yleensä oopperat toimivat parhaiten pienemmällä päähenkilömäärällä, muutaman tunnin oopperaan mahtuu kuitenkin vain tietty määrä tekstiä. Aamutähdessä on kymmenkunta aikuista henkilöä, joiden elämää seurataan ja lisänä vielä pari lastakin, joiden tarinoiden rippeet ovat olennaisia. Kirjan kontekstissa henkilöryhmien seuraaminen toimii helposti, mutta oopperassa aika on rajallisempaa ja tapahtumat ovat välillä välähdyksiä.

Thomas de Mallet Burgessin ohjaus ja Leslie Traversin lavastus tukevat hienosti libreton haasteita. Lavan pyörivä rengas tuo vauhtia ja mielenkiintoista leikkausta kohtauksien vaihtoon. Mystisen/Yliluonnollisen maailman ylösalainen ylhäältä laskeutuva metsä on hieno elementti.

Miten Aamutähden tarinan kukin tulkitsee, onkin sitten toinen asia ja oikeastaan merkityksetön. Väliajan jälkeen toista näytöstä odotellessa kuulin takaa jonkun kommentoivan vierustoverilleen että "tässä on paljon symboliikkaa, jota en ymmärrä". Tuo on erinomaisen positiivinen arvio mistä tahansa taidekokemuksesta. Itse ole sitä mieltä, että ymmärtäminen ja kaiken auki avaaminen on (myös tekijöiden toimesta) on tarpeetonta. Se mitä tekijä(t) teoksellaan tarkoittavat ei välttämättä ole ollenkaan sama asia mitä teoksen kokija tuntee. Omasta mielestäni taiteen tärkein tehtävä on saada kokija löytämään ja pohtimaan omia tuntemuksiaan kokemuksestaan. Toki ne usein ovat samanlaisia muiden kokemien (ja "tarkoitettujen") kokemusten kanssa, mutta oudoilla vesillä seilaaminen on parasta.

Kyllä Aamutähti oopperan ehdottomasti kirkkain säde on Fagerlundin musiikki. Selailin äsken vanhoja höpinäitäni musiikkikokemuksista ja Fagerlundin musiikki on näköjään aina kolahtanut minuun. Hannu Linnun johdolla orkesteri esitteli hienosti sävypalettiaan. Laadukkaasta ja tasaisesta solistikaartista eritoten Helena Juntunen ja Tommi Hakala jäivät mieleeni.

Aamutähti on erinomainen uusi ooppera, joka kannattaa kokea. Jos Knausgårdin kirja ei ole ennakkoon tuttu, siihen tutustumalla saa oopperastakin vielä enemmän irti.

lauantai 25. lokakuuta 2025

Kannibalismin äärellä

Ooppera:  Hannu ja Kertu - Kansallisooppera 2025-10-24

Engelbert Humperdinckin ooppera Hannu ja Kerttu on aina ollut minulle hieman vaikea pala. Lavalta en ole esitystä ennen tätä iltaa nähnyt, toki muutaman tallenteen olen kuunnellut. Hannusta ja Kertusta muistetaan aina mainita Wagner vaikutteet, jotka tietysti toimivat normaalisti vahvana kärpäspaperina minulle, mutta kokonaisuutena teos ei ole minua sytyttänyt.

Kansallisoopperan Hannu ja Kerttu on Richard Jonesin ohjaama tuotanto kotoisin Chicagon Lyric Operasta ja sai ensi-iltansa maailmalla melkein neljännesvuosisata sitten. Ohjaus on kiertänyt ympäri oopperataloja ja on vihdoin päätynyt Helsinkiinkin. John MacFarlanen lavastus ja puvut siirtävät tapahtumat modernin oloiseen, surrealistiseen maailmaan. Visuaaliselta ilmeeltään tuotanto on aivan mukiinmenevä. Modernisointi ja surrealismi tietysti häiritsevät perinteen ihailijoita, mutta minulle menevät läpi mainiosti. Satumaailmassa sattuu ja tapahtuu.

Tarinaan riittää lähestymisnäkökulmia. Vaikka yleisön joukossa paljon lapsia olikin, niin ehkäpä Hannu ja Kerttu on kuitenkin enemmän aikuisten tarina. Libreton juonta voi allegorisoida kasvu-/aikuistumistarinana, aivan lopun uskontohenkisyys kyllä hämmentää.

Itseäni häiritsee Hannussa ja Kertussa tietty kiireisyys. Musiikki ei saa imettyä minua mukaansa, vaan osat tuntuvat olevan irrallaan toisistaan, eivätkä hengitä kohti kokonaisuutta. Toisaalta Humperdicnkin sävelkielestä kyllä aistii selkeästi ne Wagnerin henkäykset ja vaikkapa toisen näytöksen lopetus instrumentaali on kerrassaan upea.

Hannu ja Kerttu liittyy valitettavasti suomeksi käännettyihin librettoihin. Sinänsä Mikko Koivusalon suomennos on erinomainen ja ilahduttaa, mutta mielestäni alkuperäiskielen käyttö olisi perusteltua. Tekstiä kun joutuu välillä lukemaan tekstityksestä kuitenkin. Onkohan Suomessa esitetty ikinä Taikahuilua saksaksi?

Solistit suoriutuivat ensi-illassa hyvin. Elli Vallinoja ja Suvi Väyrynen olivat kelpo Hannu ja Kerttu. Heidän vanhempiensa roolit lauloivat Tommi Hakala ja Tuija Knihtilä. Dan Karlström oli varastaa shown noitana ja Elisaveta Rimkevitch toimi nukkumattina ja kastekeijuna. Kapellimestari Anthony Hermus olisi kenties voinut skaalata välillä hieman orkesteria alaspäin laulajien kuulumisen avustamiseksi, mutta toisaalta ne harvat instrumentaalijaksot ja tietysti alkusoitot olivatkin herkkua korville.

Hannu ja Kerttu on minulle edelleen hankala tapaus, siinä on paljon hyvää, mutta se lupaa enemmän kuin lunastaa.

lauantai 4. lokakuuta 2025

Gisellen uusi yritys

Baletti: Giselle - Kansallisooppera 2025-10-3

En tiedä pitäisikö olla ylpeä vai surullinen. Muutaman viikon takainen CircOpera 2.0 kokemus tuntui edellisen kerran toisinnolta. Nyt samantapaisen kohtelun korvieni välissä sai kansallisbaletin uusi Giselle tuotanto.

Päätin ennen illan balettikokemusta olla kertaamatta edellisen Gisellen muistelujani. Uuden tuotannon koreografia on kansallisbaletin johtajan Javier Torresin käsialaa. Hän on siirtänyt tapahtumat keskiajalta 1950-luvun Italiaan. Annukka Pykäläisen lavastus toimii hienosti, alun kaupungin pystytys on hauska idea ja toisen näytöksen mystinen "hautausmaakohtaus" tapahtuu kaupungin alla.

Visuaalisesti kaikki toimii hyvin ja koreografiakin on omiin harjaantumattomiin silmiini näyttävä. Keskeiset solistit ovat erinomaisia. Nimiroolin tanssi ensi-illassa Seo Yen Kim ja hänen rakastettunaan Martin Nudo. David Rathbun tulkitsi mustasukkaisen Ilarion roolissa. Toisen näytöksen wilit olivat erinomaisen synkronoituja ja heidän koreografiansa komeaa. Suuri moite muuten kansallisoopperalle, että esiintyjälistoja ei enää jaeta paperisina ennen näytöstä. Okei, varmaan melkein kaikilla on älypuhelin johon listan saa näkyviin, mutta paperiversio olisi huomattavasti näppärämpi illan mittaan.

Kun pohdiskelin taas kokemaani kotimatkalla, jäi kokonaisuus kaikesta positiivisista havainnoista huolimatta vaisuksi. Luin edellisen kokemukseni lyhyet muistiinpanot ja tuntemus oli sama tälläkin kertaa, Giselle ei vain taida olla minun balettini. Uudesta hienosta tuotannosta ja koreografiasta huolimatta Adolphe Adamin musiikki ja tarinan eteneminen ei sykähdytä tarpeeksi.

Entäs se ylpeys vai surullisuus? Onko syytä olla ylpeä vai surullinen että oma maku on konsistenssi ja poimii tarinoiden ja tuotantojen tuntemukset samoin vuosien välillä?

lauantai 23. elokuuta 2025

Sirkuksen lapsi 2.0

Sirkus/Ooppera:  CircOpera 2.0 - Kansallisooppera 2025-08-22

Koin juuri hämmentävän déjà vu ilmiön. Palasin äsken kotiin tämän kertaisesta esityksestä ja sulattelin kokemustani parin tunnin kotimatkan ajan. Ennen kuin kävin runoilemaan muistiinpanoja tähän, luin edellisen, lähes kolme vuotta sitten koetun CircOpera esityksen raporttini. En lukenut sitä ennen esitystä, enkä muistanut mitä olin kirjoitellut.

Hämmennys oli äsken suuri, kun edellisen kerran kokemukset olivat käytännössä identtiset tämän iltaisten tuntemuksieni kanssa. En muistanut, että jo edellinen kerta oli ollut 2.0 (1.0 versiota en jostain syystä nähnyt aikanaan), ja tämän syksyn esitykset ovat saman produktion paluu. Mutta samat etukäteisvaraukset ja kohokohdat jäivät paluumatkan pohdinnoissa pintaan, kuin kolme vuotta sittenkin. Katsoin äsken kansallisoopperan kotisivuilta tuotannon trailerin ja siinä oli sirkusnumeroita, joita ei tämän iltaisessa esityksessä ollut. Ilmeisesti esitys vaihtelee illan mukaan?

Edelliseen kokemukseeni verraten laajennan kehujani Kati Pikkaraisen ja Victor Cathalan akrobatiaesityksistä, että heidän liikekielensä luo symbolistisen ulottuvuuden, joka on äärimmäisen kiehtova. Kyse ei ole pelkästä akrobatiasta, vaan ainakin minulle liikkeet ja asetelmat tuovat ajatuksia isommistakin asioista.

Kaikin puolin viihdyttävä ja näyttävä tuotanto, lämmin suositus.

lauantai 10. toukokuuta 2025

Ratsumiehen paluu

Ooppera: Ratsumies - Kansallisooppera 2025-05-09

Aulis Sallisen ja Paavo Haavikon Ratsumies ooppera syntyi puoli vuosisataa sitten ja oli tärkeässä osassa suomalaisen oopperabuumin herättämisessä. Kun säveltäjä Sallinen vielä vietti 90-vuotissyntymäpäiväänsä pari kuukautta sitten, niin kansallisooppera osoitti erinomaista ohjelmistosuunnittelua tekemällä Ratsumiehestä uuden tuotannon Jussi Nikkilän ohjauksella. Eilisessä ensi-illassa säveltäjä oli itse paikalla ja sai esityksen päätteeksi yleisöltä ansaitut aplodit.

Eilinen Ratsumies oli toinen elävänä kokemani Ratsumies, edellinen oli parikymmentä vuotta sitten Savonlinnassa. Suurimman vaikutuksen uudessa tuotannossa koin musiikin muodossa. Hannu Lintu sai oopperan orkesterista todella hienoja sävyjä, vahvat transientit olivat kohdallaan, Sallisen hieno sävelkieli loisti.

Solistit olivat erinomaisia. Mika Kares ja Miina-Liisa Värelä olivat mahtava pääpari. Timo Riihonen vaikuttava tuomarina. Johannes Vatjus ja Anna Danik kauppiaspariskuntana. Ville Rusanen lauloi ratsutilallisen roolin, Markus Nieminen Matti Puikkasena ja itselleni uusi tuttavuus Maiju Vaahtoluoto "naisen" roolissa.

Paavo Haavikon libretto ei ole perinteinen oopperalibretto. Pohdiskelin taas eilen kotimatkalla, että oopperan hahmot eivät ole subjekteja, vaan objekteja. Hahmoilla ei ole samaistuttavaa pintaa, he eivät ole tekijöitä, henkilökohtaisella tasolla he ovat vailla päämääriä tai tavoitteita. He ovat toimien ("yhteiskunnan"/yhteisön) kohteena ja ajautuvat tilanteisiin, joista selviytyminen on riskialtista ja normien rajoilla olemista. Itselleni Haavikon teksti ei ole lihaa ja verta olevien tekstiä, vaan myyttien ja ideoiden käsittelyä.

Jussi Nikkilän ohjaus, takiksen pukujen ja lavastuksen, sekä Mikko Linnavuoren valojen ja projisointien kanssa, luovat oivallisen ympäristön Sallisen ja Haavikon maailmalle. Epookki ja geografia on universaaleja, vaikka Suomen historian alkuaikoihin libretto sananvalinnoissaa viittaakin.

Erittäin näyttävä ja hyvältä kuulostava paluu kotimaisen oopperaklassikon osalta. Lämmin suositus!

lauantai 12. huhtikuuta 2025

On aika vaipua T(r)anssiin...

Baletti: T(r)anssi - Kansallisooppera 2025-04-11

Kansallisbalettimme kolmas uutukainen teos kaudella 24-25 on odotettu leikkaus modernimman tanssin pariin. Syksyllä Kuolema Venetsiassa oli erinomainen uutukainen, muutaman viikon takainen Édith Piaf jätti minut valitettavasti kylmäksi.

T(r)anssi koostuu kolmesta kokonaisuudesta. Ensimmäisenä on koreografikaksikon Sol León ja Paul Lightfoot teos Signing Off, toisena on Williams Forsythen teokset Solo ja Playlist (Track 1, 2) ja illan päättää Sharon Eyalin Half Life.

Signing Off on vaikuttava kokonaisuus, jossa León-Lightfoot hyödyntävät Philip Glassin musiikkia. Glassin musiikki sopii erinomaisesti tanssin yhteyteen ja viulukonserton solistina soitti Pekko Pulakka, József Hársin johtaessa orkesteria. Signing Offin liikekieli imee mukaansa, muoto ja liike tuntuu purkautuvan välttämättömänä ja vääjäämättömänä vartalon toimintana. Kuuden tanssijan ensemble käy läpi muutoksen, joka tuntuu päätyvän nimensä mukaisesti luopumiseen. Hieno teos.

William Forsythen osuus koostuu hänen omasta soolotanssi videostaan vuodelta 1997 ja kahdentoista miestanssijan ryhmälle tehdystä Playlist (Track 1, 2) teoksesta. Forsythen videotanssi on huikea taidon ja ilmaisun näyte. Playlist on uudempaan tanssimusiikkiin (Peven Everett ja Lion Babe) tehty tanssiteos, jossa baletin muotokieltä on viety toisenlaiseen kontekstiin. Playlist oli illan esityksistä vähiten sykähdyttävä. Yhdyn joltain lähikokijalta kuulemaani spontaaniin kommenttiin "ihan kiva".

Illan vahvin kokemus on Sharon Eyalin ja Gai Beharin klassista liikekieltä haastava Half Life. Sähköisen musiikin teokseen on tehnyt heidän pitkäaikainen kumppaninsa Ori Lichtik. Signing Offin hyödyntämä Philip Glassin musiikki ja Half Lifen musiikki omaavat saman vastustamattoman toiston ja hienovaraisen muutoksen hengen, jota voi kokea myös vaikkapa Steve Reichin ja Terry Rileyn musiikin parissa. Itse koreografia henkii samaa toiston ja pienen muutoksen tunnetta. Käsiohjelma kuvaa sitä ansiokkaasti robottimaiseksi mikroliikehdinnäksi. Kolmentoista naistanssijaa ovat kuin mikroskoopilla katsottavia eläviä soluja, jotka etsivät toisiaan ja identiteettiään sidottuina elämän (puoli?) rytmiin. Jälleen kerran oli syytä hämmästyä kuinka paljon ajatuksia voi tanssiteos herättää. Parasta tietysti on se, että jokainen katsoja saa, ja joutuu, tulkitsemaan teosta oman kokemuspiirinsä lähtökohdista. Taidetta parhaimmillaan.

lauantai 29. maaliskuuta 2025

Eläinten vallankumous

Ooppera: Eläinten vallankumous - Kansallisooppera 2025-03-28

George Orwellin lyhyen elämän kaksi viimeistä romaania; Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat saavuttaneet klassikkojen aseman yhteiskuntakriittisten teosten joukossa. Vuonna 1984 kuvaa totalitaristisen yhteiskunnan mahdollisuutta ja Eläinten vallankumous on Orwellin analyysi Neuvostoliiton kommunnismin harhasta. Molemmat romaanit ovat valitettavan ajankohtaisia lähes 80 vuotta ilmestymisiensä jälkeen.

Venäläinen säveltäjä Alexander Raskatovin pari vuotta sitten Amstedamissa ensi-iltansa saanut Eläinten vallankumous on oopperallinen tulkinta Orwellin tarinasta. Libretto on säveltäjän ja Ian Burtonin yhteistyötä. Ohjaus on italialaisen Damiano Michieletton käsialaa ja kansallisoopperamme käsiohjelma listaa uusintaohjauksen Meisje Barbara Hummelin nimen alle.

Alkuperäinen Orwellin tarina on pinnaltaan vahva satiiri Stalinin valtaannousun tapahtumista, mutta pohjalta löytyy psykologinen allegoria vallanhimosta, väärinkäytöstä ja narsismista. Vuoden 2025 maaliskuussa jokapäiväinen uutistulva on täynnä noita samoja ihmismielen loisien oireita; idästä, lännestä, läheltä ja kauempaa.

Raskatovin sävelkieli on radikaalia ja sekoittaa aluksi eläinten ääniä roolihahmojen lajien mukaan. Sikojen laululinja sisältää röhkimisen ääniä, vuohilla määkimistä jne. Oopperan edetessä eläinten muuttuessa enemmän ihmisten kaltaisiksi, "eläinpukujen" ihmistymisen ohella myös äänenkäyttö muuttuu. Kokonaisuutena Raskatovin musiikki on erittäin vaikuttavaa ja tarinaan sopivaa. Pieni ylidramaattisuus itseäni kyllä häiritsi. Jokainen fraasi tuntui olevan pakattu täyteen draamaa, joka aiheutti turtumista sävelkieleen. Ilmaisullinen dynamiikka oli kompressoitu jatkuvalle ylärajalle, jolloin se vaikuttavuus katoaa. Toinen näytös sisälsi onneksi hetkittäin pientä helpostusta tähän.

Solisteissa oli paljon samoja laulajia, jotka olivat mukana jo Amsterdamissa, mukana tuhti kattaus kotimaisia laulajia. Eläinten vallankumous on enemmän ensemble esitys, kuin yksittäisten solistien aariakokoelma. En halua nostaa ketään erikseen esille, mutta pakko on mainita Holly Flackin huikea koloratuuritaiteilu Mollien roolissa.

Kapellimestarina toimi Amsterdamin tapaan Bassem Akiki. Varsin paljon perinteisestä poikkeavan partituurin salat tuntuivat luontevasti löytyvän orkesterista.

Raskatovin Eläinten vallankumous toimii monella tasolla. Tarinan ajankohtaisuus ja musiikin tinkimättömyys toisaalta tuntuvat jopa pahalta, mutta niinhän niiden pitääkin. Eläinten vallankumous ei ole välttämättä ooppera, josta kiva nauttia viinilasillisen kanssa, se ei neuvottele, vaan pakottaa pitämään silmät ja korvat auki. Tähän on miljoonat vuodet evoluutiota johtaneet, pidit siitä tai et.

lauantai 1. maaliskuuta 2025

Varpusen tarina

Baletti: Édith Piaf - Kansallisooppera 2025-02-28

En ole aikaisemmin tutustunut Èdith Piafin elämäntarinaan. Hänen musiikkinsa ja haikeasti ylöspäin tähyilevä mediakuvastonsa on toki tuttua monestakin yhteydestä.

Reija Wäre on muokannut Piafin elämän keskeisiä kiinnekohtia balettikoreografiaksi, ja Jukka Nykänen sovittanut ja säveltänyt tanssin tueksi Piafin katalogin pohjautuvan ja siitä inspiraationsa hakevan musiikkimaiseman.

Lavalla on parhaimmillaan neljä eri ikäistä Èdith Piafia. Ensi-illassa tarinaa juontavan pää-Édithin roolin tanssi Tiina Myllymäki. Hänen retrospektiivi yleisölle kommunikoiva tehtävänsä on ohjata ja reagoida lapsi-Édithin, teini-Édithin ja aikuis-Édithin kohtauksiin elämäntaipaleensa varrelta. Seela Kunnari, Hye Ji Kang ja Linda Haakana tulkitsivat nämä roolit. Vaikka Piafin elämä olisi ennakolta tuttu, suosittelen lämpimästi käsiohjelman juoniselostusta tarinan taustoittamiseen.

Jokin tuotannon kokonaisuudessa jätti minut valitettavasti kylmäksi. Tanssijat olivat mainioita rooleissaan, eritoten kaikki Édithit. Lavastus oli komea ja omasi monia näyttäviä ja vaikuttavia ideoita; alkuprojektio, "tanssikarusellin" useat tasot, lamppukellokeinu. Musiikki sisälsi välillä suoraan ja välillä piilotettuina kaikki keskeiset hitit. Vaikka tarina on lopulta varsin traaginen, niin kollaasimainen esittely (myös musiikin osalta) syö syvemmän vaikuttavuuden. Viihdyttävyys ja näyttävyys ovat kyllä vahvoilla, mutta koskettavuus ei imenyt minua tällä kertaa korkeampiin sfääreihin.

lauantai 1. helmikuuta 2025

Don Carlo vallan ja rakkauden puristuksessa

Ooppera: Don Carlo - Kansallisooppera 2025-01-31

Edellinen elävä kosketukseni Don Carlo-oopperaan oli oman kansallisoopperamme edellinen tuotanto 12 vuoden takaa. Nyt Verdin klassikkoteos saa uuden tulkinnan yhteistuotannossa Tanskan ja Norjan oopperoiden kanssa. Kokemukset edellisen version ensi-illasta löytyvät täältä. Edellisen version kokonaisnäkemyksen hajanaisuus ja keveys korvautuu uuden version hyytävällä terävyydellä ja armottomuudella.

Omassa mielessäni Don Carlo jakautuu draamana vahvasti kahteen osaan; viittaan tässä Helsingissäkin nähtävään nelinäytöksiseen versioon. Ensimmäinen ja toinen näytös ovat erillisten kohtauksien kokoelma, jossa käydään läpi taustoja, kolmas ja neljäs näytös ovat tiiviitä kokonaisuuksia, jossa langat sidotaan yhteen. Tuo jako kuuluu korviini myös Verdin musiikista. Alkupuolen kohokohtia/korvamatoja ovat Carlon ja Rodrigon duetto sekä Ebolin huntulaulu. Kolmannen näytöksen ensimmäinen kohtauskokonaisuus on Verdin hieno mestarinäyte. Alun sellosoolo jatkuu Filipin monologilla, suurinkvisiittorin hyytävällä vierailulla, Filipin syytöksillä Elisabethia kohtaan paisuen hienoon kvartettiin Ebolin ja Rodrigon saapuessa ja lopulta huipentuen Ebolin aariaan.

Uuden tuotannon ohjauksesta vastaa Davide Livermore. Tanskassa näytteillepano oli jo viime syksynä. Pidin kokonaisuuden visuaalisesta ilmeestä. 1500-luvun epokin sijaan oltiin modernin symbolistisessa ympäristössä, jossa Gio Forman yksinkertaista lavastusta tuki taustan videoprojisointi. Videosuunnittelu on laitettu D-Wok studion nimiin ja pääosin se tuki tarinan tulkintaa hyvin. Kohtauksien vaihdot muuten tuntuivat kestävän hämmentävän kauan. Lavastus on kuitenkin yksinkertainen ja välillä tauot tuntuivat kestävän minuuttikaupalla.

Muutama satunnainen huomio tähän väliin:

Ebolin huntulaulun korukuvioiden aikana muiden elehtiminen oli mainio lisä.
Lavastuksen enkelipatsaan alta pursuava ihmismassa on mukavasti moniselitteinen. Ovatko he kuolleita kohti ylösnousemusta, vai ihmisiä vapautumassa uskonnon ikeestä?

Livermore ei piilottele tarinan korostuksiaan. Filip on monarkki, jonka valta perustuu pelkoon ja alistamiseen. Samaan pahan akseliin kuuluu suurinkvisiittori, joka hyödyntää uskonnon voimaa vallankäytön välineenä. Libretossa lauletaan paljon hyvästä jumalasta, jonka rakkauteen ja rauhaan luotetaan, ja tuon jumalan maanpäällinen lähettiläs vaan tuntuu olevan itse paholainen.

Livermore katsoo tarinaa tämän päivän lasien läpi. Sama vallan ja alistuksen mentaliteetti on voimissaan idässä ja lännessä. Ja kirkko/uskonto on samalla juomakupilla. Verdin libretossa Carlon kohtalo jätetään avoimeksi, isoisä Kaarle ei taidakaan olla kuollut, vaan vetää Carlon luostariin. Livermore ei mystifioi, Filip teloittaa poikansa niskalaukauksella.

Ensi-illan kapellimestarina oli Hannu Lintu. Sääli ettei hän jatka kansallisoopperassa pidempään, eilinen oli jälleen hienoa työtä orkesterin kanssa. Illan kohokohtia oli tietysti kahden suomalaisen ykkösbasson näkeminen samalla lavalla. Timo Riihonen Filipin roolissa ja suurinkvisiittorina Mika Kares vihdoinkin kansallisoopperan lavalla. Upea ilta molemmilta.

Muut pääroolien esittäjät olivatkin minulle uusia tuttavuuksia. Nimiroolissa Stefan Pop ja Rodrigona Andrey Zhilikhovsky. Mainio parivaljakko (vaikka mullan alle päätyväitkin). Elisabethin roolissa kuulin Silja Aaltoa ensimmäistä kertaa ja Ebolina ensi-illassa oli Margarita Gritskova. Molemmat puhkesivat kukkaan kolmannessa ja neljännessä näytöksessä.

Don Carlo on vahvaa musiikkiteatteria, joka ei pelkää ottaa kantaa. Vahva suositus!

lauantai 23. marraskuuta 2024

Pohjalaisia

Ooppera: Pohjalaisia - Kansallisooppera 2024-11-22

Kansallisoopperan uusi tuotanto Leevi Madetojan Pohjalaisia oopperasta on kolmas kokemani elävä esitys tuosta teoksesta (Sarasteen ja RSO:n levytys taitaa olla ainoa tallenne). Ensimmäinen kokemus oli vuonna 2009 kansallisoopperan edellisestä tuotannosta ja edellinen raikas PMKO:n esitys vuodelta 2019. Kansallisoopperan edellisestä tuotannosta ei minulla ole muistiinpanoja.

Uuden tuotannon ohjauksesta vastaa Paavo Westerberg joka debytoi Pohjalaisilla oopperaohjauksen parissa. Westerberg on lavastaja Erlend Birkelandin kanssa sijoittanut ensimmäisen ja kolmannen näytöksen perunapellon kupeeseen. Ruskean, ei niin katsetta kiihottavan, miljöön tarkoituksena lienee korostaa tarinan yhteiskunnallista ulottuvuutta. Tuo toimii kyllä vallesmannin suhteen, joka saapuu kolmannessa näytöksessä avoautolla diktaattorin elein ja ihmiskoristein, mutta kyläyhteisön oma mikrohierarkia tasoittuu kovin. Kuitenkin Harrin tilalla on tilanomistaja, jonka sateenvarjon alla elää palkollisten, renkien ja piikojen yhteisö ja vaikkapa Jussin ja Liisan suhteen mahdollinen säätyero ei näyttämökuvassa oikeastaan erotu.

Sinänsä lavastus on varsin toimiva. Oopperan alussa perunapeltoesirippu taipuu lavarakennelmaksi ja toisessa näytöksessä pyörivä lava elävöittää tarinan kerrontaa. Puvuista vastaava Maria Geber on Westerbergin kanssa mallintanut Pohjalaiset 1970-luvun hengessä, sekin ihan kelpo ratkaisu. Vaikka Jussi paitojakin lavalla näkyy, niin vaikkapa häjyt luottavat enemmän nahkan voimaan häjyytensä merkkeinä. Kokonaisuutena ohjaus ja lavanäkymä päätyy mukavasti plussan puolelle.

Musiikkia pohdittaessa orkesterimontusta löytyy myös toinen kansallisoopperan debytantti, kapellimestari Kaapo Ijas. Plussa hänelle ja orkesterille, Madetojan vivahteikas sävelkieli eli hienosti. Oma ongelmani Pohjalaisten ja Madetojan kanssa on laululinjan tahi melodian mielenkiinnottomuus. En oikein osaa pukea sanoiksi miksi se ei nappaa. Jotenkin Pohjalaisissa tuo korostuu, kun kansanlaulujen lainat ja viittaukset ovat turhan kovassa kontrastissa Madetojan oman melodialinjan kanssa. Varsinkin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä laululinjan puisevuus korostuu orkesterisävyjen hienon käytön kontrastina. Kolmas näytös on toisaalta Madetojan mestarinäyte, musiikki ja draama kulkevat käsi kädessä.

Ongelmani laulun kanssa ei johdu laulajista. Ensi-illan artistikatras selvitti Madetojan karikot hienosti. Oopperan pääparia Jussia ja Liisaa tulkitsivat erinomaisesti Ville Rusanen ja Johanna Nylund. Tarinan sylttytehtaita, Anttia ja Maijaa, esittivät taasen Johannes Vatjus ja Maria Turunen. Erkki Harrin ja Kaisan esittäjät Jukka Rasilainen ja Päivi Nisula olivat jälleen valloittavia karaktääriosissaan.

sunnuntai 3. marraskuuta 2024

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu (2024)

Vuodenvaihteessa Lappeenrannan laulukilpailut järjestetään 21. kerran. Tänä viikonloppuna pidettiin ennakkokilpailu, josta valitaan sitten aloittajat varsinaiseen kisaan tammikuun alkupäiville.

Olen käynyt ennakkokilpailuissa vuodesta 2012 lähtien ja tällä kertaa ilahdutti erikoisesti miesten sarjan runsas osanotto. Välillä on ollut mukana karsimassa vain yksi tenori ja pari bassoa. Tänä vuonna tarjonta on runsasta (ja laadukasta) läpi fakkien. Muutenkin tällä erää tuntui, että taso oli korkeaa ja tasaista.

Toki ylenmääräinen jännitys oli iskenyt muutamaan karsijaan. Oikea käsi oli liimautunut flyygelin reunaan tai katonrajassa on mystinen piste, joka pakottaa katseen esityksen ajaksi sinne. Väistämättä jännitys vaikuttaa suoritukseen myös äänen puolelle.

En ole millään mittarilla musiikin ammattilainen, mutta kuluttajana ja harrastajana varsin aktiivi. Tämän kertainen laulajakattaus antaa kyllä uskoa laulutaiteen tulevaisuuteen talentin puolesta tässä maassa. Tietysti huolettaa muuten nykyajan kulttuurikielteinen ilmapiiri maamme hallinnon puolelta.

Kahden päivän aikana kuulin kaikkiaan 46 laulajaa. Tuomaristo viisi laulajaa enemmän videon avulla. Omaan käsiohjelmaan tuli plusmerkintä melkein kolmenkymmenen laulajan kohdalle. Toki omat erikoissuosikit erottuvat vielä tuosta joukosta, mutta ei ilman merkkiä jääneiden kannata heittää pyyhettä kehään.

Ja samat vihjeet, kun aina ennenkin. Artikulaatio on tärkeää, lauluissa on sanat. Sanat kertovat yleensä tarinan tai niissä on muuten jotain järkeä. Tuota tarinaa kannattaa viestiä koko esityksen ja olemuksen avulla, jos koko keho osallistuu tarinan kertomiseen, se kuuluu myös äänessä, joka on kova juttu ;) Toki ulkomusiikilliset temput voivat ampua ylikin, joka on huono juttu (näitä ei ollut tänä vuonna). Jos tarvitsee roikkua pää alaspäin ja tulkita antaumuksella korkeaa tessituuraa, niin odottaa sen toteuttamiseksi tähtioopperaohjaajan tuotantoa.

Tuomaristo valitsee jatkoonpääsijät ja tulokset julkistetaan huomiseen puoleenpäivään mennessä. Onnea valituille, tammikuussa nähtään!

lauantai 2. marraskuuta 2024

Kuolema Venetsiassa

Baletti: Kuolema Venetsiassa - Kansallisooppera 2024-11-01

Kansallisbaletin syksyn kohokohta on John Neumeierin koreografia Thomas Mannin novellista Kuolema Venetsiassa. Koreografian ensi-ilta oli Hampurissa vuonna 2003. Helsingin ensi-ilta eilen oli ensimmäinen esitys Hampurin ulkopuolella.

Thomas Mannin novelli julkaistiin 1912 ja on monelle tutuin Luchino Viscontin elokuvatulkinnasta vuodelta 1971. Neumeier kertoo omasssa versiossaan kuuluisan balettikoreografin elämän käännekohdasta, jossa turhautuminen omaan työhön johtaa sisäiseen tutkiskeluun.

Neumeier on onnistunut hämmentävän hyvin luomaan moniulotteisen teoksen joka toimii monella tasolla. Harvoin teosta katsellessani mieleen pullahtelee useita tulkintalinjoja ja henkilö(n|iden) sisäinen elämä purkautuu moni-ilmeisellä tavalla.

Ensi-illassa Gustav von Aschenbachin pääroolin tanssi upeasti Michal Krčmář. Päiväunien kohteena Tadzion roolissa oli Atte Kilpinen. Musiikkina kombinaatio Johann Sebastian Bachin ja Richard Wagnerin musiikkia.

Neumeirin Kuolema Venetsiassa menee ehdottomasti omien suosikkibalettien kärkijoukkoon. Tätä ei kannata missata.

lauantai 6. heinäkuuta 2024

Lohengrin - Savonlinna #3

Ooppera: Lohengrin - Savonlinnan oopperajuhlat 2024-07-05

Kun yöllä palasin kotiin Wagner-kylvyn jälkeen, aloin muistelemaan näkemiäni Lohengrin ohjauksia. Katsoin mitä olin aikaisemmista kirjannut (vinkkinä vasemmasta yläkulmasta löytyy hakunappi) ja kaikista tuntui jäävän enemmän tai vähemmän kokonaisuuden sitova punainen lanka kadoksiin. Sama tunnelma jäi nyt kolmatta kertaa näkemästäni Roman Hovenbitzerin ohjauksesta Savonlinnan Oopperajuhlilla.

Ohjaaja selittää ajatuksiaan Lohengrinistä ansiokkaasti käsiohjelmassa. Valitettavasti ajatukset eivät mielestäni välity kovinkaan selvästi lavatapahtumista. Oman tulkintani mukaan olemme mukana Elsa lapsen kuvitelmissa tai unissa. Alkusoiton aikana Lohengrin toimittaa lelujoutsenen Gottfriedin saataville, joutsen houkuttelee Gottfriedin mukaansa, joka näin poistuu kuvioista. Ortrudin loppupaljastuksen ketjua en ollut havaitsevani. Elsa on oopperan alun ja lopun perusteella täysi lapsi, tai sitten käytös viittaa johonkin ylimaalliseen viattomuuteen, johon sankariunien seikkailut tuovat realismin ikävän kääntöpuolen.

Ymmärrän Lohengrin hahmon ja tämän suosioon nousun viitteet populismiin, uskoon ja hurmokseen. Kaikki punaisen langan kappaleet tuntuvat vain olevan ohjauksessa revittyinä ja ripoteltuna ympäriinsä, eikä niiden anneta kasvaa isommaksi kuin osiensa summa.

Samaa hajanaisuutta on myös lavastussuunnittelija Hermann Feuchterin ja pukusuunnittelija Hank Irwin Kittelin kädenjäljissä. Vaikka annan vapausasteita uni-/fantasiatulkinnan takia, niin sitovatko modernit aseet ohjauksen paremmin nykyaikaan, kun kuitenkin kaksintaistelukin käydään miekoilla? Tai miksi kuorolaisilla on jääkiekko(?)suojuksia (puhumattakaan Ortrudin polvisuojista)? Savonlinnan lava häviää syvyydessä sen minkä voittaa leveydessä ja on logistiikan takia varmaan hankalimpia lavastaa, ehkäpä minimalistinen lähestyminen toimisi parhaiten. Nyt betonirappuset, puinen risti-/hirttopaalu ja metalliset fanfaaripömpeliköt pakottavat turhaan ihmetykseen, vaikka Elsa lapsen mielenharhoissa olisimmekin.

Odottelen edelleen Lohengrinin ohjausta, joka toimisi kokonaisuutena. Kuten kirjoituksiani aikaisemmin lukeneet tietävät, pidän paljon libreton keskeisiä ideoita syventävistä ja laajentavista ohjauksista. Lohengrinin kohdalla taitaisi tällä hetkellä kuitenkin koherentein olla Wagnerin libreton mukainen klassinen romanttinen kuvaelma, vaikka sellaista en ole elävänä vielä nähnytkään. Kaikissa näkemissäni ohjauksissa on hyviä ideoita, mutta mieltä järisyttävä hallittu monisyisyys on kateissa.

Se silmistä, siirrytään korviin. Orkesterin johdossa oli minulle uusi tuttavuus, Stephan Zilias. Hyvää kommunikaatiota solistien kanssa ja orkesteri kuulosti hyvältä. Elsan roolissa laulaa tänä kesänä Sinéad Cambell Wallace. Ensimmäisessä näytöksessä olin ohjauksen mukana Elsan lapsiajatuksessa, ja Sinéadin ääni tuntui liian täyteläiseltä siihen. Toinen ja kolmas näytös avasi korvani ja ihastuin hänen ääneensä ja tulkintaansa. Karita Mattila löysi sisäisen Ortrudinsa muutama vuosi sitten Münchenissä ja tulkinta on vain syventynyt. Kaikin puolin vakuuttava esitys.

Nimiroolissa debyytin teki upeasti Tuomas Katajala. Uudet isot saappaat täyttyivät hienosti. Miespahiksena, eli Fredrik Telramundina, lauloi Lucio Gallo. Vahvan äänen omaava baritoni. Timo Riihonen Henrik kuninkaan roolissa oli jälleen kerran vakuuttava ja hänen airueenaan Kristian Lindroos teki myös erinomaisen debyytin.

Kun ohjauksesta mainitsin, ettei se nouse osiensa summan tasolle tai yli, niin musiikin puolella ollaankin sitten vahvasti plussan puolella. Kaikki solistit onnistuivat mainiosti, orkesteri+kapu oli hyvässä iskussa ja kun kaiken vielä kruunaa Oopperajuhlien kuoro, niin nälkiintynyt Wagneriaani sai jälleen herkkua korvien täydeltä.