Lappeenrannan kaupunginorkesterin konserttiohjelmassa oli tänään jälleen vuorossa kamarimusiikkia. Orkesterin soittajien lisäksi pianon kimpussa oli Vjatsheslav Novikov. Ohjelmistona Wolfgang Amadeus Mozartin Kegelstatt trio ja Robert Schumannin pianokvintetto.
Mozartin klarinettitriossa Novikovin ohella lavalla olivat klarinetisti Jorma Lautanen ja alttoviulisti Terhi Lehtiniemi. Trion ensimmäisen osan tempomerkintä ei ole allegro, vaan andante; mutta varsin löntystelevän hidasta kävelyvauhtia musiikki tuntui etenevän. Tähän kun vielä lisätään soittajien varovaisen oloinen ote, niin alku ei tuntunut kovinkaan lupaavalta. Olen aikaisemminkin todennut Novikovin soiton olevan hieman kulmikasta ja tänään se ei sopinut korvaani ollenkaan. Mozartin fraasit eivät hengittäneet luonnollisesti, vaan lopussa tai alussa oli usein liioittelun omaisia rytmin pidätyksiä tai nopeutuksia. Jorma Lautasella oli positiivinen ote, mutta hän ei oikein saanut tukea varovaiselta Lehtiniemeltä ja töksähtelevältä Novikovilta. Onneksi trion kaksi seuraavaa osaa sujuivat soljuvammin. Kun tempo oli hieman nopeampi, tuntui soittoonkin löytyvän enemmän rohkeutta.
Schumannin pianokvintetto on omia kamarimusiikkisuosikkejani. Ingmar Bergmanin elokuvien ystävät tunnistavat sen elokuvasta Fanny ja Alexander. Tänä iltana kvintettoa tulkitsivat Novikovin lisäksi viulistit Esa Ahokainen ja Reetta Kataja, alttoviulisti Terhi Lehtiniemi ja sellisti Eeva-Maria Pykäläinen. Jotain jäi tämänkertaisesta esityksestä puuttumaan. Hitaat tempot, erityisesti toisen osan, tuntuivat liian hitailta. Ja nopeissa kohdissa varsinkin Novikovin soitossa tuntui hätäilyn ja kiirehtimisen tunne. Olisin kaivannut enemmän vuorovaikutusta ja keskustelunomaisuutta, nyt kaikki soitt(imet/ajat) eivät vaihtaneet ajatuksia, vaan tuntuivat välillä olevan vain omia yksinäisiä majakoita vailla kumppaneita.
Kamarimusiikki on vaikea laji. Soittajalla täytyy olla rohkeutta antaa oman äänensä kuulua, mutta ennen kaikkea on kyettävä kuuntelemaan toisia ja reagoimaan heidän soittoonsa. Varovaisuus, mutta yhtälailla ylidramaattisuus kuuluvat heti. Hyvät kamariyhtyeet tekevät paljon työtä sointinsa hiomiseksi. Ei orkesterisoittajilta voi toki odottaa samaa lopputulosta. Mutta luulempa että tuskin on parempaa harjoitusta orkesterisoittoakaan varten kuin kamarimusiikin soittaminen.
Vaikkei tänään kaikki kenties aivan putkeen mennytkään, niin odottelen mielenkiinnolla kaupunginorkesterin yhtyeiden seuraavaa kamarimusiikkikonserttia.
Huomaan, että paitsi iloita musiikista, osaat olla myös tarkka sen suhteen.
VastaaPoistaLuin kerran jostakin, en muista mistä, livenä soitetun ja äänitetyn musiikin erosta. Joku sanoi: "Vaikka olisi parhaat äänentoistolaitteet, se ei korvaa livenä kuunneltavaa musiikkia. Siinä on sama ero kuin sähkökynttilöillä ja oikean kynttilän valolla. Vaikka viimeksi mainittu lepattaisi ja hiukan savuaisikin, se tuntuu paremmalta kuin tasaisesti ja rikkeettömästi palava teknisesti tuotettu valo. Ensiksi mainitussa on läsnä inhimillinen tekijä, ihmisen lämpö, jota ilman valokin on aina hiukan kuollutta."
Meillä on hyvät äänentoistolaitteet, ja nautin kuunnella musiikkia niiden kautta.
Samoin jos tietsikan yhdistää lisäkovaäänisiin, erillisellä bassolla varustettuun, voi kuunnella esim. YouTubesta samoja kappaleita, eri ihmisten soittamana. Korva erottaa kyllä heti, miten yksikään ei soita samoin kuin joku toinen. Erot voivat olla suuriakin.
Minusta kappaleen tulkinta on se tärkein asia, johon kiinnitän huomiota. Esitys voi olla teknisesti loistava ja rikkeetön, mutta jos siitä puuttuu tulkinta, on se minulle kuollutta.
Vaikka klasaripuolella ei olekaan noin pinnallisesti kauheasti vuorovaikutusta yleisön ja esiintyjän välillä, niin kyllä livetilanteessa on parhaimmillaan jotain mystistä. Yhteisen hetken viettämistä tilassa, jossa musiikki toimii siteenä ja välittäjäaineena ihmisten välillä.
VastaaPoistaKyllähän se tulkinta on ehdottomasti ykkönen. Virheillä ja muilla joutavuuksilla ei ole paljon merkitystä kun liikutaan pinnan alla.