Edellisestä Berliinin filharmonikkojen Suomen vierailusta on neljä ja puoli vuotta. Silloin muistan hurmaantuneeni Brahmsin Traagisesta alkusoitosta ja eritoten Beethovenin 7. sinfonian finaalista, jossa olin kuulevinani kaikenlaista ennen kuulematonta. Berliinin filharmonikot on eräs klassisen musiikin superorkestereista myös nykyisen kapellimestarinsa, Sir Simon Rattlen, aikakaudella. Niinpä odotukset myös tämän iltaista konserttia kohden olivat korkealla.
Minulla on tapana tehdä ennen konsertteja niiden ohjelmistoista soittolistoja, joita sitten pyrin kuuntelemaan stereoista tai kannettavasta soittimesta etukäteen. Tämän iltaisen konsertin soittolistaa kuunnellessani innostuin kun huomasin kuinka mahtavasti Wagnerin Lohengin-alkusoitto sopi György Ligetin Atmosphèresin jälkeen. Ligetin eteeristen ääniblokkien häipymisen jälkeen alkusoiton A-duuri jousimatto on siihen luonteva jatke. Ja kuinka ollakaan, tänään saimme kuulla nuo teokset putkeen, ilman väliaplodeja. Joten alku oli mieleni mukainen.
Illan ohjelmisto oli muutenkin mielestäni orkesterin sointia korostava. Ligeti-Wagner parivaljakon jälkeen oli sijoitettu kahden ranskalaisen orkesterointimestarin balettimusiikkia: Debussyn Jeux ja Ravelin Daphnis et Chloé sarja 2. Lopuksi paluu saksalaiseen klassikkoon, Schumannin 3. sinfoniaan.
Ligetin Atmosphèreä en ole aikaisemmin elävänä konsertissa kuullut. Levyltä olen sitä toki kuunnellut. Ligeti kirjoitti 50 vuotta sitten Atmosphèren avulla itsensä musiikin historiaan. Melodia, harmonia ja pulssi ovat sivuosassa kun äänikentät ja sointiväri täyttävät tilan. Berliinin filharmonikkojen sointi oli elävä ja rikas, Ligetin laittaa kiirettä korvien väliin.
Wagneriaanilta vaaditaan hieman mielenlujuutta kun joudutaan tyytymään pelkkään oopperan alkusoittoon. Alkusoitto kun Wagnerin tapauksessa tarkoittaa alkua useamman tunnin matkalle mestarillisen musiikin ja myyttien maailmaan. Vaikea Berliinin filharmonikkojen Lohengrin-alkusoitostakaan on mitään huonoa löytää, onhan heidän Tristan ja Parsifal levytyksensä, Barenboimin johtaessa, suosikkilevytyksiäni.
Debussy ja Ravel olivatkin sitten hieman hankalampia tapauksia. Ei orkesterissa tai Sir Simon Rattlessa mitään vikaa ollut, mutta omiin korviini nuo ranskalaiset impressionistit olisivat kenties kaivanneet vielä hieman enemmän läpikuultavuutta ja herkkyyttä sointiin. Makuasioita...
Konsertin päättänyt Schumannin 3. sinfonia olikin sitten todellinen herkkupala. Suosikkejani ovat eritoten 1. osa rytmipyörittelyineen ja 4. osa ihmeellisenä kombinaationa fuugahenkeä, surumarssia ja ylinousevaa eetteritunnelmaa. Uljas sävellys jossa Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot olivat parhaimmillaan.
Kyllähän kokonaisuutena konsertti oli todella hyvä. Sen luokan orkesteri on kyseessä, että ei tarvitse kauheasti ongelmia voivotella. Lippujen hinnat eivät tietenkään ole missään järkevässä suhteessa verrattuna vaikkapa Musiikkitalon kotiorkestereihin, RSO:hon ja HKO:hon. Halvoilla lentolipuille ei ole paljon kalliimpaa käydä kuuntelemassa Berliinin filharmoonikkoja kotisalissaan. Mutta kyllä tuon lipun hinnan pystyy sulattamaan kun konserttien välillä on neljä vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti