Konsertti: Musiikkitalo 2012-11-28
Helsingin kaupunginorkesteri esitteli kolmen eri säveltäjän tutkailuja kreikkalaisen mytologian Faidra tarusta. Ensimmäinen versio oli ranskalaisen Georges Auricin baletti Phèdre. Tänään emme saaneet kuulla koko balettia, vaan säveltäjän siitä tekemän sinfonisen sarjan. Viime vuosisadan puolivälissä valmistunut teos on reipasta musiikkia jossa lyömäsoittimilla ja vaskilla on paljon soitettavaa. Tämän mainitsen sen vuoksi, että onnistuin mattimyöhäisenä saamaan lipun orkesterin taakse, suoraan vastapäätä kapellimestari John Storgårdsia ja patarumpujen soittajan yläpuolelle. Paikka olikin oivallinen lyömäsoittajien tarkkailemiseen. Orkesterin balanssi oli myös hieman erikoisempi. Lyömäsoittajat tietysti kuuluivat erinomaisesti. Samoin vasket, vaikka soittivatkin suoraan minusta poispäin. Joissain kohdissa jousistoa jäi hieman taustalle, mutta kuitenkin ihan kelvollinen kuuntelupaikka. Pidin Auricin Phèdrestä kovasti, jälleen balettimusiikkia jota olisi mielenkiintoista nähdä koreografian kanssa tanssin kera.
Seuraavaa Faidran tarinaa varten peruutimme parisataa vuotta ja siirryimme oopperamusiikin pariin. Tälläkään kertaa emme saaneet nauttia koko oopperasta, vaan kuulimme muutaman katkelman Jean-Philippe Rameaun oopperasta Hippolyte et Aricie. Tässä esittäytyi ensi kertaa illan solisti, mezzosopraano Virpi Räisänen. Ihmisäänen suhteen kuuntelupaikallani olikin sitten suurempi merkitys. Sinänsä ääni kuului kohtuullisen hyvin, vaikka Räisänen lauloi kokoajan täysin toiseen suuntaan ja kaikki ääni tuli korviini heijastuksina. Mutta hänen äänestään en uskalla kauhean paljon sanoa. Ihan hyvältä se kuulosti, vibraattoa saattoi olla omaan makuuni hieman liikaa, mutta varsin ilmaisuvoimainen instrumentti hänellä tuntuu olevan.
Kolmas Faidra olikin sitten Benjamin Brittenin Phaedra kantaatti. Jo Rameuan kanssa Räisäselle oli annettu hieman puuhasteltavaa lavalla ja Brittenin Phaedra olikin sitten kevyesti dramatisoitu/visualisoitu versio. Hyvältä Räisänen kuulosti edelleen ja Britten heräsi hienosti eloon Storgårdsin ja HKO:n käsissä.
Väliajan jälkeen Brahmsin 3. sinfonia kruunasi illan. Nyt oli oivallinen tilaisuus sulkea silmät ja nauttia leveästä sointikuvasta. Korvat olivat jo tottuneet erikoisempaan balanssiin ja HKO:n sekä Brahmsin sointi täytti matkamiehen mielen ilolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti