Helsingin kaupunginorkesterin kapellimestarina oli liettualainen Vytautas Lukocius ja ohjelmistossa Stravinskyn puhallinoktetto, Nielsenin huilukonsertto, Glazunovin 8. sinfonia ja Shostakovitshin Tahiti Trot. Huilukonserton solistina oli Jenny Viljanen.
Konsertti alkoi Stravinskyn puhallinoktetolla, joka on säveltäjän uusklassisen kauden teoksia. Noin viisitoistaminuuttinen sävellys oli raikas aloitus konsertille. Oktetto nautti silminnähden soittamisesta, joka välittyi myös korvien kautta. Hieman pohdin okteton aikana mikä on kapellimestarin funktio kamarimusiikkisävellyksessä. Harjoitusten aikana tosin voi vaikuttaa paljonkin, mutta esityksen aikana pienen kokoonpanon tulee olla jatkuvasti tarkkana toistensa soiton ja kuulemisen kanssa ja kapellimestarilla ei voi periaatteessa olla kovin suurta roolia. Niin tai näin, hyvä aloitus.
Illan kohokohta oli toisena soitettu huilukonsertto. Nielsenin huilukonsertto on hieno sävellys, josta jäi useampikin korvamatoja kotimatkan varalle. Solisti Jenny Viljasen bongasin jo kesällä Olavinlinnan orkesterimontusta soittamasta huilua Lucia di Lammermoorin hulluuskohtauksen aikana. Nyt Viljanen vakuutti konserton solistina. Tarkkaa ja sävykästä soittoa. Kommunikointi orkesterin ja kapellimestarin kanssa toimi hyvin. Hyvä solisti ja hienoa musiikkia soitettavana, varma paketti. Encorena vielä ennen väliaikaa Viljanen soitti sellisti Tuomas Ylisen kanssa Merikannon Valse Lenten.
Väliajan jälkeen oli vuorossa Glazunovin 8. sinfonia. Itselle Glazunov on enemmänkin tuttu nimenä historiasta (Shostakovitshin opettaja) kuin oman musiikkinsa kautta. Oli mukava tulla positiivisesti yllätetyksi. Ainoastaan sinfonian toiseen osaan en saanut otetta, mutta muut osat ilahduttivat tanakalla sävelkielellän. Lukocius loihti hienoja sävyjä orkesterista.
Jo ohjelmaan painettuna Shostakovitshin Tahiti Trot oli selkeä encore numero, jonka kapellimestari kuulutti pienenä jälkiruokana. Tahiti Trot, eli Shostakovitshin kolmessa vartissa kertakuulemalta valmistunut orkesterointi Tea for Two musikaalisävelmästä, on hauska jälkiruoka, johon kaupunginorkesteri tällä kertaa hieman liukastui. Ainakin minun korvaani lyömäsoittimet ja muu orkesteri tuntuivat käyvän välillä hieman eri tahtia.
Viimeisestä kompuroinnista huolimatta nautittava konsertti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti