Tarkkaamo

lauantai 7. maaliskuuta 2020

Don Giovanni kokkeliorgioissa

Ooppera: Don Giovanni - Kansallisooppera 2020-3-6

Kun pohdiskelin talven mittaan mitä Kansallisoopperan uusi Don Giovanni ohjaus voisi pitää sisällään, veikkaukseni olisi ollut varsin varma. Jos haluaisi tehdä nykyaikaa kuvaavan, vahvasti kantaaottavan ohjauksen, joka teemoiltaan käsittelisi seksuaalista ahdistelua Me Too hengessä, Don Giovanni olisi siihen lähes täydellinen runko.

Onneksi en lyönyt vetoa asiasta. Ohjaaja Jussi Nikkilä oli siirtänyt pukudraaman nykyaikaan, mutta pitänyt fokuksen nimihenkilössä ja tämän seksiaddiktiossa. Kokaiinin voimalla etenevä Don Giovanni on vastustamaton luonnonvoima joka ei taivu.

Ensimmäisen kohtauksen jälkeen pohdiskelin Donna Annan juonen kaarta; Komtuuri saa surmansa Don Giovannin, Leporellon ja Donna Annan ryhmänahistelussa. Häslingissä aseen laukeamisesta voi syyn ottaa niskoilleen kuka tahansa kvartetista. Donna Anna ei voi väittää ettei tietäisi mitä tapahtui ja syyn langettaminen Don Giovannin niskoille myöhemmin tuntuu vain katkeralta kostolta.

Mutta ohjauksen edetessä totesin pian, että on parempi unohtaa juonellisten yksityiskohtien vertaaminen, vaan nauttia Nikkilän ohjauksellisesta ilotulituksesta. Tuon tuosta lavalla poksahtelee ryhmätanssikohtauksia, joiden koreografiat pohjautuvat popmaailman musiikkivideoihin, jotkut jopa suoria lainauksia niistä.

Kotimatkalla kokemaani sulatellessa havahduin, että itse asiassa koko ohjaus on kuin yksi lähes kolmetuntinen musiikkivideo. Visuaalinen estetiikka pukuineen ja pyörivine lavastuksineen sopii malliin. Ohjauksen nopeat leikkaukset, surrealismia puhkuvat pienet sivujuonteet, tanssikohtaukset,... Tervetuloa tosimaailman lavalle videotähtöset!

Musiikkivideoiden vähäpukeinen koiras- ja naarasmassa pitää oopperalavalla vaatteet paremmin päällä, mutta seksuaalisuuden ja erotiikan eleissä lavaversiot vievät voiton videoista. Esimerkiksi Zerlinan ja Masetton suuseksikohtausta tai Don Giovannin loppupuolen mobiilipornomasturbointia on hankala kuvitella näkevänsä mainstream musiikkivideoissa.

Näihin erotiikan juhliin tuntuvat osallistuvan kaikki, komtuuria lukuunottamatta. Ehkäpä Don Giovanni käyttää viehätysvoimaansa myös vallan välineenä, mutta aktiivisia toimijoita ovat kaikki, sukupuolesta riippumatta.

Käsiohjelmassa ohjaaja Nikkilä pohtii komedian ja tragedian liittoa. Tragedian osuus kokonaisuudesta jää omiin silmiini hieman ohkaiseksi. Mutta komedian puolella Don Giovanni saa täydet pisteet. Jos Mozart merkitsi Don Giovannin sävellysluoetteloonsa opera buffaksi, niin tällä kertaa säveltäjän luokittelua kunnioitetaan mainiosti.

Mainitaanpa vielä visuaaliselta puolelta Erika Turusen puvut ja Kalle Ropposen valaistus, jotka täydentävät Nikkilän ilotulituksen.

Musiikin osalta tilanne jää hieman maustamattomaksi. Sekä orkesterin että solistien puolelta hyvää perussuorittamista, mutta suuret audiopuolen orgasmit (ilmaisu harkittu) jäivät saamatta. Tällä kertaa eniten mieltä ilahdutti Tamuna Gochashvilin Donna Elvira ja hyvänä kakkosena nimiroolin Tuomas Pursio. Donna Anna vaihtui Liine Carlssonista toisessa näytöksessä Hanna Rantalaksi.

Don Giovanni jätti mieleen mainion muistijäljen. Yksityiskohtia ohjauksesta riittäisi varmasti bongattavaksi useampaan katselukertaan. Jos Don Giovanni on Jussi Nikkilän ensimmäinen oopperaohjaus, odotan malttamattomasti seuraavaa.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Carmen ilman sanoja

Baletti: Carmen - Kansallisooppera 2020-2-21

Edellinen kokemukseni oopperan taipumisesta baletin maailmaan on kuuden vuoden takaa Vilnasta. Siellä Wagnerin Tristan ja Isolde tulkittiin tanssien, onnistuen mielestäni varsin hyvin. Nyt on vuorossa Bizet'n Carmen, joka saa muotoutua liikkeeseen Liam Scarletin koreografian keinoin. Tuotannon kantaesitys oli Oslossa 2015.

Jos Tristanin seuraaminen olisi ollut hankalaa ilman laajennetun tarinan tuntemista käsiohjelmasta, niin Carmenin kyydissä pysyy kyllä oopperan juonen tuntien. Musiikki on sovitettu oopperasta maustettuna muilla Bizet'n sävellyksillä. Tutut teemat eivät välttämättä ole siellä mistä ne löytyvät oopperassa, vaan palvelevat tanssiversiota toisaalla. Mutta Martin Yates on tehnyt erittäin onnistuneen sovituksen musiikista.

Scarlett ja lavastaja/puvustaja Jon Bausor ovat sijoittaneet tarinan Espanjaan 1930-luvun alkuun, sisällissodan puhkeamisen aikoihin. Oikeastaan tuo konteksti tulee ilmi vain ensimmäisessä näytöksessä, mutta sopii kyllä teemaan mainiosti. Bausorin lavastus ja James Farncomben valaistus luovat erinomaisen visuaalisen kokonaisuuden, joka on karun kaunis, tarinaa tukeva.

Periaatteessahan Carmenin voi sijoittaa minne ja milloin tahansa. Kyse on pohjimmiltaan luonneanalyyseistä, vai pitäisikö puhua stereotypioista. Neljä päähenkilöä toimivat ja kokevat omat kohtalonsa.

Micaëla on se puhtoinen hyvyyden ja lempeyden hahmo, joka yrittää saada Don Josén mukaansa perinteiseen "normaalielämän" pariin. Sieltähän Don Josékin tulee, mutta vietit vievät tämän mennessään. Micaëla on oikestaan se mihin kaikki vertautuu, tarinan referenssipiste. Yuka Masumoto oli oivallinen roolissaan.

Escamillo on Scarlettin koreografiassa korostetun narsistinen kukkopoika, joka staran elkein esittää omaa kuvaansa. Escamillon sisintä ei ole näkyvissä, hän tuntuu elävän kuin peilin, tai nykytermein varmaankin selfiestickin kautta. Huikean hieno tulkinta Escamillosta Tuukka Piitulaiselta.

Don José on kotoisin Micaëlan maailmasta, mutta Carmen saa avattua jonkun sisäisen haavan joka vie Don Josén mukanaan. Lopulta hulluuteen joka johtaa tragediaan. Frans Valkama tanssi mainiosti Don Josén ensi-illassa.

Carmen, nimiroolimme, on mielenkiintoinen hahmo. Suhteellisen karun elämän kasvatti, joka on tottunut seuraamaan vaistojaan. Selviytyjä, mutta ei tässä tarinassa. Scarlett antaa mielenkiintoisia lisämausteita Carmenin hahmoon. Toisessa näytöksessä Carmen saa Escamillolta rahapussukan, jonka luonnetta Carmen tuntuu pohdiskelevan. Kolmannessa näytöksessä hän tuntuu jatkavan valintansa punniskelua, ennen Don Josén ja kohtalon kohtaamista. Ensi-illassa Rebecca King oli mahtava Carmen.

Orkesteri soitti komeasti Mikhail Agrestin johdolla. Harvemmin osaan baleteissa bongata sivuosan esittäjistä onnistujia, mutta tällä kertaa Valeria Quintana ilahdutti terhakkaana Mercedeksenä.

Toinen todella onnistunut uusi tarinabaletti kansallisbaletissa. Peppi sopi koko perheelle, Carmenin loppuratkaisua voi olla hankalampi selittää pienemmille katsojille. Mutta aikuisille Carmen tarjoaa klassisen tarinan näyttävässä ympäristössä vastustamattoman musiikin kera.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Brahmsin huumaa

Konsertti: Brahms - Kaakinen-Pilch & Hohti & Holmström - Konserttihovi 2020-2-16

Johannes Brahms

Sellisti Markus Hohtin ja pianisti Emil Holmströmin uuden Brahms levyn julkaisuviikonlopun konsertit jäivät hieman vajaiksi, kun levyuutukainen ei ehtinyt Suomeen asti. Levylähetys viettikin viikonlopun Ruotsissa. Elävää musiikkia ei tallenteiden kotouttamisongelmat onneksi haitanneet. Sunnuntaina Imatran konserttihovin yleisö sai nauttia herrojen musisoinnista. Duo oli laajentunut trioksi viulisti Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilchin avustuksella.

Pelkkää Brahmsia ei ollut tarjolla, vaan historian ystävyyssuhteita kunnioittaen oli Brahms kääritty Schumanneilla. Clara Schumanin g-molli pianotrio opus 17 aloitti konsertin ja encorena saimme nauttia vielä Robert Schumannin kehtolaulun.

Clara Schumannin g-molli pianotrio on hänen ainokaisensa tuolle kokoonpanolle. Sävellys ei ollut minulle tuttu, mutta toivottavasti törmään tähän elävänä versiona uudelleen. Brahmsin vellovaan kamarimusiikkituiskuun verrattuna Claran teos on luonteeltaan rauhallisempi.

Konsertin kaksi Brahmsin sävellystä olivat f-duuri sellosonaatti ja c-molli pianotrio. Sellosonaatti on suosikkejani Brahmsin kamarimusiikin sävellyksistä. Hohti ja Holmström tulkitsivat sen hienosti. Molemmissa pianotrioissa koko kolmikon yhteissointi oli hienoa kuultavaa.

Brahmsilla on parhaimmillaan hieman huumaava vaikutus minuun. Musiikki vie mukanaan toiseen maailmaan, jossa konserttitapahtuma ja solistit soljuvat analysoinnin ja arvioinnin ulkopuolelle. Illan trio onnistui tässä mainiosti.

lauantai 25. tammikuuta 2020

Ariadne suurten kysymysten keskellä

Ooppera: Ariadne auf Naxos - Kansallisooppera 2020-1-25

Richard Straussin ooppera Ariadne auf Naxos on kuvaus siitä itsestään. Tämän Hugo von Hofmannstahlin librettoon pohjautuvan oopperan syntyhistoria ja kehityskaari pitää sisällään nousukaskomedianäytelmän ja antiikin tarinaan pohjautuvan oopperan yhdistämisen. Ja tuo sama tarina on pohjimmiltaan myös itse oopperan juoni.

Wienin rikkain mies on tilannut illanviettoonsa ruokailun ja ilotulituksen väliin kaksi esitystä: commedia dell'arte ryhmän ja oopperan. Ajanpuutteen takia niitä ei voida esittää peräkkäin, vaan ryhmille annetaan ohje hoitaa esitykset samaan aikaan. Ensimmäinen näytös on tilanteen asettelu ja toinen näytös koostuu sitten itse esityksestä.

Englantilainen ohjaaja Katie Mitchell on luonut varsin onnistuneen tuotannon kuuden oopperatalon/-festivaalin tilauksesta. Maailman ensi-ilta oli 2018 Aix-en-Provencessa ja kotimaan versio eilen illalla Helsingissä. Mitchell on tainnut hieman näpelöidä Straussin/von Hofmannstahlin viimeisimmän version librettoa. Mielestäni jotain puhuttua dialogia oli lisätty, esimerkiksi illan isännän loppukommentit.

Mitchell onnistuu hienosti siirtämään tapahtumat nykyaikaan. Commedia dell'arte ryhmä kuvastaa pop-/varieteetaiteen puolta ja ooppera on samaa korkeaotsaista puuhastelua kuin aina ennenkin ;). Molemmat katsovat toisiaan aluksi pitkin neniään, mutta kompromissien ja rohkeiden kokeilujen kautta syntyy jotain uutta ja mielenkiintoista.

Erikoisempia valintoja oli tehdä Ariadne raskaaksi. Ilmeisesti Theseus oli yllättänyt Ariadnen jäähyväislahjalla ennen kuin hylkäsi hänet saarelle. Mielenkiintoisesti Ariadnen synnytys tapahtuu samalla hetkellä, kun nymfit laulavat Bacchuksen syntymästä. Hetken luulin, että Ariadne synnytti siinä itselleen sulhon, mutta lapsesta ei maagisesti kasvanutkaan Bacchusta. Lapsen funktio jäi kyllä epäselväksi; turhaa on lapsen avulla kiinnittää Ariadne takaisin elämää jatkavien haluavien joukkoon, kyllä Bacchuksen pitäisi siihen riittää. Niinhän se Zerbinettakin meille kertoo.

Mutta kokonaisuutena hyvä ohjaus. Ei kyllä Robert Carsenin version veroinen, siinä sekoitettiin vielä yleisö mukaan.

Musiikin puolesta päädyttiin lopulta myös hyvään lopputulokseen. Ensimmäisessä näytöksessä kokonaisuuden rytmityksessä oli mielestäni parantamisen varaa. En tarkoita pelkästään kapellimestari Hannu Linnun muusiikinohjausta, vaan enemmän kokonaisuutta puhutun dialogin kanssa. Eihän se ensimmäinen näytös tietenkään slapstick-komediaa ole, mutta draivi jolla tarina etenee jäi jotenkin puuttumaan. Veikkaan että sarjan loppupuolella homma toimii jo paremmin.

Laulajat olivat mainioita. Ariadnen esittäjästä, Miina-Liisa Värelästä, on kasvanut loistava sopraano, odotan innolla hänen kuulemistaan Wagnerin parissa. Illan ylä-ääni-iloittelusta vastasi Danae Kontora Zerbinettana. Jenny Carlstedt säveltäjänä lämpeni hienosti rooliinsa.

Miehien pääroolit olivat myös hyvässä hallussa. Mika Pohjonen Bacchuksena, Ville Rusanen harlekiinina ja Michael Kraus musiikinopettajana.

Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. Suosittelen juoneen ja hahmoihin tutustumista etukäteen jos ne eivät ole tuttuja. Henkilöitä lavalla on paljon ja tarinasta saa paljon enemmän irti kun sen osapuolet tietää ja tunnistaa etukäteen.

lauantai 30. marraskuuta 2019

Peppi valloitti mielen

Baletti: Peppi Pitkätossu - Kansallisooppera 2019-11-29

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu on monille tuttu hahmo lapsuudesta. Kaikkeen kykenevä ja kaikesta selviävä Peppi on sopivaa unelmointimateriaalia varhaisnuorille, jotka ovat jo jonkun aikaa sitten kadottaneet omnipotentit haaveensa. Vapaus on vahvaa valuuttaa. Isä on kuningas Etelämerellä ja äiti enkeli. Eli yksinhuoltajaisä tarkkailee vain luottavaisena kirjeiden avulla orpotyttärensä muuttoa pohjolaan. Ja eipä turhia kannata murehtiakaan, Peppi on maailman voimakkain tyttö ja pystyy karistamaan maailman vaarat ja uhkat hartioiltaan. Mainio tarina ja Pepin anarkistinen asenne tärkeileviä aikuisorganisaatioita kohtaan toivottavasti lisää omaa ajattelua nuorisossa.

Kansallisbalettimme nykyinen johtaja Madeleine Onne sai ajatuksen Peppi Pitkätossun toteuttamisesta balettina aikaisemmassa työpaikassaan Tukholmassa. Libreton tekijöiksi löytyivät Pär Isberg ja Gunilla Roempke, koreografeiksi Isberg ja Karl Dyall. Sävellys syntyi Georg Riedelin ja Stefan Nilssonin toimesta, jotka hyödynsivät Jan Johanssonin Peppi motiivia TV-sarjasta. Kantaesitys tuotannolle oli 2005 Tukholmassa ja eilinen oli Suomen ensi-ilta.

Tunnustan että etukäteen hieman epäilin Pepin kantavuutta tanssiteoksena, mutta esityksen jälkeen olen myyty mies. Kerrassaan valloittava ja näyttävä parituntinen, josta voivat nauttia kaikki, iästä riippumatta. Bo-Ruben Hedwallin lavastukset ovat värikkäitä ja tukevat Pepin sadun ja todellisuuden välimaastoajattelua hienosti.

Tanssi ei ole klassista balettia, varsinkaan Pepin osalta, vaikka ryhmissä käsittääkseni paljon klassista muotokieltä käytetäänkin. Pepin anarkia ja vapaus tulee loistavasti ilmi hänen liikkeistään. Ensi-illan Pepin esittäjä Linda Haakana oli täysin vastustamaton roolissaan. Pepin kavereina Tommina ja Annikana tanssivat hienosti Atte Kilpinen ja Valeria Quintana. Esityksen keskeisen kvartetin muodostaa Pepin, Annikan ja Tommin lisäksi apina Herra Tossavainen, jota esitti Kento Jacobs. Tämän nuoren herran harteille oli kirjoitettu/ohjattu paljon komiikkaa ja hän oli mainio luonnonvoima lavalla.

Omaan mieleen painuvimpia kohtauksia olivat Pepin unitanssi isänsä kanssa ensimmäisessä näytöksessä. Pepin kehonkieli niissä nostoissa oli hauskaa katsottavaa. Toinen näyttävä kohtaus oli Pepin, Annikan ja Tommin sukellusmatka toisen näytöksen alussa. Kukapa ei haluaisi liidellä painovoiman rajoilla?

Musiikki toimi tanssinäytelmän taustalla hyvin. En sitä kenties välttämättä pelkästään audiotallenteena laittaisi soimaan, mutta tarkoitukseensa se sopi mainiosti.

Kokonaisuutena erinomaisen viihdyttävä tuotanto. Mainiot solistit, näyttävä lavastus. Todellinen hyvän olon satubaletti.

maanantai 25. marraskuuta 2019

Lohengrin Münchenissä

Ooppera: Lohengrin - Baijerin valtionooppera 2019-11-24

Ajauduin Münchenin Lohengrin pariin melkein vahingossa. Jokunen aika sitten Baijerissa esitettiin Parsifal johon olin kovasti kiinnostunut menemään sekä ohjauksen että solistien puolesta. Valtionoopperan varaussysteemi tuntuu hieman vanhanaikaiselta lippuarvontoineen, onni ei ollut mukana ja Parsifal jäi vain haaveeksi. Sitten Karita Mattila alkoi vihdoinkin kiinnostua kiinnostavista Wagner rooleista ja Ortrud debytoitiin Münchenissä. Laitoin jälleen nimeni arvontaan ja olin jo unohtanut koko asian, kunnes sain positiivista sähköpostia valtionoopperasta. Pikaisen hotelli- ja lentovarausten jälkeen syksyinen Baijerin reissu olikin tosiasia.

Muistan nähneeni kuvia Münchenissä esillä olevasta Richard Jonesin ohjauksesta ja jos arvosteluja siitä olen lukenut, en niitä ainakaan muistanut. Tuotannon ensiesitys oli kymmenen vuotta sitten ja kuvien perusteella luvassa voisi olla mielenkiintoinen tulkinta Lohengrinistä.

Tuotanto petti kyllä valitettavasti odotukset. En löytänyt ohjauksellista punaista lankaa, joka olisi selittänyt tehtyjä ratkaisuja.

Keskeinen osa Jonesin toteutusta on laittaa Elsa rakentamaan taloa. Talon symboliikka on varmaankin lähes se ainoa mielenkiintoinen asia tuotannossa. Alkusoiton aikana Elsa piirtää jo talon piirustuksia ja alkaa sen toteuttamisen heti ensi näytöksen aluksi. Talon rakentamiseen osallistuvat lähes kaikki, mukaan lukien myös Lohengrin. Talo muistuttaa kovin nukkekotia, onko Elsa nuori tyttö joka kehittää koko tarinan omassa päässään? Odotin kovasti että lopussa olisi tullut jonkinlainen vinkki mistä kaikessa oli oikein kysymys. Elsan esitettyä vihdoin kielletyn kysymyksensä, Lohengrin tuikkaa talon tuleen.

Jos oikeasti mentiin unelmoinnin pohjalla, niin väritystä olisi saanut olla enemmänkin. Loppu jää aivan avoimeksi. Lohengrin vaihtaa joutsenen Gottfriediksi, kaikki istuvat penkeillä ja tuijottavat näyttämön takaseinää. Ortrud ottaa pistoolin ja tuntuu valmistautuvan itsemurhaan(?).

Varmaan yksi tylsimmistä Wagner tuotannoista mitä olen nähnyt.

Jos tuotannon osalta tuntemukset jäivät marraskuisen harmaiksi, niin musiikin puolesta olikin sitten herkkua tarjolla roppakaupalla. Kapellimestari Lothar Koenigsiin en ole aikaisemmin törmännyt, mutta komean äänimaiseman hän valtionoopperan orkesterin avulla sai loihdittua.

Solistit olivat kerrassaan mainioita. Klaus Florian Vogtiin olen jo useamminkin ihastunut Parsifalin roolissa ja nyt ihastuin sitten Lohengrininäkin. Toivoin kovasti kuulevan Anja Harterosta Elsan roolissa, mutta valitettavasti hän oli sairastunut ja rooliin astui Johanni van Oostrum. Aivan mainio uusi tuttavuus.

Lohengrinin pahikset olivat hekin erinomaisessa iskussa. Fredrik Telramundin tulkitsi hienosti Wolfgang Koch ja hänen puolisonaan odotukset lunasti hienosti Karita Mattila. Mattila on armoitettu näyttelijä ja mielenkiintoisemmassa ohjauksessa olisi päässyt loistamaan vieläkin enemmän. Suomen passin omaa tällä hetkellä kaksi loistavaa Ortrudia; Karita Mattila ja Tuija Knihtilä. Hienoa!

Kuningas Heinrich eli Christof Fischesser ja hänen airueensa Martin Gantner eivät jättäneet toivomisen varaa.

Kyllähän Münchenin Lohengrinistä jäi vähän erikoinen maku. Musiikki oli aivan loistavaa, mutta tuotanto ei sytyttänyt.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Pohjalaiset Kymenlaaksossa

Ooppera: Pohjalaisia - Kouvola-talo 2019-11-8

Edellinen vierailuni Pohjois-Kymen musiikkiopiston oopperaan (PKMO) Kouvolassa on vuodelta 2012. Silloin mieltä ilahdutti pirteä Rigoletto. Sen jälkeen on PKMO on esittänyt pari tuotantoa jotka valitettavasti missasin, mutta nyt syksylle sattui Leevi Madetojan Pohjalaisia sopivaan rakoon perjantai-illaksi.

Pohjalalaisten libretossa on mielenkiintoisia taustavärinöitä liittyen sen syntyaikaan. Libretto on säveltäjän omissa nimissä, mutta se pohjautuu Artturi Järviluoman samannimiseen näytelmään. Onko tarina Järviluoman oma, on taasen tutkijoiden parissa pohdinnan alla. Näytelmän kantaesitys oli vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota oli nurkan takana ja Venäjä oli Venäjä. Pohjalaiset koskettelee henkilötarinoidensa ohella maakunnan vapaudenkaipuuta, josta ei tarvitse kovin paljon silmiä siristää todetakseen, että sama teema toimii myös koko Suomea ajatellen. Pienemmässä mittakaavassa toisaalta tarinaa voi peilata myös virkavallan mielivallan ja väärinkäytöksen kautta, josta voidaan vetää taas analogioita vaikkapa 70 vuotta eteenpäin gangsta rapin sortoon ja poliisiin väkivaltaan kohdistuvaan kritiikkiin.

Musiikin puolesta Pohjalaiset nojaa paljon kansanmusiikkiin, jota Madetoja lainailee reippaasti. PKMO:n tuotannossa orkesteri oli kutistettu pieneksi. Yksinkertainen jousisto, puupuhaltimet, käyrätorvi ja piano. Esa Heikkilän johtamalle kokoonpanolle nostan hattua, hienosti homma sujui.

Tuotannon ohjaajana toimii Juulia Tapola. Pienen skaalan tuotannoissa on varmaan kaksi vaihtoehtoa; joko mennään perinteen mukaisesti tai sitten tehdään jotain todella radikaalia. Tapola on valinnut ensimmäisen vaihtoehdon. Puvuista ja visualisoinnista vastaa Taina Relander. Lavastus on varsin minimalistinen, mutta sehän ei teatterin tekoa haittaa.

Ohjaus toimii ihan kelvollisesti vaikka libreton omituisuudet tuottavat ihmeellisyyksiä. Ensimmäisen näytöksen kännihulluttelu on hieman vaivaannuttavaa nykyisin silmin katsottuna. Toisessa näytöksessä taasen tanssi-iloittelun ja Antti vangin saapumisen kombinaatio on hankala toteuttaa.

Kolmannessa näytöksessä ooppera nousikin sitten hienoon plaaniin. Ensimmäisen ja toisen näytöksen ensi-iltajännitys(?) tuntui olevan solistien osaltakin poissa. Libretto ja musiikkikin tuntui löytävän hyvän balanssin. Erinomainen lopetus.

Laulajat selvisivät urakasta puhtain paperein. Naisäänistä ehdoton suosikkini oli Liisan esittäjä Marika Hölttä. Miehissä pääosat olivat mukavasti Jussi Zieglerin, Pekka Kuivalaisen ja Heikki Aallon hallussa.

PKMO:n ja muiden maakuntaoopperoiden tekemä työ on äärettömän tärkeää. Oopperan tekeminen vaatii paljon resursseja ja tämän verrattoman taidemuodon välittäminen uusille yleisöille ja sukupolville on elintärkeää.

Käykäähän ihmiset oopperassa! Kokeilkaa edes ;)