Tämän kesän toinen Savonlinnan vierailu sujui hieman viileämmissä merkeissä kuin Lohengrin. Illan oopperana oli Giacomo Puccinin Tosca, Keith Warnerin ohjaus vuodelta 2010.
Päätriona olivat lavalla draamaa luomassa Maria José Siri Toscana, Massimo Giordano Cavaradossina ja Juha Uusitalo Scarpiana. Mainio kolmikko joiden välillä lavakemia toimii hienosti. Kun vielä laulaminenkin sujui hyvin ja orkesteri oli iskussa, niin musiikin puolesta korvilla oli juhlava ilta.
Ohjaus ja lavastus olivat myös mieleeni. Savonlinnan lavalle ei oikein pysty tekemään lavastuksia eri näytöksiä varten (ellei pysytä minimalistiosastolla) ja lava on leveä. Ohjaaja oli lavastaja Jason Southgaten kanssa luonut lavalle pienoismaailman jossa hautausmaa, kirkko, toimisto ja vankila jakavat saman tilan. Mielestäni varsin onnistunut ratkaisu. Ensimmäisen näytöksen "vihkivesipylväs" toimii toisessa näytöksessä viininjähdyttäjänä Scarpialle. Sukujen hautakammiot muuttuvat vankiselleiksi ja arkku pöydäksi.
Ohjauksessa hyödynnetään kauhuelokuvien näkymiä. Esimerkinä vaikkapa ensimmäisen näytöksen lopussa Scarpian aarian aikana haudoista kuoroksi nousevat zombiejoukot, jotka Scarpia lopuksi kädenliikkeillään lakaisee maahan. Hieno yksityiskohta oli Scarpian antamat ivalliset applodit Toscalle tämän "Vissi d'arte" aarian jälkeen, kun yleisön antamat applodit olivat vaimentuneet. Toisen ja kolmannen näytösen välillä ei ole väliaikaa, vaan Scarpia jää lavan keskelle arkkuun makaamaan. Sieltä hänet sitten "yllättäen" lölydetään kolmannen näytöksen lopussa. Tosca ei lopussa pääse kokeilemaan pelastusta lentäjän kyvyillään, vaan hypähtää suoraan hautaan ja saa vielä luodit peräänsä.
Teosesittelyn pitänyt Tapani Länsiö muistutti taustalla olevasta rojalistien ja tasavaltalaisten taistelusta, samoin kuin uskontonäkökulmien erosta. Nämä tietysti selventävät ja syventävät henkilöiden motiiveja. Kyllä Toscaa kannattaa aina mennä katsomaan.
tiistai 19. heinäkuuta 2011
sunnuntai 17. heinäkuuta 2011
Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2011-07-12 - 2011-07-15
Tämän vuotinen reissu Kuhmoon sisälsi neljä konserttipäivää ja 14 konserttia. Kävin Kuhmossa ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten ja ihastus oli välitön. Kauniissa ja rauhallisessa ympäristössä peräkkäisten konserttien herättämä musiikin virta muuttaa ajantajun ja vie mielen puhtaille vesille. Jos kamarimusiikki, tai itse asiassa musiikki, kiinnostaa, kannattaa käydä kokeilemassa miltä Kuhmon festivaali tuntuu. Voi olla, että sinne kaipaa aina uudelleen.
Danel-kvartetti osui onneksi esiintymään useampaan konserttiin. Todella hieno kvartetti joka on soittanut yhdessä jo parikymmentä vuotta. Tästä huolimatta (tai siitä johtuen) kvartetti onnistuu luomaan tuoreen oivaltavan tunnelman esiintymisiinsä. Yhteensoitto on yhteen sulautunutta, mutta ei kuitenkaan kliinistä. Kohokohtia omissa konserteissani olivat Beethovenin B-duuri jousikvartetto alkuperäisen suuren fuugan kera ja Brucknerin kvintetto Gotlibovichin täydentäessä kokoonpanoa.
Toinen suosikkikvartettini oli kotimainen Meta4. Tälle suhteellisen nuorelle kokoonpanolle voi ennustaa loistavaa tulevaisuutta. Sibeliuksen jousikvarteton ja Janáčekin 1. kvarteton esitykset olivat aivan mahtavia.
Pianisteista mieleenpainuvimmat olivat kenties Paavali Jumppasen intensiivinen tulkinta Beethovenin Appassionata sonaatista ja Nataša Kudritskajan osuus Tšaikovskin Romeo ja Juliassa. Hyviä jousisoittajia Kuhmo oli pullollaan. Garth Knoxin karisma ja luonnollisen rento soitto olivat ihana uusi tuttavuus.
Kokoonpanot vaihtelevat konsertista toiseen ja on mukava seurata kuinka eri kokoonpanojen kemia toimii. Joskus edetään pelkästään korvien avulla, mutta yleensä ilmeet ja vartalon kielet toimivat tulkinnan apuvälineinä.
Kuhmoa ei voi tarpeeksi suositella!!
Danel-kvartetti osui onneksi esiintymään useampaan konserttiin. Todella hieno kvartetti joka on soittanut yhdessä jo parikymmentä vuotta. Tästä huolimatta (tai siitä johtuen) kvartetti onnistuu luomaan tuoreen oivaltavan tunnelman esiintymisiinsä. Yhteensoitto on yhteen sulautunutta, mutta ei kuitenkaan kliinistä. Kohokohtia omissa konserteissani olivat Beethovenin B-duuri jousikvartetto alkuperäisen suuren fuugan kera ja Brucknerin kvintetto Gotlibovichin täydentäessä kokoonpanoa.
Toinen suosikkikvartettini oli kotimainen Meta4. Tälle suhteellisen nuorelle kokoonpanolle voi ennustaa loistavaa tulevaisuutta. Sibeliuksen jousikvarteton ja Janáčekin 1. kvarteton esitykset olivat aivan mahtavia.
Pianisteista mieleenpainuvimmat olivat kenties Paavali Jumppasen intensiivinen tulkinta Beethovenin Appassionata sonaatista ja Nataša Kudritskajan osuus Tšaikovskin Romeo ja Juliassa. Hyviä jousisoittajia Kuhmo oli pullollaan. Garth Knoxin karisma ja luonnollisen rento soitto olivat ihana uusi tuttavuus.
Kokoonpanot vaihtelevat konsertista toiseen ja on mukava seurata kuinka eri kokoonpanojen kemia toimii. Joskus edetään pelkästään korvien avulla, mutta yleensä ilmeet ja vartalon kielet toimivat tulkinnan apuvälineinä.
Kuhmoa ei voi tarpeeksi suositella!!
sunnuntai 10. heinäkuuta 2011
Der fliegende Holländer - De Nederlandse Opera 2010, Haenchen, Kušej
Optimistisesti aloitin oopperan katselun suoraan ilman tutustumista oheismateriaaliin. Virhe... Ohjauksesta vastaava Martin Kušej tulkitsee tarinaa sen verran erilaisella tavalla, että olisi ehdottomasti ollut syytä tietää etukäteen että huppupäiset Hollantilaisen miehistöksi tulkitsemani hahmot olivat ihmissalakuljetuksen kohteita. Ensimmäisen katselun aikana luulin heitä (ja Hollantilaista) joko merirosvoiksi tai terroristeiksi. Lisämateriaaliin tutustumisen jälkeen ohjaus selkeytyi huomattavasti. Tämä on valitettava ongelma usein "Regietheater" ohjausten kanssa. Jos oopperan libreton tunteminen ei riitä lavavihjeiden lisäksi tulkinnan pohjaksi, niin ollaan epävarmoilla vesillä. Tietysti jälkikäteen Hollantilaisen rahan keruu "pakolaisilta" tuntuu selkeältä vihjeeltä, mutta ensi näkemällä asian voi tulkita varsin monella tapaa.
Ohjaus luovii elintasoerojen ja kulttuuriristiriitojen vesillä. Päätarinana kahden erilaista pelastusta etsivän yksilön kohtaaminen. Loppuratkaisu on varsin erilainen (ja yksitasoinen) verrattuna alkuperäiseen versioon. Mutta joku ohjauksessa ja lavastuksessa kuitenkin minua viehätti. Lavastus on yksinkertainen, lähes minimalistinen, mutta sopii varsin hyvin ohjauksen teemoihin.
En suosittele tätä ensimmäiseksi Hollantilaiseksi. Myös puritaaneille ohjaus voi aiheuttaa ruuansulatushäiriöitä. Avoimin mielin Wagnerin musiikista nauttivat löytävät tästä tallenteesta ajatuksia pohdittavaksi. Blu-ray versiossa on kuva ja ääni ovat huippuluokkaa.
perjantai 8. heinäkuuta 2011
Ooppera: Lohengrin - Savonlinnan oopperajuhlat 2011-07-07
Helteisen kuumassa Olavinlinnassa nautittiin uuden Lohengrin tuotannon toisesta esityksestä. Tuotannon ohjaajana on Roman Hovenbitzer ja orkesteria johti eilen, kuten kaikissa tämän kesän esityksissä, Philippe Auguin.
Aloitetaan vyyhdin purkaminen alhaalta, eli musiikista. Lohengrin on Wagnerin siirtymäkauden viimeinen teos, tässä Wagner näyttää mihin asti hän romanttista oopperaa tahtoo viedä. Tämän jälkeen Wagner omien määritelmiensä mukaan hylkää oopperan ja siirtyy musiikkidraamojen pariin. Romanttisena oopperana Lohengrin on mainio kulminaatiopiste ja esittelee Wagnerin loistavana orkesterin käsittelijänä.
Eilisessä esityksessä orkesteria kelpasi kuunnella. Philippe Auguinin johtamisessa oli lämpöä. Ensimmäisen näytöksen loppupuolella kuoro ja orkesteri hetkeksi kadottivat yhteisen pulssin, mutta asia korjaantui pikaisesti. Savonlinnan Oopperajuhlakuoro oli loistavassa vedossa. Teosesittelyn pitäjä, Minna Lindgren, arvioi kuoron maailman parhaaksi. Väitettään hän perusteli sillä, että Savonlinnassa kausi on lyhyt ja laulajien ääni ei ole jokapäiväisen esityksissä laulamisen rasittama, vaan säilyttänyt kirkkaamman klanginsa. Tuskin Savonlinnan kuoro maailman paras on, toivon ettei maailman parasta kuoroa ole olemassakaan, mutta hyvä kuoro on joka tapauksessa. Olavinlinnan akustiikallakin on kyllä tekemistä kuoron äänenlaadun kanssa. Olavinlinnassa akustiikka ei välttämättä suosi solisteja, vaan heidän ääneensä tulee hieman etäisyyttä. Kuorolle taas tuo etäisyys tee haittaa, vaan äänenpaine saa vain siitä lisäpohjaa.
Kuninkaan airuena lauloi Samuel Youn, todella komeaääninen bassobaritoni. Laulaa tätä roolia Bayreuthissa tänäkin vuonna. Tätä herraa haluan kuulla lisää. Friedrichin roolissa oli Thomass Hall. Hänestäkin jäi kokonaisuutena hyvä vaikutelma. En tiedä onko hänen äänensä hitaasti syttyvää laatua, mutta aina kun hän aloitti laulamisen pidemmän tauon jälkeen, tuli minulle hetkeksi tunne että olemme hieman kiikkerällä alustalla. Joka kerta tilanne stabiloitui nopeasti, eikä haitannut laulusta nauttimista. Omituista.
Kuninkaan esittäjän, Jaakko Ryhäsen, äänessä oli lämpöä ja täyteläisyyttä. Kolmannessa näytöksessä olin kuulevinani pieniä ongelmia muutamissa kohdissa, syynä voi olla myös omat korvani. Elsa roolin lauloi Erika Wueschner, jonka suoritus parani vain loppua kohden. Ensimmäisessä näytöksessä tuumin että en erityisemmin pidä hänen äänensä sävystä, vibraatto tuntui omituiselta. Mitä pidemmälle ooppera eteni, hänen äänensä alkoi kuulostaa paremmalta. Hyvä Elsa häneltä.
Nimiroolissa lauloi Richard Crawley. Yhdysvaltalainen tenori täytti Lohengrinin saappaat hyvin. Hänen äänensä ei välttämättä ainakaan vielä omaa tarpeeksi kirkasta klangia ja voimaa ollakseen täydellinen sankaritenori, mutta hyvin hän kuului joka tilanteessa.
Ortrudin osassa debytoi Tuija Knihtilä. Eilinen esitys oli käsittääkseni hänen ensimmäinen Ortrudinsa lavalla. Olen aina pitänyt Knihtilästä. Ensimmäinen muistikuva on viiden vuoden takaa 2. naisena Taikahuilussa. Hänen äänensä on parantunut ja vahvistunut vuosi vuodelta. Eilinen oli hieno alku uudelle roolille. Äänessä oli voimaa ja tunnetta, ilo kuunnella. Kuinkahan korkealla hän itse pitää rimaansa, aplodien aikaan hän ei kovin tyytyväiseltä näyttänyt, mutta muistelen että se taitaa olla hänen tapansa. Jos joku asia häiritsi, niin onkohan Tuijalla huono näkö ja piilolinssit unohtuneet hotellille? Hän seurasi tarkkaan kapellimestaria, mutta ei tuntunut luottavan monitoreihin sivuseinillä. Kun liike oli kohti lavan sivustaa, niin näytti hieman omituiselta kun hän haki katsekontaktia kapellimestariin olan taakse katsomalla.
Eli musiikin osalta nautittava ilta Olavinlinnan saunassa. Entäpä sitten ohjaus? Minulle jäi mielikuva että ohjaajan ompelurasiasta taisi olla punainen lanka kadoksissa. Ideoita on paljonkin, mutta niiden sitominen yhteen on hankalaa.
Alkusoiton aikana tapahtuvan Gotfriedin, Elsan ja Ortrudin väliset tapahtuvat tuntuvat linkittyvän oopperan aivan viimeiseen asetelmaan. Minulle tulee tästä käsitys että kaikki tapahtumat ovat joko Elsan unta tai kuvitelmaa. Tätä ajatusta tukee myös Elsan olemuksen lapsenomaisuus. Itse Lohengrinin ilmaantuminen valmiina mediapakettina oheistarvikkeineen on ihan mielenkiintoinen idea. Hääyönä Lohengrinin puuhastelu taiteilijana jää motiiveiltaan minulle hieman mysteeriksi. Onko tarkoitus vain kerätä lisää materiaalia omaan portofolioon mediaa varten? Alkuperäisen libreton mystiikka loistaa poissaolollaan. Kaksintaistelu voitetaan selkeästi miekan avulla, ei taikamiekan.
Useissa uudemmissa Lohengrin ohjauksissa joutsen on sivuosassa, mutta Hovenbitzerin ohjaus Hermann Feuchterin lavastuksessa suorastaan kylpee niissä. Joutsen on läsnä joka paikassa, tyyliteltynä myös Lohengrinin vaakunassa/tuotemerkissä, selkeästi tarkoituksena muistuttaa hakarististä. Lavaa hallitsee kilvin ja miekoin koristelu risti, joka toimii myös hirttopuuna. Lavarakennelma on käytännössä porrasrakennelma, jota voi sitten tulkita museona, kirkkona, parlamenttina tai vaikkapa totalitaarisen järjestelmän arkkitehtoorisena symbolina.
Valtatyhjiö, populismi, kritiikittömyys, takinkääntö (kirjaimellisesti :) - siinä muita ajatuksia joita tämä ohjaus herättelee. Ohjauksena Savonlinnan Lohengrinistä tulee hieman mieleen keväällä Berliinissä näkemäni Tristan. Molemmat antavat pelkkiä rakennuspalikoita mielen leikkeihin tulkintojen suhteen. Kartta ja rakennusohjeet ovat varsin epäselviä. Tietysti tämähän on yksi taiteen perustarkoituksista, omien ajatusten aktivointi ja kyseenalaistaminen. Itse pidän kenties enemmän ohjauksista joilla on selkeämpi kokonaistavoite ja kuva, joihin sitten liittyy rakennuspalikoita joita tulkitsemalla jokainen voi syventää ja kyseenalaistaa tavoitteen.
Kannattaako mennä katsomaan ja kuuntelemaan? Ilman muuta!!
PS. Kommentoikaa ihmeessä jos olette käyneet katsomassa. Kertokaa mitä kaikkea ymmärsin ja kuulin väärin... ;-)
Aloitetaan vyyhdin purkaminen alhaalta, eli musiikista. Lohengrin on Wagnerin siirtymäkauden viimeinen teos, tässä Wagner näyttää mihin asti hän romanttista oopperaa tahtoo viedä. Tämän jälkeen Wagner omien määritelmiensä mukaan hylkää oopperan ja siirtyy musiikkidraamojen pariin. Romanttisena oopperana Lohengrin on mainio kulminaatiopiste ja esittelee Wagnerin loistavana orkesterin käsittelijänä.
Eilisessä esityksessä orkesteria kelpasi kuunnella. Philippe Auguinin johtamisessa oli lämpöä. Ensimmäisen näytöksen loppupuolella kuoro ja orkesteri hetkeksi kadottivat yhteisen pulssin, mutta asia korjaantui pikaisesti. Savonlinnan Oopperajuhlakuoro oli loistavassa vedossa. Teosesittelyn pitäjä, Minna Lindgren, arvioi kuoron maailman parhaaksi. Väitettään hän perusteli sillä, että Savonlinnassa kausi on lyhyt ja laulajien ääni ei ole jokapäiväisen esityksissä laulamisen rasittama, vaan säilyttänyt kirkkaamman klanginsa. Tuskin Savonlinnan kuoro maailman paras on, toivon ettei maailman parasta kuoroa ole olemassakaan, mutta hyvä kuoro on joka tapauksessa. Olavinlinnan akustiikallakin on kyllä tekemistä kuoron äänenlaadun kanssa. Olavinlinnassa akustiikka ei välttämättä suosi solisteja, vaan heidän ääneensä tulee hieman etäisyyttä. Kuorolle taas tuo etäisyys tee haittaa, vaan äänenpaine saa vain siitä lisäpohjaa.
Kuninkaan airuena lauloi Samuel Youn, todella komeaääninen bassobaritoni. Laulaa tätä roolia Bayreuthissa tänäkin vuonna. Tätä herraa haluan kuulla lisää. Friedrichin roolissa oli Thomass Hall. Hänestäkin jäi kokonaisuutena hyvä vaikutelma. En tiedä onko hänen äänensä hitaasti syttyvää laatua, mutta aina kun hän aloitti laulamisen pidemmän tauon jälkeen, tuli minulle hetkeksi tunne että olemme hieman kiikkerällä alustalla. Joka kerta tilanne stabiloitui nopeasti, eikä haitannut laulusta nauttimista. Omituista.
Kuninkaan esittäjän, Jaakko Ryhäsen, äänessä oli lämpöä ja täyteläisyyttä. Kolmannessa näytöksessä olin kuulevinani pieniä ongelmia muutamissa kohdissa, syynä voi olla myös omat korvani. Elsa roolin lauloi Erika Wueschner, jonka suoritus parani vain loppua kohden. Ensimmäisessä näytöksessä tuumin että en erityisemmin pidä hänen äänensä sävystä, vibraatto tuntui omituiselta. Mitä pidemmälle ooppera eteni, hänen äänensä alkoi kuulostaa paremmalta. Hyvä Elsa häneltä.
Nimiroolissa lauloi Richard Crawley. Yhdysvaltalainen tenori täytti Lohengrinin saappaat hyvin. Hänen äänensä ei välttämättä ainakaan vielä omaa tarpeeksi kirkasta klangia ja voimaa ollakseen täydellinen sankaritenori, mutta hyvin hän kuului joka tilanteessa.
Ortrudin osassa debytoi Tuija Knihtilä. Eilinen esitys oli käsittääkseni hänen ensimmäinen Ortrudinsa lavalla. Olen aina pitänyt Knihtilästä. Ensimmäinen muistikuva on viiden vuoden takaa 2. naisena Taikahuilussa. Hänen äänensä on parantunut ja vahvistunut vuosi vuodelta. Eilinen oli hieno alku uudelle roolille. Äänessä oli voimaa ja tunnetta, ilo kuunnella. Kuinkahan korkealla hän itse pitää rimaansa, aplodien aikaan hän ei kovin tyytyväiseltä näyttänyt, mutta muistelen että se taitaa olla hänen tapansa. Jos joku asia häiritsi, niin onkohan Tuijalla huono näkö ja piilolinssit unohtuneet hotellille? Hän seurasi tarkkaan kapellimestaria, mutta ei tuntunut luottavan monitoreihin sivuseinillä. Kun liike oli kohti lavan sivustaa, niin näytti hieman omituiselta kun hän haki katsekontaktia kapellimestariin olan taakse katsomalla.
Eli musiikin osalta nautittava ilta Olavinlinnan saunassa. Entäpä sitten ohjaus? Minulle jäi mielikuva että ohjaajan ompelurasiasta taisi olla punainen lanka kadoksissa. Ideoita on paljonkin, mutta niiden sitominen yhteen on hankalaa.
Alkusoiton aikana tapahtuvan Gotfriedin, Elsan ja Ortrudin väliset tapahtuvat tuntuvat linkittyvän oopperan aivan viimeiseen asetelmaan. Minulle tulee tästä käsitys että kaikki tapahtumat ovat joko Elsan unta tai kuvitelmaa. Tätä ajatusta tukee myös Elsan olemuksen lapsenomaisuus. Itse Lohengrinin ilmaantuminen valmiina mediapakettina oheistarvikkeineen on ihan mielenkiintoinen idea. Hääyönä Lohengrinin puuhastelu taiteilijana jää motiiveiltaan minulle hieman mysteeriksi. Onko tarkoitus vain kerätä lisää materiaalia omaan portofolioon mediaa varten? Alkuperäisen libreton mystiikka loistaa poissaolollaan. Kaksintaistelu voitetaan selkeästi miekan avulla, ei taikamiekan.
Useissa uudemmissa Lohengrin ohjauksissa joutsen on sivuosassa, mutta Hovenbitzerin ohjaus Hermann Feuchterin lavastuksessa suorastaan kylpee niissä. Joutsen on läsnä joka paikassa, tyyliteltynä myös Lohengrinin vaakunassa/tuotemerkissä, selkeästi tarkoituksena muistuttaa hakarististä. Lavaa hallitsee kilvin ja miekoin koristelu risti, joka toimii myös hirttopuuna. Lavarakennelma on käytännössä porrasrakennelma, jota voi sitten tulkita museona, kirkkona, parlamenttina tai vaikkapa totalitaarisen järjestelmän arkkitehtoorisena symbolina.
Valtatyhjiö, populismi, kritiikittömyys, takinkääntö (kirjaimellisesti :) - siinä muita ajatuksia joita tämä ohjaus herättelee. Ohjauksena Savonlinnan Lohengrinistä tulee hieman mieleen keväällä Berliinissä näkemäni Tristan. Molemmat antavat pelkkiä rakennuspalikoita mielen leikkeihin tulkintojen suhteen. Kartta ja rakennusohjeet ovat varsin epäselviä. Tietysti tämähän on yksi taiteen perustarkoituksista, omien ajatusten aktivointi ja kyseenalaistaminen. Itse pidän kenties enemmän ohjauksista joilla on selkeämpi kokonaistavoite ja kuva, joihin sitten liittyy rakennuspalikoita joita tulkitsemalla jokainen voi syventää ja kyseenalaistaa tavoitteen.
Kannattaako mennä katsomaan ja kuuntelemaan? Ilman muuta!!
PS. Kommentoikaa ihmeessä jos olette käyneet katsomassa. Kertokaa mitä kaikkea ymmärsin ja kuulin väärin... ;-)
sunnuntai 3. heinäkuuta 2011
Lohengrin - Wiener Staatsoper 1990, Abbado, Weber
Ohjaus noudattelee partituurin ja libreton ohjeita, kuitenkin välttäen Lohengrinin klassisia ongelmia. Joutsenen vetämää purtta ei nähdä, vaan joutsen profiili ilmaantuu (projektiona?) lavan taustakankaalle. Lavasteet antavat mielikuvaa massiivisemmastakin linnasta, mutta toisen näytöksen alun tuntu on varsin ahdas. Valaistus ja tunnelma on läpi oopperan hieman pimeän oloinen, mutta toimii ihan hyvin. Kuten mainitsin perinteisen mallin mukaan mennään, joten ohjauksesta ei sen enempää.
Laulajakaarti onkin sitten varsin nimekäs. Nimiosassa on Plácido Domingo, joka vakuuttaa minut täysin. Näin Domingon elävänä lavalla pari vuotta sitten Parsifalina ja muistot ovat kultaiset. Ehkei Domingon saksan ääntämys ole parhaimmasta päästä, mutta musikaalisuus ja tulkinta eivät jätä toivomisen varaa. Domingo tuntuu olevan aika selkeä on/off hahmo häneen suhtautumisensa kanssa. Jotkut eivät voi sietää ollenkaan. Minä olen vahvasti on-puolella. :)
Elsan roolin laulaa Cheryl Studer. Hän lauloi roolia tuohon aikaan myös Bayreuthissa ja oli hyvässä iskussa myös tämän nauhoitteen tekemisen aikaan. Ehkäpä lavatulkinta on hieman turhan eteerinen, mutta laulu kuulostaa hyvältä. Kuningas Heinrichinä on Robert Lloyd, hyvä ääni hänelläkin mutta hyppysellinen lisää kuninkaallista muhkeutta ei olisi ollut pahitteeksi.
Oopperan pahana parina, Friedrichinä ja Ortrudina olivat Hartmut Welker ja Dunja Vejzovic. Hyvä parivaljakko, joka kunnostautui toisessä näytöksessä. Vejzovicin Ortrud oli varsin hyytävä hahmo.
Orkesteri kuulosti hienolta, mikä ei ole suuri yllätys Wienin valtionoopperalta. Äänitys on välillä hieman kapean oloinen, eikä aivan vastaa modernimpien tallenteiden tasoa. Abbadon johtaminen on varmaa, vaikka suurimpien tunnemyrskyjen pauloihin ei sukelletakkaan.
Kaikin puolin suositeltava tallenne. Piti käydä DVD-hyllyllä laskemassa Lohengrin versiot. Kaikkiaan löytyy seitsemän eri versiota. Parhaana pidän edelleen Nagano-Lehnhoff parin tuotantoa Baden-Badenista muutaman vuoden takaa, mutta tämä Wienin versio puolustaa hyvin paikkaansa hyllyssä.
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Ooppera: Götterdämmerung - Wermland Opera 2011-06-19
Wermland Operan kolmas Ring-sykli päättyi eilen. Reinintyttäret saivat sormuksen takaisin aaltojen alle, kirous ja ahneus pyyhkäistiin saman pesuveden mukana. Ihmiskunta sai jälleen uuden tilaisuuden. Loppukuvaksi jäi perheiden katse näyttämöltä, uusien sukupolvien mahdollisuus välttää edellisten virheet.
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, tämä oli ensimmäinen Ring jonka koen elävänä teatterissa. Levyltä niitä on tullut katsottua useampiakin ja hyllyssä on lisää odottamassa katselua. Vaikka Karlstadin Ring on varmaan erikoisempia tuotantoja teatterin ja orkesterin koon takia, tuskin parempaa aloitusta elävään Ring kokemukseen olisi voinut saada. Helsingissä syksyllä sitten kaikki on suurempaa.
Mikä eniten ilahdutti Wermland Operassa oli olemassaolevien voimavarojen taidokas hyväksikäyttö ja suuri rakkaus teatteriin. Ohjauksessa ja lavastuksessa ei lähdetty kurkottelemaan tähtiä taivaalta, vaan annettiin tarinan kertoa itse itsensä. Wagnerin tarina antaa eeppiset mittasuhteet ilman lisättyjä tulkintavaihtoehtojakin.
Vierustoveri, Karlstadin asukki, kertoi että ilmassa on huhuja Ringin palaamisesta tulevina vuosina. Ring on hyvä panostus kaupungille, pienehkö sali on täyteenmyyty ja Wagneriaanit (kuten allekirjoittanutkin) matkaavat kauempaakin viettämään viikon oopperakaupungissa ja sen ympäristössä. Jos tulevaisuudessa taso on sama kuin tänä vuonna, ei Karlstadin Ringiä voi olla liikaa suosittelematta.
Aloitinkin sitten yhteenvedolla mutta palataan vielä Götterdämmerungiin. Oikeastaan kaikki kommentit mitä edellisissä postauksissa on ollut pätevät myös Götterdämmerungiin. Mutta ensimmäistä kertaa mukana oli myös jotain mikä hieman häiritsi ja minkä olisin tehnyt toisin. Missään vaiheessa aikaisemmin ei päätään ole tarvinnut vaivata yrityksellä ajoittaa tapahtumat johonkin aikakauteen. Nyt ensimmäisen näytöksen ensimmäisessa varsinaisessa kohtauksessa Gunther, Gutrune ja Hagen olivat selvästi pukeutuneet 1900-asuihin ja Gibichungien hallin tuolit ja pulloviinin juonti antoivat viitteitä saman vuosisadan puolivälistä. Lisäksi Gutrudella oli rannekello. Sinänsä asia on mitätön, mutta tämä aiheutti pientä odotusta mahdollisesta selkeämmästä ajan määrittämisestä tai myytti vs. ihmistenaika asettelusta, mitä ei kuitenkaan lunastettu. Ainoa jatkumo tälle asustevalinnalle oli toisen näytöksen lopun pikakuvaelma Siegfriedin ja Gutrunen häistä, smokkeineen ja hääpukuineen. Mieluusti olisin pukenut näyttelijät samanlaisiin ajattomiin asuihin, mitä käytettiin muuten läpi tetralogian.
Solistit olivat tuttuja edellisiltä päiviltä. Hagenin osan lauloi Johan Schinkler, joka oli Fafnerina Reininkullassa. Hänen äänensä oli ihan ok, mutta Hageniin kaipaisin vielä enemmän jylhää pahuuden pauketta alarekisteriin. Waltrauten osassa lavalla piipahti Martina Dike, hieno suoritus. Kestosuosikkini viikon varrelta Marcus Jupither antoi vielä hyvän näytteen omasta osaamisestaan. Ja Ringin oikea sankarihan on Brünnhilde. AnnLouice Löglund oli juuri sitä. Hänen äänessään on piirteitä jotka eivät ole välttämättä juuri niitä joista hullaannun, mutta tämän Ringin Brünnhildenä hän on nainen oikeassa paikassa.
Hieno viikko hienon musiikin seurassa!
PS. Juttelin muutaman orkesterin jäsenen kanssa toisella tauolla. Musiikkia ei ole transponoitu. Jousilla on vain ylin kieli luonnon materiaalia.
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, tämä oli ensimmäinen Ring jonka koen elävänä teatterissa. Levyltä niitä on tullut katsottua useampiakin ja hyllyssä on lisää odottamassa katselua. Vaikka Karlstadin Ring on varmaan erikoisempia tuotantoja teatterin ja orkesterin koon takia, tuskin parempaa aloitusta elävään Ring kokemukseen olisi voinut saada. Helsingissä syksyllä sitten kaikki on suurempaa.
Mikä eniten ilahdutti Wermland Operassa oli olemassaolevien voimavarojen taidokas hyväksikäyttö ja suuri rakkaus teatteriin. Ohjauksessa ja lavastuksessa ei lähdetty kurkottelemaan tähtiä taivaalta, vaan annettiin tarinan kertoa itse itsensä. Wagnerin tarina antaa eeppiset mittasuhteet ilman lisättyjä tulkintavaihtoehtojakin.
Vierustoveri, Karlstadin asukki, kertoi että ilmassa on huhuja Ringin palaamisesta tulevina vuosina. Ring on hyvä panostus kaupungille, pienehkö sali on täyteenmyyty ja Wagneriaanit (kuten allekirjoittanutkin) matkaavat kauempaakin viettämään viikon oopperakaupungissa ja sen ympäristössä. Jos tulevaisuudessa taso on sama kuin tänä vuonna, ei Karlstadin Ringiä voi olla liikaa suosittelematta.
Aloitinkin sitten yhteenvedolla mutta palataan vielä Götterdämmerungiin. Oikeastaan kaikki kommentit mitä edellisissä postauksissa on ollut pätevät myös Götterdämmerungiin. Mutta ensimmäistä kertaa mukana oli myös jotain mikä hieman häiritsi ja minkä olisin tehnyt toisin. Missään vaiheessa aikaisemmin ei päätään ole tarvinnut vaivata yrityksellä ajoittaa tapahtumat johonkin aikakauteen. Nyt ensimmäisen näytöksen ensimmäisessa varsinaisessa kohtauksessa Gunther, Gutrune ja Hagen olivat selvästi pukeutuneet 1900-asuihin ja Gibichungien hallin tuolit ja pulloviinin juonti antoivat viitteitä saman vuosisadan puolivälistä. Lisäksi Gutrudella oli rannekello. Sinänsä asia on mitätön, mutta tämä aiheutti pientä odotusta mahdollisesta selkeämmästä ajan määrittämisestä tai myytti vs. ihmistenaika asettelusta, mitä ei kuitenkaan lunastettu. Ainoa jatkumo tälle asustevalinnalle oli toisen näytöksen lopun pikakuvaelma Siegfriedin ja Gutrunen häistä, smokkeineen ja hääpukuineen. Mieluusti olisin pukenut näyttelijät samanlaisiin ajattomiin asuihin, mitä käytettiin muuten läpi tetralogian.
Solistit olivat tuttuja edellisiltä päiviltä. Hagenin osan lauloi Johan Schinkler, joka oli Fafnerina Reininkullassa. Hänen äänensä oli ihan ok, mutta Hageniin kaipaisin vielä enemmän jylhää pahuuden pauketta alarekisteriin. Waltrauten osassa lavalla piipahti Martina Dike, hieno suoritus. Kestosuosikkini viikon varrelta Marcus Jupither antoi vielä hyvän näytteen omasta osaamisestaan. Ja Ringin oikea sankarihan on Brünnhilde. AnnLouice Löglund oli juuri sitä. Hänen äänessään on piirteitä jotka eivät ole välttämättä juuri niitä joista hullaannun, mutta tämän Ringin Brünnhildenä hän on nainen oikeassa paikassa.
Hieno viikko hienon musiikin seurassa!
PS. Juttelin muutaman orkesterin jäsenen kanssa toisella tauolla. Musiikkia ei ole transponoitu. Jousilla on vain ylin kieli luonnon materiaalia.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Ooppera: Siegfried - Wermland Opera 2011-06-17
Perjantai-illan ratoksi oli tarjolla Ringin kolmas osa Siegfried. Edelleen päällimmäiset tuntemukset ovat vahvan positiivisia. Eritoten ohjauksen mutkattomuus ja lavasteiden toimivuus ilahduttavat. Karlstadissa tehdään oopperaa sydämellä.
Ensimmäisen kohtauksen lavastus olisi mennyt todennäköisesti läpi museoon jähmettyneeltä puritaaniltakin. Metsän keskelle oli sijoitettu sepän paja... Toisen näytöksen lohikäärme/Fafner oli muuttunut ilmalla täytetyksi jättiläiskäärmeeksi, mikä oli yllättävän onnistunut ratkaisu. Edelleen lavan keskellä oleva pyöreä, pyörivä, kallistuva alusta on keskeinen osa ja toimii yksinäänkin minimalistisena lavastuksena. Pidän kovasti lavastuksesta ja valoista.
Ohjauksenkin luulisi kelpaavan museon asukille. Tarina etenee niinkuin mestari sen toistasataa vuotta kirjoitti. Jännittää vähän mennäänkö näin loppuun asti, vai olisiko lopussa jotain yllättävää. Itse nautin myös Regietheater-ohjauksista, mutta alkuperäisideat ovat aina arvossa.
Nimiroolissa oli ruotsalainen sankaritenori Pär Lindskog. Mielestäni hän alussa hieman jarrutteli, mikä toisaalta on ymmärrettävää, mutta taasen toisaalta orkesteri on tällä kertaa kamariorkesteri. Hyvin hän urakasta selviytyi, mutta veikkaan että täyden orkesterin kanssa hän saattaa olla pulassa. AnnLouice Löglund on yllättävän tummaääninen Brünnhilde, kelpo laulaja hänkin. Illan suosikkini oli ehdottomasti Mimen esittäjä Jonas Durán. Vahva tenoriääni, hyvällä näyttelijällä varustettuna. Jo Reininkullassa ilahduttanut Marcus Jupither jatkoi hyvää työtään. Olisiko äänessä ollut vielä maanantain pöpöä, mutta rooli sopii aivan loistavasti hänelle.
Käsittääkseni jousiston käyttämien suolikielten takia orkesteri soittaa matalammalla vireellä. Pitää yrittää udella on seurueessamme absolutisteja tai mitata virettä sunnuntaina. Kiinnostaisi tietää kuinka paljon alempana mennään. Vierustoveri muuten kertoi (tuntee orkesterin huilistin) miten orkesterin balanssia on korjailtu "hankalan" parviaseman takia. Esimerkiksi orkesteriparvea kiertävän kangas on verkkomaista jousiston edessä ja tuubien yläpuolella on ylimääräinen kangaskatos telttana. :)
Ensimmäisen kohtauksen lavastus olisi mennyt todennäköisesti läpi museoon jähmettyneeltä puritaaniltakin. Metsän keskelle oli sijoitettu sepän paja... Toisen näytöksen lohikäärme/Fafner oli muuttunut ilmalla täytetyksi jättiläiskäärmeeksi, mikä oli yllättävän onnistunut ratkaisu. Edelleen lavan keskellä oleva pyöreä, pyörivä, kallistuva alusta on keskeinen osa ja toimii yksinäänkin minimalistisena lavastuksena. Pidän kovasti lavastuksesta ja valoista.
Ohjauksenkin luulisi kelpaavan museon asukille. Tarina etenee niinkuin mestari sen toistasataa vuotta kirjoitti. Jännittää vähän mennäänkö näin loppuun asti, vai olisiko lopussa jotain yllättävää. Itse nautin myös Regietheater-ohjauksista, mutta alkuperäisideat ovat aina arvossa.
Nimiroolissa oli ruotsalainen sankaritenori Pär Lindskog. Mielestäni hän alussa hieman jarrutteli, mikä toisaalta on ymmärrettävää, mutta taasen toisaalta orkesteri on tällä kertaa kamariorkesteri. Hyvin hän urakasta selviytyi, mutta veikkaan että täyden orkesterin kanssa hän saattaa olla pulassa. AnnLouice Löglund on yllättävän tummaääninen Brünnhilde, kelpo laulaja hänkin. Illan suosikkini oli ehdottomasti Mimen esittäjä Jonas Durán. Vahva tenoriääni, hyvällä näyttelijällä varustettuna. Jo Reininkullassa ilahduttanut Marcus Jupither jatkoi hyvää työtään. Olisiko äänessä ollut vielä maanantain pöpöä, mutta rooli sopii aivan loistavasti hänelle.
Käsittääkseni jousiston käyttämien suolikielten takia orkesteri soittaa matalammalla vireellä. Pitää yrittää udella on seurueessamme absolutisteja tai mitata virettä sunnuntaina. Kiinnostaisi tietää kuinka paljon alempana mennään. Vierustoveri muuten kertoi (tuntee orkesterin huilistin) miten orkesterin balanssia on korjailtu "hankalan" parviaseman takia. Esimerkiksi orkesteriparvea kiertävän kangas on verkkomaista jousiston edessä ja tuubien yläpuolella on ylimääräinen kangaskatos telttana. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)