Konsertti: Konserttihovi 2011-09-18

Konserttihovin syksy avautui romanttisesti sellon ja harpun voimalla. Duon Toivio-Puusepp muodostavat sellisti Seeli Toivio ja harpisti Lily-Marlene Puusepp. Duo on musisoinut yhdessä vuodesta 2005 lähtien. Kauniit esiintymisasut kruunaavat duon lavaeleganssia ja sopivat hienosti konsertin kokonaishenkeen.

Sello ja harppu ovat tasapainoinen soitinpari. Yhdistelmä ei ole tuntematon säveltäjille ja lisäksi harpun luonteen vuoksi pianolle ja sellolle kirjoitettua musiikkia lienee suhteellisen helppo sovittaa harpulle ja sellolle. Tällöin repertuaari laajenee räjähdysmäisesti. Tämän päiväisessä konsertissa  kuultiin esimerkkejä sekä originaaleista, että sovitetuista sävellyksistä. Uusia mielenkiintoisia säveltäjänimiä tutustumista varten tuli useampiakin: esimerkiksi Bernard Andrés, Walter Huber ja Marcel Grandjany.

Konsertin nimi oli Serenade ja konsertti oli myös samalla osa duon uuden samannimisen levyn julkistamiskiertuetta. Ihan tasapainoinen ja yhtenäinen ohjelmisto, mutta ehkäpä olisin halunnut konserttiin kokonaisuutena jonkun vielä modernimman sävellyksen. Nyt mielenkiintoisimmat numerot olivat sooloharppusävellykset Bernard Andrésilta ja Marcel Grandjanylta.

Toivio-Puusepp duoa voi hyvillä mielin suositella. Kun kohdalle sattuu niin menkäähän kuuntelemaan!

Ooppera: Götterdämmerung - Kansallisooppera 2011-09-11

Taitaa neljä harppua olla aika harvinaista montussa?

Olipa komea Ring! Jumalten tuho päätti sunnuntai-iltana Helsingin ensimmäisen "viikkoringin". Saa nähdä oliko tämä samalla myös Götz Friedrichin ohjauksen viimeinen näytteillepano. Ohjaus on hieman yli kymmenen vuotta vanha ja mielestäni kestänyt ajan hammasta mainiosti. En tiedä kuinka paljon ohjausta on päivitetty vuosien varrella, sillä näin tämän ensi kerran vasta nyt. Solistilistassa on mainittu uusintaohjauksen niminä Anna Kelo, Kim Amberla ja Riikka Räsänen.

Jumalten tuhossa orkesteri oli mahtavassa vedossa. Siegfriedin kuoleman jälkeisessä instrumentaalijaksossa tuli kylmiä väreitä, sen verran vaikuttava jakso oli. Laulajatkin olivat mahtavia. Jürgen Müllerin Siegfriediä oli muutamassa kohden hieman vaikea kuulla, vaikka ääni pääsääntöisesti kantoikin hyvin. Catherine Foster oli Brünnhildenä huippuvedossa. Loppuaaria sai illan toiset kylmät väreet. Matti Salmisen Hagen on edelleen hyvässä vedossa, vaikka muutaman vuoden päästä Matilla taitaa olla 50-vuotis taiteilijajuhlat. Jenni  Lättilä pärjäsi hienosti kaksoisroolissaan Nornana ja Gutrunena. Lilli Paasikivi (Waltraute+Fricka) ja Esa Ruuttunen (Alberich) ovat koko viikon suursuosikkejani.

Lavastuksen kannalta Jumalten tuho oli lievä pettymys. Koko oopperan ajan sama eteenpäin viettävä lava, jota vain hieman varioitiin kohtausten ja näytösten mukaan. Sinänsä ohjauksellisena ajatuksena ymmärrän idean. Selvästi haettiin kompaktiutta tilassa ja ajassa. Brünnhilde tulee lavalle vielä Nornien laulaessa. Nornien lanka jää lavalle koko loppuoopperan ajaksi. Nornien neulat(?) ja Gibichungien seipäät. Maailma suppenee ja tiivistyy ennen lopullista tuhoaan. Gibichungien palatsin/pihan suurennuslasi idea oli hieno. Hagen usein kyräili niiden takana ja antoi näin kuvan kontrollista ja tarkkailusta. Maailman loppuromahdus oli todella vaikuttava.

Mitä aivan lopussa tapahtui? Alberich kävelee lavan edustan poikki ja saa Brünnhilden "paljastumaan" kankaan alta. Onko kyse jonkinlaisesta valaistumisesta? Ollaanko jo tuonpuoleisessa?

Hieno viikko Ringin parissa!

Ooppera: Siegfried - Kansallisooppera 2011-09-09

Perjantai-iltana oli Siegfriedin vuoro. Esitys oli tämän syklin oopperoista tasapainoisin. Segerstam orkestereineen oli iskussa alusta lähtien. Ensimmäisen näytöksen tenoripari Jürgen Müller Siegfriedinä ja Colin Judson Mimenä aloittivat vahvasti. Hieman enemmän nyansseja ääniin olisin välillä kaivannut, mutta eipä puute suuri ollut. Müllerin äänessä ei ole sitä kirkkainta sankaritenoriklangia, mutta vahva- ja varmaääninen laulaja hän on. Ilmeisesti hän ei iältään ole aivan nuori, mutta hänen habituksensa kyllä luo kuvan hienosti nuoresta tuittupäisestä Siegfriedistä.

Helsingin Ringin Wotan, Terje Stensvold, on aivan mahtava. Hänen äänensä ja näyttelemisensä ovat huipputasoa. Todella vakuuttavaa työtä. Esa Ruuttunen ON Alberich. Catherine Fosterin Brünnhilde antoi myrskyvaroituksen ennen sunnuntaista lopputyötään. Eipä laulajissa kyllä ole muutenkaan paljon huomauttamista. Ainoa pieni pettymys on ollut Jyrki Korhonen. Fafnerin rooli Reininkullassa ja Siegfriedissä, sekä Hunding Valkyyriassa ovat jättäneet minut vähän kylmäksi.

Ohjauksessa oli hienoja yksityiskohtia. Pidin kolmannen näytöksen Siegfriedin ja Brünnhilden kohtauksessa Siegfriedin hämmennyksestä/pelosta naisen kohdatessaan. Mimen ja Alberichin tappelu on kiukkuista hyppimistä, muutenkin Friedrich kaivoi mielestäni hienosti oopperasta koomisia näkökulmia. Ehkäpä Siegfried olisi kuitenkin voinut halkaista Notungilla alasimen. Mimen pajan kattopalkin katkaiseminen ei omaa samanlaista voiman symboliikkaa.

Lavastus jatkoi tutulla vatupassittomalla linjalla. Ainoa kohtaus missä lavalla oli tasainen "pinta", oli kolmannen näytöksen Wotan/Erda/Siegfried kohtaaminen. Lavasteet, värit ja valot muodostivat läpi oopperan kokonaisuuden josta pidän todella paljon. Niiden keskellä kun vielä näytellään komeasti hienoa draamaa uljaan musiikin kera, niin mikäpä on oopperanystävän nauttiessa.

Ooppera: Die Walküre - Kansallisooppera 2011-09-07

Kansallisoopperan Ring ohjaus on hieno. Pidin Reininkullasta ja Valkyyria jatkoi samalla linjalla. Gottfried Pilzin lavastus on abstrakti ja selkeälinjainen, täydentäen hienosti ohjauksen samaa linjaa. Ensimmäisen näytöksessä Hundingin talo on vinossa. Maailma ei ole tasapainossa. Toisen näytöksen jylhä vuoristomaisema on kahden tason hallitsema rauniokuvaelma. Kolmannen näytöksen vuorenhuippu on kiitorata, josta valkyyriat kärräävät sotureita Valhallaan. Valojen käyttö jätti taas mieleenpainuvia kuvia. Lopun pyrotekniikka oli savuineen vaikuttava.

Tällä kertaa Segerstamin aloitus loksahti kohdalleen samantien. Jyrki Anttilan Siegmund ja Kirsi Tiihosen Sieglinde lauloivat komeasti ensimmäisessä näytöksessä. Olisiko Anttila pariin otteeseen hieman takellellut tekstin kanssa? Voi olla että kuulin väärin, tai sitten Sieglinde oli vain sekoittanut Siegmundin pään. Eipä sillä ollut vaikutusta positiiviseen kokonaiskuvaan.

Terje Stensvold lunasti taas odotukset. Rikas ja lämmin ääni, hyvä näyttelijä. Catherine Foster ei aloittanutkaan äänitykkimäisesti, vaikka kapasiteettia äänessä onkin. Kun voimaa tarvitaan sitä löytyy, mutta tarkoitus ei olekaan jatkuvasti sohia suurella pensselillä. Lilli Paasikiven Fricka on suuria suosikkejani. Mahtava rooli ja tulkinta!

Muut valkyyriat olivat tasavahva joukko. Edellispäinänä Wagner-seuran järjestämässä Ring-illassa oli kiva kuunnella Jenni Lättilän ja Ann-Marie Heinon jutustelua kulissien takaisesta työskentelystä ja harjoituksista. Nyt sitten näki kuinka työ lavalla eteni. Mielenkiinnolla odottelen Jennin tuplaroolia Jumalten Tuhossa. Break a leg!

Ooppera: Das Rheingold - Kansallisooppera 2011-09-05

Kylläpä oli hieno Reininkulta!

Alkupuoli ei vielä orkesterin osalta lupaillut kuin "perusesitystä", mutta Nibelheimiin vajoamisen jälkeen kaikki loksahti kohdalleen. Ainakin minun korviini. Leif Segerstam sai musiikin elämään ja hengittämään hienosti.

Laulajat onnistuivat mainiosti. Keskitytään tällä kertaa positiivisiin arvioihin. Terje Stensvold oli juuri niin hyvä Wotan kun oletinkin. Innolla odotan ylihuomista Valkyyriaa. Esa Ruuttusen Alberich on mahtava. Hienoa näyttelemistä ja ääni sopii rooliin hyvin. Nostetaan Jorma Silvastin Loge vielä miesonnistujista esille. Naisten puolella Lilli Paasikivi loisti Frickana. Täyteläistä laulua. Maan alta noussut Sari Nordqvist Erdana oli vaikuttava sekä ääneltään, että lavaolemukseltaan.

Götz Friedrichin ohjaus yllätti selkeydellään. Näyttämökuva on varsin abstrakti, joka tietysti helpottaa selkeyden saavuttamista. Tällä kertaa täytyy erikseen mainita valaistus, joka on Kimmo Ruskelan suunnittelema. Nibelungien aarteen luovutuksessa otsalamput heijastuivat hienosti lattiasta. Ja loppukohtauksen Valhalla, pyörivä valopatsas, meinasi viedä ajatukset mukanaan kun piti pohtia kuinka se oikein oli toteutettu.

Johdatteleva ilta oli onnistunut. Ylihuomenna jatketaan...

Ooppera: Parsifal - Viron Kansallisooppera 2011-08-27

Viron kansallisooppera juhlisti Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuotta esittämällä Parsifalin hieman eksoottisemmassa ympäristössä. Noblessnerin satama-alueella on vanha valimorakennus, johon oli rakennettu tuhannen hengen katsomo. Edellisen kerran kun vierailin Tallinnassa Wagnerin oopperoiden parissa, oli esityspaikkana Birgitta-luostari ja vaikka paikka oli sinänsä viehättävä, niin akustisen musiikin esittämiseen se ei soveltunut lainkaan. Tällöin käytettiin sähköistä äänentoistoa, joka tappoi tehokkaasti elävän musiikin nyanssit. Onneksi valimorakennus oli akustiikan puolesta iloinen yllätys. Orkesterin ja laulajien äänet kantoivat hienosti ja "salin" ääni oli varsin hyvä. Orkesteri oli sen verran leveä että vasket olivat periaatteessa  katsomon takaosasta katsoen piilossa. Oma paikkani oli salin etuosassa, joten en osaa sanoa oliko sointi oudompi takaa.

Musiikillisesti esitys oli hyvä. Kapellimestari Arvo Volmer teki hyvää perustyötä. Kuitenkaan täyteen plaaniin ei musiikki kohonnut ja Wagnerin vellova sointi ei saavuttanut täydellistä imuaan. Solistikaarti oli varsin tasavahva. Suosikikseni nousi Kundryn esittäjä Irmgard Vilsmaier. Hän oli tuttu Tallinnasta Isoldena muutaman vuoden takaa. Hieno ääni, ehkä pientä kireyttä toisessa näytöksessä korkeissa äänissä, mutta vahva esitys. Toinen positiivisesti ilahduttanut ääni oli Titurelin osan laulanut virolainen basso, Koit Soasepp. Hän kuuluu oman kansallisoopperamme solistikaartiin. Uusi äänilöytö, hänestä kannattaa pitää kiinni. Eike Eilm Schulten Amfortaksesta pidin myös. Vahva ääni, hieman epätasainen ja roolissa ehkä hieman ylinäyttelemistä, mutta plussan puolelle päädyttiin.

Nimiroolissa oli Richard Decker. Hänen suorituksensa jätti minut jotenkin viileäksi. Äänessä ei ollut mitään vikaa, mutta lopputulos oli hajuton ja mauton. Gurnemanzina oli Manfred Hemm. Hänen ääneensä olisin kaivannut hieman enemmän jylhyyttä ja voimaa. Klingsorin roolin laulanut Martin Winkler omasi ainakin tässä esityksessä äänen, joka ei lähtenyt vartalosta vaan pysyi kurkun ja kaulan alueella. Ei sytyttänyt minua.

Ohjaus olikin sitten tylsä. Käsiohjelma oli synopsista lukuun ottamatta viroksi, joten siitä ei ollut apua tulkintaan. Jos saksalaisella ohjaajalla Nicola Raabilla oli punainen lanka ohjauksessaan, se oli turhan hyvin kätketty sinänsä yksinkertaiseen ohjaukseen. En tiedä oliko ohjauksessa mahdollisesti viittauksia neuvostomiehityksen aikaan Virossa, ainakaan ne eivät tulleet selviksi minulle. Esityksessä käytettiin hyväksi nykyään yleistynyttä tapaa ohjata yleisö oopperan teemojen pariin jo ennen musiikin alkua. Valimoalueelle saavuttaessa oli graalin ritareita ympäristössä vaalimassa sylissään peitettyjä graaleja(?). Samaa ideaa on hyödynnetty vaikkapa Savonlinnan Lohengrinissä jossa lavalla tapahtuu toimintaa jo noin vartti ennen musiikin alkua. Paras versio oli Berliniissä näkemässäni Robert Carsenin ohjaamassa Straussin Ariadne auf Naxos oopperassa, jossa balettiryhmä lämmitteli jo katsomon ovien avautuessa ja toiminta sulautui täydellisesti alkusoiton koetanssiin.

Ensimmäisessä näytöksessä lavastuksen keskeinen osa olivat ilmastointiputket, joiden symboliikka jäi minulle avoimeksi. Näytöksen alussa ne olivat naamiointiverkkojen alla "piilossa" ja kun välisoitto muutti ajan tilaksi, verkot poistettiin ja temppeli oli putkien risteysasema. Kuten mainitsin, en ymmärtänyt putkien merkitystä, oliko temppeli paikka josta graalin mystiset voimat levisivät putkien avulla maailmalle? Ilmeisesti putkien merkitys on kuitenkin keskeinen, sillä kun  ritarit paljastivat syleissään varjelemansa esineet, ne paljastuivat olevan putken pätkiä. Pätkät kasattiin lavan etureunaan ja keskellä jätettiin tyhjä tila johon tietenkin oletettiin Amfortaksen laittavan oman palasensa. Mutta Amfortaksen oma, selkeästi samanlaiselta putkenpätkältä näyttävä paketti, hävisi ritarien piirittäessä Amfortaksen. Kun Amfortas paljastuu hän makaa maassa savun keskellä putkien risteyskohdassa. Onko savulla jotain tekemistä putkien kanssa? Päätyykö savu putkiin? Onko Amfortas uhri? Ei selvinnyt minulle. Kun näytöksen loputtua Gurnemanz kysyy Parsifalilta ymmärsikö tämä mitä oli kokenut, voin vilpittömästi yhtyä Parsifalin päänpudistukseen.

Toinen näytös edetään minimalismin voimalla. Aluksi Klingsor koputtelee näyttämölle saapuessaan keihäällä lavan avautumaan ja paljastamaan Klingsorin alamaailman. Iltapuvussa lavalla oleva Kundry saa avukseen kukkaistytöt jotka ovat käsittääkseni omenanpoimijoita. Parsifalia houkutellessaan he kuoriutuvat alusasuihin ja jättävät lavalle kaksi tuolia, jotka ovat ainoat lavasteet toisen näytöksen lopun aikana. Kun Klingsor poistuu lavalta alkupuolella ja komentaa kukkaistytöt vikittelypuuhiin, hän lyö keihään maahan. Oliko keihään katkeaminen tarkoituksellista vai vahinko, herätti keskustelua jälkipohdinnoissa. Itse olen vahingon kannalla, en näe katkeamisella motiivia ja kaiken lisäksi kun keihäs sitten ilmaantuu Parsifalin käteen, se on täysimittainen.

Kolmas näytös alkaa jälleen putkien keskellä. Nyt putket ovat tummuneet ja katkeilleet, mikä on tietysti johdonmukaista ritarien rappion vuoksi. Gurnemanz hoitaa kukkiaan pienessä kasvihuoneessa. Ja tietysti pitkäperjantain ihmeen aikana Parsifal ja Kundry nostavat kasvihuoneen kukkien päältä. Oopperan loppu jää myös minulle hämäräksi. Nyt ritareilla ei ole enää omia putkenpätkiään, vaan Parsifal ottaa Amfortaksen mystisen piilopätkän. Kun Parsifal tällä kertaa joutuu ritarien piirittämäksi, pätkä häviää samalla tavoin kuin ensimmäisessä näytöksessäkin. Parsifal sen sijaan ilmaantuu ritarien keskeltä keihäs kädessään. Tämän jälkeen ritarit jakavat toisilleen sauvat. Tästäkin oli keskustelua myöhemmin; olivatko sauvat sauvoja vai keihäitä? Mielestäni niissä ei ollut kärkiä, joten olen sauvojen kannalla. Oopperan päätteeksi Parsifal ja ritarit lähtevät tohkeissaan lavalta (minne?) jättäen jälkeensä Gurnemanzin ja Kundryn ihmettelemään. Lisäksi lavalla tulee lapsukainen joka kastelee Gurnemanzin kukkapenkin. Kuulostaako sekavalta? Minusta ainakin.

Jos jollain on tietoa ohjauksen symboliikasta tai linkkiä lisäinformaation, kommentoikaa! Olisi kiva tietää mistä oli kyse...

Savonlinnan Lohegrinistä kirjoittaessani totesin itse pitäväni enemmän ohjauksista joissa on selkeä kokonaistavoite, kuin miljoonalaatikoista joissa on loputon määrä erilaisia tulkintavaihtoehtoja. Tallinan Parsifalissa tuo mahdollinen kokonaistavoite jäi minulle mysteeriksi. Toki sitä oli hauska yrittää pohtia muiden kanssa, mutta tällä kertaa tuli sitä miljoonalaatikkoakin ikävä.

Vaikka niittaankin ohjauksen ymmärtämättömyyteni suohon, niin todetaan nyt toki lopuksi että ilta oli kokonaisuutena hyvä ja viihdyttävä. Kannattiko mennä? Kyllä!

Konsertti: Imatran kulttuurikeskus 2011-08-16

Lappeenrannan kaupunginorkesteri puhalsi syyskautensa alkuun vierailukonsertilla Imatralla. Kokoonpano taisi olla tänään Saimaan Sinfonietan nimellä, orkesteri oli hieman normaalia suurempi. Kesähenkisen konsertin ohjelmistossa oli Heinisen ja Nielsenin huilukonsertot, Honeggerin Kesäpastoraali sekä Kodályn Kesäilta. Uskoisin että huilukilpailuja lukuunottamatta on aika harvinaista että samassa konsertissa soitetaan kaksi konserttoa. Nyt oli hyvä tilaisuus vertailla erilaisia sävelkieliä Mikael Helasvuon tulkitsemina.

Aluksi muutama sana konserttipaikasta. Valitettavan vähälukuinen yleisö sai nauttia hyvästä akustiikasta huonossa valaistuksessa. Jos vertaa Imatran Karelia-salia Lappeenranta-saliin, niin taidan pitää enemmän Karelia-salista. Soittimet erottuvat Imatralla paremmin toisistaan ja puinen näyttämö antaa kirkkaamman soinnin. Toisaalta käyrätorvet tuntuivat tulevan varsin etäältä, olisikohan kannattanut nostaa nekin puupuhaltimien seuraksi korokkeelle? Mutta ne valot... En tiedä oliko orkesterilla unohtuneet nuottivalot matkasta vai/ja eikö Imatralla ole sellaisia ollenkaan, mutta katosta paistaneet neljä valonheitintä olivat aivan hirvittävät. Valaistus oli kuin hammaslääkärissä tai leikkaussalissa; kova, kliininen ja häikäisevä. Ensimmäistä kertaa sisäkonsertissa tuli ikävä lippalakkia tai aurinkolaseja.

Aloitusnumerona oli Arthur Honeggerin Kesäpastoraali. Se on minun korviini varsin kevyt, nimensä mukainen sinfoninen runo, joka tällä kertaa meni hieman ohi akustiikkaa tuumaillessa. Seuraavaksi vuorossa oli Paavo Heinisen huilukonsertto, jonka kantaesitys viime syksynä samalla kokoonpanolla Lappeenrannassa. Pidin silloinkin konsertosta kovasti. Äänitin esityksen vielä radiosta ja olen sitä muutaman kerran kuunnellut. Jos vertaa tämän iltaista esitystä viime syksyiseen, niin mielestäni tänään ote oli paljon rennompi ja samalla varmempi.

Väliajan jälkeen jatkettiin Carl Nielsenin huilukonsertolla. Teos on valmistunut 1920-luvun puolivälin paikkeilla ja henkii jo modernia sävelkieltä, mutta ei kuitenkaan ole kadottanut kokonaan otettaan tonaalisuuteen. Heinisen konsertti on valmistunut 85 vuotta myöhemmin, mutta siinä säveltäjä on katsonut taaksepäin ja näin konserttojen "henget" ovat yllättävän lähellä toisiaan ja sopivat mukavasti samaan konserttiin. Nielsenillä on jykevämpi ote, kun taas Heininen on selkeästi herkempi. Hyvä parivaljakko ja kun vielä solistina oli Helasvuon tasoinen soittaja, niin kyllä korvat tykkäävät.

Konsertin päätti Zoltan Kodályn Kesäilta. Sekin on viehättävä sinfoninen runo jonka aikana sai ihastella englannintorven kaunista ääntä. Hyvä lopetusnumero kesäiseen iltaan. Lappeenrannan kaupunginorkesteria ja Tibor Bogányita kannattaa lähteä kuuntelemaan!