Ooppera: Parsifal - Viron Kansallisooppera 2011-08-27

Viron kansallisooppera juhlisti Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuotta esittämällä Parsifalin hieman eksoottisemmassa ympäristössä. Noblessnerin satama-alueella on vanha valimorakennus, johon oli rakennettu tuhannen hengen katsomo. Edellisen kerran kun vierailin Tallinnassa Wagnerin oopperoiden parissa, oli esityspaikkana Birgitta-luostari ja vaikka paikka oli sinänsä viehättävä, niin akustisen musiikin esittämiseen se ei soveltunut lainkaan. Tällöin käytettiin sähköistä äänentoistoa, joka tappoi tehokkaasti elävän musiikin nyanssit. Onneksi valimorakennus oli akustiikan puolesta iloinen yllätys. Orkesterin ja laulajien äänet kantoivat hienosti ja "salin" ääni oli varsin hyvä. Orkesteri oli sen verran leveä että vasket olivat periaatteessa  katsomon takaosasta katsoen piilossa. Oma paikkani oli salin etuosassa, joten en osaa sanoa oliko sointi oudompi takaa.

Musiikillisesti esitys oli hyvä. Kapellimestari Arvo Volmer teki hyvää perustyötä. Kuitenkaan täyteen plaaniin ei musiikki kohonnut ja Wagnerin vellova sointi ei saavuttanut täydellistä imuaan. Solistikaarti oli varsin tasavahva. Suosikikseni nousi Kundryn esittäjä Irmgard Vilsmaier. Hän oli tuttu Tallinnasta Isoldena muutaman vuoden takaa. Hieno ääni, ehkä pientä kireyttä toisessa näytöksessä korkeissa äänissä, mutta vahva esitys. Toinen positiivisesti ilahduttanut ääni oli Titurelin osan laulanut virolainen basso, Koit Soasepp. Hän kuuluu oman kansallisoopperamme solistikaartiin. Uusi äänilöytö, hänestä kannattaa pitää kiinni. Eike Eilm Schulten Amfortaksesta pidin myös. Vahva ääni, hieman epätasainen ja roolissa ehkä hieman ylinäyttelemistä, mutta plussan puolelle päädyttiin.

Nimiroolissa oli Richard Decker. Hänen suorituksensa jätti minut jotenkin viileäksi. Äänessä ei ollut mitään vikaa, mutta lopputulos oli hajuton ja mauton. Gurnemanzina oli Manfred Hemm. Hänen ääneensä olisin kaivannut hieman enemmän jylhyyttä ja voimaa. Klingsorin roolin laulanut Martin Winkler omasi ainakin tässä esityksessä äänen, joka ei lähtenyt vartalosta vaan pysyi kurkun ja kaulan alueella. Ei sytyttänyt minua.

Ohjaus olikin sitten tylsä. Käsiohjelma oli synopsista lukuun ottamatta viroksi, joten siitä ei ollut apua tulkintaan. Jos saksalaisella ohjaajalla Nicola Raabilla oli punainen lanka ohjauksessaan, se oli turhan hyvin kätketty sinänsä yksinkertaiseen ohjaukseen. En tiedä oliko ohjauksessa mahdollisesti viittauksia neuvostomiehityksen aikaan Virossa, ainakaan ne eivät tulleet selviksi minulle. Esityksessä käytettiin hyväksi nykyään yleistynyttä tapaa ohjata yleisö oopperan teemojen pariin jo ennen musiikin alkua. Valimoalueelle saavuttaessa oli graalin ritareita ympäristössä vaalimassa sylissään peitettyjä graaleja(?). Samaa ideaa on hyödynnetty vaikkapa Savonlinnan Lohengrinissä jossa lavalla tapahtuu toimintaa jo noin vartti ennen musiikin alkua. Paras versio oli Berliniissä näkemässäni Robert Carsenin ohjaamassa Straussin Ariadne auf Naxos oopperassa, jossa balettiryhmä lämmitteli jo katsomon ovien avautuessa ja toiminta sulautui täydellisesti alkusoiton koetanssiin.

Ensimmäisessä näytöksessä lavastuksen keskeinen osa olivat ilmastointiputket, joiden symboliikka jäi minulle avoimeksi. Näytöksen alussa ne olivat naamiointiverkkojen alla "piilossa" ja kun välisoitto muutti ajan tilaksi, verkot poistettiin ja temppeli oli putkien risteysasema. Kuten mainitsin, en ymmärtänyt putkien merkitystä, oliko temppeli paikka josta graalin mystiset voimat levisivät putkien avulla maailmalle? Ilmeisesti putkien merkitys on kuitenkin keskeinen, sillä kun  ritarit paljastivat syleissään varjelemansa esineet, ne paljastuivat olevan putken pätkiä. Pätkät kasattiin lavan etureunaan ja keskellä jätettiin tyhjä tila johon tietenkin oletettiin Amfortaksen laittavan oman palasensa. Mutta Amfortaksen oma, selkeästi samanlaiselta putkenpätkältä näyttävä paketti, hävisi ritarien piirittäessä Amfortaksen. Kun Amfortas paljastuu hän makaa maassa savun keskellä putkien risteyskohdassa. Onko savulla jotain tekemistä putkien kanssa? Päätyykö savu putkiin? Onko Amfortas uhri? Ei selvinnyt minulle. Kun näytöksen loputtua Gurnemanz kysyy Parsifalilta ymmärsikö tämä mitä oli kokenut, voin vilpittömästi yhtyä Parsifalin päänpudistukseen.

Toinen näytös edetään minimalismin voimalla. Aluksi Klingsor koputtelee näyttämölle saapuessaan keihäällä lavan avautumaan ja paljastamaan Klingsorin alamaailman. Iltapuvussa lavalla oleva Kundry saa avukseen kukkaistytöt jotka ovat käsittääkseni omenanpoimijoita. Parsifalia houkutellessaan he kuoriutuvat alusasuihin ja jättävät lavalle kaksi tuolia, jotka ovat ainoat lavasteet toisen näytöksen lopun aikana. Kun Klingsor poistuu lavalta alkupuolella ja komentaa kukkaistytöt vikittelypuuhiin, hän lyö keihään maahan. Oliko keihään katkeaminen tarkoituksellista vai vahinko, herätti keskustelua jälkipohdinnoissa. Itse olen vahingon kannalla, en näe katkeamisella motiivia ja kaiken lisäksi kun keihäs sitten ilmaantuu Parsifalin käteen, se on täysimittainen.

Kolmas näytös alkaa jälleen putkien keskellä. Nyt putket ovat tummuneet ja katkeilleet, mikä on tietysti johdonmukaista ritarien rappion vuoksi. Gurnemanz hoitaa kukkiaan pienessä kasvihuoneessa. Ja tietysti pitkäperjantain ihmeen aikana Parsifal ja Kundry nostavat kasvihuoneen kukkien päältä. Oopperan loppu jää myös minulle hämäräksi. Nyt ritareilla ei ole enää omia putkenpätkiään, vaan Parsifal ottaa Amfortaksen mystisen piilopätkän. Kun Parsifal tällä kertaa joutuu ritarien piirittämäksi, pätkä häviää samalla tavoin kuin ensimmäisessä näytöksessäkin. Parsifal sen sijaan ilmaantuu ritarien keskeltä keihäs kädessään. Tämän jälkeen ritarit jakavat toisilleen sauvat. Tästäkin oli keskustelua myöhemmin; olivatko sauvat sauvoja vai keihäitä? Mielestäni niissä ei ollut kärkiä, joten olen sauvojen kannalla. Oopperan päätteeksi Parsifal ja ritarit lähtevät tohkeissaan lavalta (minne?) jättäen jälkeensä Gurnemanzin ja Kundryn ihmettelemään. Lisäksi lavalla tulee lapsukainen joka kastelee Gurnemanzin kukkapenkin. Kuulostaako sekavalta? Minusta ainakin.

Jos jollain on tietoa ohjauksen symboliikasta tai linkkiä lisäinformaation, kommentoikaa! Olisi kiva tietää mistä oli kyse...

Savonlinnan Lohegrinistä kirjoittaessani totesin itse pitäväni enemmän ohjauksista joissa on selkeä kokonaistavoite, kuin miljoonalaatikoista joissa on loputon määrä erilaisia tulkintavaihtoehtoja. Tallinan Parsifalissa tuo mahdollinen kokonaistavoite jäi minulle mysteeriksi. Toki sitä oli hauska yrittää pohtia muiden kanssa, mutta tällä kertaa tuli sitä miljoonalaatikkoakin ikävä.

Vaikka niittaankin ohjauksen ymmärtämättömyyteni suohon, niin todetaan nyt toki lopuksi että ilta oli kokonaisuutena hyvä ja viihdyttävä. Kannattiko mennä? Kyllä!