Taitaa neljä harppua olla aika harvinaista montussa? |
Jumalten tuhossa orkesteri oli mahtavassa vedossa. Siegfriedin kuoleman jälkeisessä instrumentaalijaksossa tuli kylmiä väreitä, sen verran vaikuttava jakso oli. Laulajatkin olivat mahtavia. Jürgen Müllerin Siegfriediä oli muutamassa kohden hieman vaikea kuulla, vaikka ääni pääsääntöisesti kantoikin hyvin. Catherine Foster oli Brünnhildenä huippuvedossa. Loppuaaria sai illan toiset kylmät väreet. Matti Salmisen Hagen on edelleen hyvässä vedossa, vaikka muutaman vuoden päästä Matilla taitaa olla 50-vuotis taiteilijajuhlat. Jenni Lättilä pärjäsi hienosti kaksoisroolissaan Nornana ja Gutrunena. Lilli Paasikivi (Waltraute+Fricka) ja Esa Ruuttunen (Alberich) ovat koko viikon suursuosikkejani.
Lavastuksen kannalta Jumalten tuho oli lievä pettymys. Koko oopperan ajan sama eteenpäin viettävä lava, jota vain hieman varioitiin kohtausten ja näytösten mukaan. Sinänsä ohjauksellisena ajatuksena ymmärrän idean. Selvästi haettiin kompaktiutta tilassa ja ajassa. Brünnhilde tulee lavalle vielä Nornien laulaessa. Nornien lanka jää lavalle koko loppuoopperan ajaksi. Nornien neulat(?) ja Gibichungien seipäät. Maailma suppenee ja tiivistyy ennen lopullista tuhoaan. Gibichungien palatsin/pihan suurennuslasi idea oli hieno. Hagen usein kyräili niiden takana ja antoi näin kuvan kontrollista ja tarkkailusta. Maailman loppuromahdus oli todella vaikuttava.
Mitä aivan lopussa tapahtui? Alberich kävelee lavan edustan poikki ja saa Brünnhilden "paljastumaan" kankaan alta. Onko kyse jonkinlaisesta valaistumisesta? Ollaanko jo tuonpuoleisessa?
Hieno viikko Ringin parissa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti