 |
| © 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika |
Suomen Kansallisbaletin johtaja Kenneth Greve on luonut H. C. Andersenin Pieni merenneito sadun pohjalta Kansallisbalettiin uuden tuotannon, joka laajentaa alkuperäisen sadun tarinaa ottamalla mukaan lavalle myös itse kirjailijan. Baletin tarinaan on saatu samalla ympättyä näkymiä muista Andersenin saduista. Andersen asettaminen tarinaan kirjoittamaan ja kokemaan omaa satuaan tuntuu ajatuksena hyvältä. Mutta samalla tarinan kompleksisuus kasvaa niin paljon, että Greve on tuntenut tarpeelliseksi lisätä balettiin kertojan. Tanssi ja liike eivät riitä enää juonen kuljetuksen välineeksi.
Tanssi on myös hyökkäyksen kohteena visuaalisen suunnittelun puolelta. Greven edellinen ohjaus, Lumikuningatar, oli huikean komeaa katseltavaa. Jos mahdollista, Pieni merenneito ylittää Lumikuningattarenkin näyttävyydessään. Jokainen katsomoon menijä saa mukaansa 3D-lasit joita hyödynnetään kerran molemmissa näytöksissä. Ensimmäisessä näytöksessä merenalaismaisemassa hait ja muut merenelävät uiskentelevat melkein yleisön päällä. Toisessa näytöksessä merinoidan rantamyrsky viskoo pyörteitä katsomoa kohti. Molemmissa kohtauksissa ainakin omalla kohdallani elävät lavatapahtumat, eli se tanssi, jäävät visuaalisen ilotulituksen jalkoihin.
Sama epätasapaino tuntuu vaivaavan koko tuotantoa. Takiksen lavastus, Erika Turusen puvut, Kalle Ropposen valaistus ja Jouka Valkaman projisointisuunnittelu on todella upeita. Tuntuu vain, että tanssi ja Greven koreografia eivät enää erotu kaiken silmäkarkin seasta. Ehkäpä tuo kertojan mukanaolo on osa samaa ongelmaa. Lumikuningatar oli luonteeltaan samanlainen. Greve halunnee luoda jonkinlaista yhtenäistaideteosta, jossa tanssi on vain osa kokonaisuutta. Ajatus on toki wagneriaanin mieleen, mutta jos se keskeinen liikkeen kieli ei enää erotu muun hurman seasta, niin ollaanko menty liian pitkälle. Huomasin väliajalla muistelevani kaiholla Bella Figuraa.
Musiikin Pieneen merenneitoon oli säveltänyt Tuomas Kantelinen. Lumikuningattaressa hänen taustanauhansa ei minua sykähdyttänyt, mutta merenneidossa lähestyimme toisiamme. Omiin korviini musiikki toi mieleeni Šostakovitšin ja Prokofjevin musiikkimaisemaa. Tosin hieman polarisointifiltterin läpi.
Tanssijoita ei tanssista voi moittia. Tiina Myllymäki, Sergei Popov, Desislava Stoeva, Ville Mäki ja Terhi Räsänen tekivät hienoa jälkeä. Toisessa näytöksessä tanssi sai monasti enemmän tilaa ympärilleen ja solistit onnistuivat puhuttelemaan minua paremmin omalla kielellään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti