Die Meistersinger von Berlin

Ooppera: Nürnbergin mestarilaulajat - Staatsoper in Schiller Theater, Berlin 2015-10-11

© Staatsoper Unter den Linden

Viikon vanha Staatsoperin Mestarilaulajat tuotanto tarjoaa loistavan tekosyyn piipahtaa Berliinissä. Ensi-ilta oli jaettu jostain syystä kahdelle päivälle (kolmas näytös seuraavana päivänä), mutta muut sarjan esitykset saadaan nauttia yhden päivän kestoisina. Pitkä päiväpuhde onkin, näytös alkoi kello 16 ja Daniel Barenboim vilkutti viimeiset jäähyväiset hieman yli 22. Mutta kyllä moista musisointia kykenisi kuulemaan vieläkin pidemmän session, aika ei tullut pitkäksi.

Tuotannon on ohjannut Dresdenissä syntynyt Andrea Moses. Hän leikkii mielestäni onnistuneesti nationalismin ja liike-elämän symboliikalla, sekoittaen nykyaikaan sijoittuvaan ohjaukseen mukavasti alkuperäisen epookin piirteitä.

Nationalismi on kiperä aihe, varsinkin Mestarilaulajien osalta. Moses ei viittaa missään siihen kuonaan jota Mestarilaulajiin kiinnitettiin 70-80 vuotta sitten, hyvä niin. Moses ja lavastaja Jan Pappelbaum pitävät Saksan värit lipun muodossa lavalla jatkuvasti. Mestarilaulajien juonessa keskeisessä osassa on vanhan vaihtuminen uuteen. Moseksen uudelle sukupolvelle lippu merkitsee selkeästi vähemmän ja arvot tuntuvat olevan muuttumassa.

Liike-elämän Moses on sotkenut Mestarilaulajiin varsin mielenkiintoisesti. Mestarilaulajien nimet ovat tuotteistettuja logoja ja toinen näytös tapahtuu katolla näiden tuotemerkkien neonmainosten taustalla. Lavastuksen voisi kokonaisuutena kuvitella noudattavan tätä liike-elämämaailmaa. Alun kirkkokohtauksen jälkeen taustan paneeliseinä avautuu parvekkeiksi ja olemme kuin suuryrityksen neuvotteluhuoneessa. Kolmannen näytöksen alun Sachsin asuntokin tuntuu olevan samojen paneeliseinien muodostama. Aikakaudet sekoittuvat Moseksen käsittelyssä. Esimerkiksi Sachs on tuotebrändi, mutta samalla tämä boheemi veikko kasvattelee marihuanaa rakennuksensa katolla ja pössyttelyn ohella korjailee siellä myös kenkiä. Onko moinen kombinaatio vaikeasti sulateltavissa? Mielestäni ei; ei ainakaan minulle. Ilmiselvästi emme seuraa pelkästään keskiaikaisen laulaja-suutarin tarinaa, vaan aikakausien ristiaallokko laajentaa myös hahmojen ulottuvuuksia muilla tasoilla.

Toisen näytöksen kaupunkilaisina toimii punkkarijoukko ja näytöksen lopun mellakan primus motorina häärivät jalkapallohuligaanit. Yövahdille ei taida käydä kovin hyvin. Kisällit ja oppipojat omaavat identtiset tummat puvut ja hiusmuodit. Mielenkiintoinen kontrasti mestareiden vapaampaan pukeutumistyyliin.

Kyllä ohjaus päätyy komeasti plussan puolelle. Verrattuna Harry Kupferin ohjaukseen Helsingissä Moses maalailee paljon värikkäämmällä siveltimellä. Toki hän sekoittaa Wagnerin pohjatarinan, mutta mielestäni samalla lisää siihen sopivan määrän uusia ajanmukaisia mausteita jotka eivät koskaan ole pahaksi teatterissa.

Musiikin puolesta ilta oli napakymppi. Jo alkusoiton aikana olin jälleen täysin huumaantunut Staatskapellen soinnista. Barenboimia en pysty kehumaan liikaa. Balanssi orkesterin sisällä oli sopiva, vasket soivat juuri sopivan kovaa. Balanssi orkesterin ja solistien välillä oli sopiva, kuinka hienosti koko orkesteri hengittää laulajien kanssa. Kolmannen näytöksen alkusoitto pulppusi jostain metafyysisestä humanismin alkulähteestä, musiikin pyhyyttä ilman pyhää musiikkia.

Laulajat ansaitsevat samanlaisen hehkutuksen. Wolfgang Kochin luoma Sachs oli lihaa ja verta, vaivattoman kuuloisesta laulua. Klaus Florian Vogtin ääni sopii täydellisesti Waltherin rooliin, aivan upea ilta häneltäkin. Evana lauloi Julia Kleiter,  lavakemia toimi hienosti Vogtin kanssa. Kwangchul Youn basso loisti Veit Pognerina. Markus Werba oli mainio Beckmesser. Muina mestarilaulajina saimme nauttia myös vanhemman vuosikerran Wagner-äänistä. Esimerkiksi Balthasar Zornina kuulimme Siegfried Jerusalemia ja Hans Scwarzina 91-vuotiasta Fran Mazuraa. Mukana oli myös suomalaista laatuääntä Arttu Katajan Hermann Ortelina.

Nyt olen kuullut katsomosta käsin Barenboimin johtamana kaikki kypsät Wagnerit Hollantilaista ja Lohengriniä lukuun ottamatta. Harmittaa kun en kuutisen vuotta sitten vaivautunut Herheimin Lohengrin ohjausta katsomaan ja kuuntelemaan tänne Berliiniin. Toivottavasti ainakin Lohengrinin saisin vielä nauttia Barenboimin seurassa. Hän on minulle nykyajan tärkein Wagner-kapellimestari...