Lepakko viihdyttää

Operetti: Lepakko - Kansallisooppera 2014-11-29

Operetti tuntuu noin ensi tuntumalta kategoriansa puolesta hieman vieraalta musiikkiteatterin lajilta omaan makuuni. Toisaalta kategoriat eivät ole olleet kovinkaan tärkeitä minulle sitten lapsuuden jälkeen. Tämän tunnustaen kuitenkin tunnen enemmän viehätystä sinne syvällisempään ja ajattelua herättävään suuntaan taiteen kentässä. Ja kun nyt olen saanut sopivan määrän tummia pilviä taivaalle, voin tunnustaa että Kansallisoopperan uusi Lepakko-tuotanto on erittäin viihdyttävä ja taitavasti toteutettu. Ajaton versio raikkaan hömpän nauttimiseen.

Lepakon tarinasta ei sitä syvällisyyttä kauheasti saa revittyä. Aikaisempaan vedätykseen toteutettu vastapila. Roolien vaihtaminen, sosiaalisen asteikon sekoitus, loputon huolettomuus, hauskanpito, siinä jotain teemoja. Itse asiassa jos tarina ei olisi vastapila Lepakon toimesta, vaan tapahtumat olisivat "käsikirjoittamattomia", niin silloin koko juoni olisi mielenkiintoisempi. Nyt tieto siitä että Eisenstein on ainoa joka sukeltaa tietämättömänä illan huvituksiin, riisuu tarinalta siivet. Mutta toisaalta varmaankin juuri tuo ajatus, "sehän oli vain vedätystä" on se mikä tekee tällä kertaa operetista operetin.

En ole Lepakkoa aikaisemmin nähnyt, edes tallenteelta, joten ohjaaja Marco Arturo Marelli sai puuhastella neitseellisillä maaperällä ennakkokäsitysten suhteen. Musiikkikin oli minulle tuttua vain yksittäisinä lauluina, ei kokonaisuutena. Ja se mikä eniten yllätti, oli puheteatterin määrä. Ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä on paljon pelkkää puhedialogia. Varmaankin tästä syystä puheroolin omaava vanginvartija Frosch käyttää suomen kieltä. Sekasotku saksan ja suomen välillä toimii periaatteessa hyvin. Kotimaisen kielen käyttö tietysti johtaa välillä sitten huumorin suomettamiseen, osa jutuista toimi hyvin, osa ei. Lepakkoa voisi pitää myös kolmituntisena alkoholimainoksena ja kevyt laitamyötäinen on ehdoton osa tapahtumien jouhevaa kulkua. Mutta suomalaisen humalahuumorin historia on sen verran monipiippuinen asia, että muutamaan otteeseen tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi.

Marelli vastaa ohjauksen lisäksi myös lavastuksesta ja valaistuksesta. Lava pyörii ja sen sisällä liikkuvien lavaste-elementtien eri puolet muokkaavat miljöön sopivaan malliin. Ohjaus toimii hyvin, ne puhedialogit katkaisevat jossain mielessä jouhean etenemisen, mutta vaikea niistä on eroonkin päästä. Ehkäpä sitä kolmannen näytöksen puheteatteria voisi vähän viilata lyhyemmäksi.

Johann Strauss nuoremman musiikissa ei vikaa ollut. Valssia ja polkkaa pukkasi. Kapellimestari Alfred Eschwé muokkasi oopperan orkesterista kolmi-iskuisessa tahtilajissa viihtyvän musiikkiviihdytyskoneiston. Ensi-illan solistilista oli ehkä hieman yllättäen varsin vierailijavoittoinen. Mutta varsin tasainen laulajakaarti. Michael Kraus oli mainio Eisensteinin roolissa ja Jaakko Kortekangas tohtori Lepakkona. Naisrooleista omaa korvaani miellytti eniten Claudia Goeblin Adelena. Prinssi Orlofsky rooli on jaettu Helsingissä mielenkiintoisesti ykkösmiehityksen kontratenorin ja kakkosmiehityksen mezzosopraanon kesken. Kontratenori Tai Oneyta kuuntelee mielellään. Ohjauksen loputtomasta italialaisesta tenoriäänivirrasta vastasi Alexandru Badea. Kakkosmiehityksessä on enemmän kotimaisia laulajia, en valitettavasti taida ehtiä heitä kuuntelemaan.

Ei uudesta Lepakko -tuotannosta voi olla pitämättä. Kotiinpäin ajaessa poskilihakset tuntuivat hieman helliltä pitkällisestä hymyilemisestä johtuen. Suosittelen kyllä julkisia kulkuvälineitä, Lepakon jälkeen saattaa tehdä mieli juoda hieman samppanjaa. Tällä kertaa jouduin jättämään sen väliin.