Tukahdutettujen tunteiden Tannhäuser Tallinnassa

Ooppera: Tannhäuser - Viron kansallisooppera 2013-03-16

Viron kansallisooppera oli saanut mielenkiintoisen ohjaajavieraan uuteen Tannhäuser tuotantoon. Brittiläinen Daniel Slater pohdiskeli Tannhäuserin ongelmia tämän sisäisen sielunmaiseman kautta. Slater ihastutti minua jo Oslon Tristanillaan vuosi sitten, joten odotukset olivat korkealla. Tosin niinhän ne yleensä ovat aina Wagneria katsomaan ja kuulemaan mennessä.

Eipä Slater pettänyt tälläkään kertaa. Tiukasti oman tulkintansa tunnelmassa pysyvä ohjaus, jota tuki erinomaisesti toisen britin, Leslie Traversin, pelkistetty ja pelottava lavastus. Tuotannon ensi-ilta oli toissapäivänä ja illan esitys on toinen.

Slaterin tulkinta esittää Tannhäuserin maailmassa, jossa Venus on Tannhäuserin projektoima Elisabethin vapautunut versio. Wartburg on konservatismin ja totalitarismin maailma. Kaikki pukeutuvat samalla tavalla; miehet tummiin pukuihin ja naiset tummiin jakkupukuihin. Solmioissa ja rinnuksissa on tunnuksena risti tai pitäisikö sanoa rasti? Onneksi Slater ja Travers eivät käyttäneet univormuja ja/tai hakaristisirppivasara symboleja. Wartburgin harmaa, väritön maailma huutaa modernia kauhua ja ahdistusta tarpeeksi ilman niitäkin.

Kun kerran Wartburg on rajoittavan yhtenäisyyden ja rutiinin, konemaisen ihmisyyden maailma, jossa ihmissuhteetkin ovat alistettu yhteisön ylläpidon rakennusaineeksi, kehittää Tannhäuser päässään Venuksen maailman. Siellä Elisabeth on erotiikan ylipappi, joka vaihtaa roolia seksuaalisen fetissikuvaston perusoppikirjan hahmoihin. Slaterin kuvaamassa maailmassa ei ole välimuotoja; on vain Wartburgin harmaa konservatismi ja toisessa laidassa mielihyvän ja seksuaalisuuden kyllästämä Venusberg. Eli kun kerran todellisuus on ankea ja rajoittava, niin Tannhäuser luo päähänsä paratiisin.

Minua hieman arvellutti miksi Wartburgin tapainen yhteisö ylläpitäisi laulukilpailuden tapaista tapahtumaa. Toisaalta oopperan jälkeen käydyissä keskusteluissa tuli esiin sama kysymys lähimenneisyydestä. Miksi sosialistiset diktatuurit panostivat taiteisiin (tosin tietysti konservatiivisiin)? Niille se ehkä oli tapa yrittään esittää oman järjestelmänsä näennäistä kaikkivoipaisuutta muille. Kun Wartburgin väestö asettuu mekaanisen koreografiansa määräämänä istumaan ympyrään laulukilpailuja varten ja laulun aiheena on vielä rakkaus, niin pohdittavaa riittää.

Kun loppuaplodien aikana yleisö löysi yhteisen rytmin taputuksiinsa oli tunnelma jossain mielessä irvokas. Olimme juuri todistaneet kolmen ja puolen tunnin ajan yhtenäisen väestömassan ahdistavaa elämää ja nyt olemme samassa rytmissä toteuttamassa tuota samaa Tallinnan yössä. Päätin vaihtaa pikaisesti taputusrytmini pois yhteisestä...

Uskonnon suhteesta Wartburgin yhteiskuntajärjestykseen löytyy myös mielenkiintoista pohdittavaa. Kuten edellä mainitsin asukkaiden solmio/rintakoristeena on rasti. Kovin helposti sen katsoja mielessään kääntää 45 astetta ristiksi. Kun loppukohtauksessa Wolfram polvistuu Tannhäuserin kanssa Elisabethin kuolinvuoteen ääreen, hän repii rastin irti solmiostaan ja näin kieltää ja samalla syyttää yhteisönsä arvostandardia.

Onko Wartburgin sitten uskonnollinen yhteisö? Epäilemättä. Pyhiinvaeltajat ovat Slaterin ohjauksessa rangaistusvankeja joiden puku-univormu on rikottu. He vaeltavat kahleissa yhteisön sääntöjä rikkoneina kohti Rooman aivopesulaitosta. Sieltä palattuaan he ovat taas eheitä rastirintoja valmiina systeemin rattaiksi.

Kun yhteisö ottaa kiinni Tannhäuseria ja Elisabethiä/Venusta, heidät vangitaan ranteista isoihin katosta ilmestyviin köysiin. Näin vankitilasta muodostuu kauniisti tuo samainen rasti. Rastiinnaulinta? Myös assosiaatio marionettiin kaikkine mielikuvineen muodostuu takaraivossa.

Kyllä Slaterin ohjaus on mielestäni onnistunut. Pukuloistoa ja visuaalista näyttävyyttä etsivät katsojat saattavat tuntea itsensä hieman pettyneeksi. Mielestäni Slater ja Travers esittävät pelkistetyn näkemyksensä Wagnerin tarinasta, siihen oikeastaan mitään lisäämättä. Päinvastoin kokoonkeittäen ja vielä enemmän polarisoiden.

Viron kansallisoopperan solistit ja orkesteri tarjoili tämän keitoksen kelpo kokkauksena. Kapellimestari Vello Pähn piti langat hyvin käsissään. Muutamassa kohdassa temmot tuntuivat hieman hitailta minun makuuni ja jousiston koko tietysti asettaa omat rajoituksensa. Alkusoiton loppupuolella pyhiinvaeltajateeman palatessa viulujen korkeat äänet olivat kyllä aika hajaantuneet äänimaisemassa. Mutta tekevälle sattuu ja kokonaisuus oli kelpo paketti.

Laulajia vaivasi minun korvaani lievä epätasaisuus. Tasaisimman solistisuorituksen tarjosi Wolframin esittäjä René Soom. Miellyttävä baritoniääni. Elisabethin ja Venuksen tuplaroolin lauloi Aile Asszonyi, rehevä-ääninen sopraano. Hän lauloi hienosti suurimman osan ajasta, mutta välillä tuntui että fokusta olisi kaivannut lisää. Sama mielikuva jäi pääosan esittäjä Mati Turista. Hermannin esittäjä, Pavlo Balakin, omaa mukavan basson, mutta ihan ne alimmat äänet kaipaavat lisää voimaa taakseen. Nuoren paimenen roolissa oli nuori poikasopraano Marek Huntsaar jonka esitys taisi jännityksen(?) takia kärsiä aikamoisesta epäpuhtaudesta.

Mutta vaikka edellä mainitsinkin oikeastaan vain laulajien puutteita, niin se ei kuitenkaan poista sitä asiaa että solistit saivat kokonaisuutena nautittavan oopperaesityksen aikaan. Oopperamatka Tallinnaan kannattaa aina!