Konsertti: Konserttihovi 2012-12-07
Syyskausi Konserttihovissa päättyi pianomusiikin voimin. Pianon koskettimiston ääressä musisoi Vjatsheslav Novikov ja ohjelmistossa oli Beethovenin Pateettinen sonaatti, Chopinin masurkkoja, nocturnoja, g-molli ballaadi ja jazz-henkistä impovisointia.
Minun täytyy valitettavasti tunnustaa että Novikov ei ole suosikkipianistejani. Hänellä on vahva, omanlaisensa ote ja lähestymistapa musiikkiin. Se on sinänsä hienoa ja välttämätön edellytys hyvälle pianismille. Sen verran erilaisella aaltopituudella Novikovin fraseeraus ja rytminkäsittely on kuitenkin omasta maustani, että minun on vaikea upota Novikovin äänimaailmaan. Vaikkeivät kaikki Novikovin ratkaisut minuun uppoakaan, niin mielenkiintoista häntä on silti kuunnella. Lähimmäksi omia mieltymyksiäni hän pääsi tänään Chopinin e-molli nocturnossa ja ballaadissa.
Pientä hämmennystä aiheutti maestron poistuminen savukkeelle ennen jazz-osuuden alkua. Ilmeisesti hän oli siinä luulossa että konsertissa on väliaika ja pullahti pukuhuoneesta lavalle talvisissa ulkovaatteissa. Maestron piipahdettua pikaisesti ulkosalla konsertti jatkui musiikkityypin vaihdoksen myötä.
Toinen puoli konserttia oli jazz-henkistä soitantaa klassisin maustein. En osaa sanoa kuinka improvisoitua soitto kokonaisuutena oli, mutta täytyy Novikoville hattua nostaa; monipuolinen pelimanni hän on.
Mukava päätös Hovin syyskaudelle. Kevättä jo kiihkeästi odottaen!
En tiedä, personoituuko Novikoviin, mutta venäläinen pianonsoittotapa on aika yksioikoinen. Esim. Askhenazy soittaa lujaa-hiljaa-lujaa-hiljaa. Tuntui kuin yleisin dynamiikka, mezzoforte olisi lailla kielletty. Tuollainen suurten vaihteluiden soitto on aluksi vaikuttavaa ja mielenkiintoista, mutta koko esim. kokonaisen levyn kuunteleminen ottaa jo voimille. Sen sijaan pianista, jonka soitosta suurin osa on mezzofortea ja sen ympärille rakennetaan pianissimot ja fortet. Tällaisen konsertin kuulin esim. 1993 Jyväskylässä Janne Mertasen Chopin konsertissa, jossa jokainen kappale oli yksittäinen esitys, mutta vielä hienompaa oli se, että koko väliajallisessa konsertissa oli yksi suuri jännite. Huippukohta oli aika pian puoliajan jälkeen. En muista kappaleen nimeä, mutta se oli selvästi koko konserttiohjelman huippukohta. Siten kaikkien pitäisi osata ajatella pitkä kokonaisuuskin yhtenä jännitteenä.
VastaaPoistaJukka Tuohino
Kiitos kommentista!
VastaaPoistaEn uskaltaisi yleistää omia kokemuksiani aivan noin pitkälle. Venäjältä ja entisistä alusmaista on kuitenkin tullut monia pianisteja joista pidän. Toki soitossa on "koulukunta"-eroja, mutta kyllähän se yksilöön ja tulkintaan kuitenkin kulminoituu. Joko soitto kolahtaa tai ei.