Die Entführung aus dem Serail - Salzburg 2006, Bolton, Herheim
Norjalainen ohjaaja Stefan Herheim aiheutti vuonna 2003 Salzburgin festivaaleilla kohua ohjauksellaan Mozartin Ryöstö seraljista oopperasta. Onneksi festivaalien johtoporras ei taittunut tuulessa, vaan piti Herheimin ohjauksen ohjelmistossa myös vuosina 2004 ja 2006. Mozartin juhlavuonna 2006 tuotanto taltioitiin ja julkaistiin DVD-levynä.
Tilasin itselleni muutamia uudempia Herheim tuontantoja; Oslon La Boheme ja Amsterdamin Jevgeni Onegin. Ennen niihin tutustumista päätin katsoa Ryöstö seraljista tallenteen uudelleen. Kohu tai skandaali minkä Herheimin ohjaus sai päällensä johtui varmaankin siitä, että Herheim ei oikeastaan piittaa yhtään alkuperäisestä tarinasta. Sen sijaan hän kirjoitti uudet resitatiivit ja pureutui ainoastaan oopperan yhteen teemaan: miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Alkuperäisen libreton itämaisen eksootiikan liehittely on väistynyt sivuun. Mozartin musiikki ja aariat ovat ennallaan, mutta Herheimin käsittelyssä Bassa Selimin puherooli on jätetty kokonaan pois ja tämän repliikkejä on jaettu muiden laulajien kesken.
Oopperamaailmassa tunnetaan käsite Regietheater. Saksasta suoraan suomennettuna tuo tarkoittaa ohjaajan teatteria. Tällä tarkoitetaan oopperan tai näytelmän esillepanoa siten, että alkuperäisen teoksen tekstiä, sijaintipaikkaa, aikaa, tms. muutetaan huomattavasti. Näillä muutoksilla ohjaaja pyrkii tuomaan esiin joko täysin uusia näkökulmia teokseen, tai sitten käyttämään alkuperäistä teosta vain välineenä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Pahimmillaan Regietheater on varmaankin populistista kohun herättämistä shokeerauksen avulla. Parhaimmillaan uusien tulkintasuuntien avaamista, jotka ovat alkuperäisessä teoksessa olemassa latentteina tai joita alkuperäinen teos tukee luontevasti. Monille Regietheater on kirosana ja synonyymi Eurotrashille.
Stefan Herheim on omalla asteikollani Regietheaterin positiivisen puolen kärkenä. Hänen 2008 Parsifal ohjauksensa Bayreuthiin on mielestäni yksi näkemieni lavaohjauksien merkkipaaluja. En valitettavasti ole nähnyt sitä katsomosta, vain televisiosta. Odottelen ensi kevään tallennejulkaisua ennen siitä kirjoittamista. Herheim kertoo tarinaa monella tasolla ja uskon että monet hänen loihtimansa assosiaatiot toimivat vain jokaisen katsojan henkillökohtaisella tasolla, niitä ei pysty välttämättä purkamaan auki (ainakaan lyhyesti) toisille katsojille. Sama ulkoinen kokemus saa aikaan erilaisia sisäisiä kokemuksia eri kokijoille.
Tällainen kokemus on myös Herheimin Ryöstö seraljista ohjaus. Minulle Herheimin versiossa on oikeastaan kolme esittäjää. Mies, nainen ja henki. Mies kuvautuu lavalla Belmonten, Pedrillon ja kaikkien sulhasten esittämien hahmojen kautta. Nainen taas vastaavasti Konstanzen, Blonden ja morsieanten kautta. Henki on erittäin huono sana kuvaamaan Osminin roolia, joka lavalla esiintyy papista lähtien erilaisina hahmoina. Osmin on jonkinlainen katalyytti. Herheim pohdiskelee miehen ja naisen välistä suhdetta rooleina, roolimalleina, odotuksina, stereotypioina,… Mitä jokainen katsoja saa, tai on saamatta, irti noista kuvista on henkilökohtaista. Kuinka itse näkee oman ja vastakkaisen sukupuolen roolin omassa psykologisessa kontekstissaan.
Lavastus on toimiva ja käyttää paljon hyväkseen projisointeja ja videokuvaa. Nämä tukevat loistavasti ohjauksen tarkkailevaa aspektia.
Musiikin puolesta Salzburgin Ryöstö seraljista ei jätä paljon toivomisen varaa. Sopraanot ovat Laura Aikin ja Valentina Farcas. Mukavan erilaiset äänet. Tenoreina laulavat Charles Castronovo ja Dietmar Kerschbaum. Osminin bassoroolissa taituroi Franz Hawlata. Erinomaisia näyttelijöitä koko kvintetto. Orkesteria johtaa Ivor Bolton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti