Helsingin juhlaviikot tarjoaa tänä vuonna Ateljee-sarjassa ranskalaisen pianistin Pierre-Laurent Aimardin musisointia. Piipahdin sarjan ensimmäisessä konsertissa jossa Aimardin soittoa kuvitti hollantilaistunut englantilainen kuvataitelija Norman Perryman.
Havahduin mahdollisuuteen päästä tähän konserttiin varsin myöhään, joten jouduin tyytymään suhteellisen kehnoon paikkaan permannon toiseksi viimeisellä rivillä. Sibelius-Akatemian konserttisalissa parvi peittää useita permannon viimeisiä rivejä ja muodostaa syvän taskun joka vaikuttaa paljon akustiikkaan. Soiton alettua pohdiskelin että en taida olla ikinä ollut yhtä huonolla paikalla konsertissa. Kuitenkin korvan ja aivojen mukautumiskyky yllätti jälleen kerran ja varttitunnin päästä asia ei enää paljon haitannut.
Pierre-Laurent Aimard oli valinnut aika täydellisen ohjelmiston. Se koostui Lisztin, Skrjabinin, Murailin ja Benjaminin kappaleista joiden väliin Aimard soitti Debussyn preludeja. Konsertti kesti tunnin ja vartin, eikä väliaplodeja ollut. Ohjelma muodosti erittäin yhtenäisen kokonaisuuden ja Aimard on verraton pelimanni.
Norman Perrymanilla oli käytössä viisi piirtoheitintä joilla hän loi musiikin taustalle elävän kuvataideteoksen. Kuvat olivat abstrakteja nesteväripintoja joita Perryman loi, muokkasi ja rikkoi musiikin mukana. Kun pari viikkoa sitten kävin ihmettelemässä Bill Violan visualisointia Wagnerin Tristaniin, ei vertailulta oikein voi välttyä. Violalla lähtökohta on huomattavasti selkeämpi. Oopperan libretto sitoo tarinan verbaaliseen ja samalla kuvalliseen maailmaan. Mitä tahansa Viola kuvalla esittääkin, se peilautuu joka tapauksessa Wagnerin tarinaan; oli niillä yhteistä tai ei (Violan tapauksessa oli). Perrymanilla taas on taustalla absoluuttinen musiikki. Vaikka kaikilla teoksilla oli myös kuvaava nimi, siis ei pelkästään tyyliin Pianosonaatti nro 9 op. 68, niin Perryman ei yrittänytkään ottaa noita kuvaavia nimiä pohjaksi kuvitukselleen.
Kuinka hyvin sitten pianoresitaalin ja elävän kuvataiteen liitto toimi? Sanoisin että hyvin ja huonosti. Hyvin siinä mielessä, että Perrymanin kuvat olivat elävinä ja kuolevina taideteoksina hienoja. Huonosti siinä mielessä, että ainakin minun musiikinkuuntelukykyni kärsi näköaistin kuormituksesta. Vasta kun laitoin silmät hetkeksi kiinni, tajusin kuinka hienosti ja vivahteikkaasti Aimard soittaa. Samaa ei välttämättä tapahdu esimerkiksi oopperakatsomossa, jossa musiikki ja lavatapahtumat tukevat toisiaan. Perrymanin tapauksessa hänen kuvansa pulppuavat musiikista, mutta kuvat eivät taas vaikuta musiikkiin; dialogi puuttuu. Tätä dialogia kaipasin muuten Violan videotristanissakin.
Mutta oli konsertti kyllä mielenkiintoinen kokemus. Aimardin pianismiin kannattaa tutustua. Oliko muuten flyygeli muuten täydessä iskussa? Varsinkin Lisztin aikana mielestäni sustain-pedalin hitaammissa nostoissa kuului varsin paljon särinää. Kyllähän se aika monessa pianossa jonkun verran särisee, mutta tänään lavalla olleessa yksilössä sitä oli todella paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti