Esa-Pekka Salosen, Bill Violan ja Peter Sellarsin tulkinta Tristanista saatiin vihdoin Helsingin juhlaviikkojen avustuksella Suomeenkin. Visualisoitu konserttiesitys on kiertänyt ympäri maailmaa rauhallisella tahdilla jo vuodesta 2004.
Kyseessä on siis pohjimmiltaan konserttiesitys. Mikä tekee tästä tuotannosta poikkeuksellisen, ovat Bill Violan videoteokset, jotka heijastettiin Musiikkitalossa ylhäällä orkesterin takana olleeseen valkokankaaseen. Violan videoissa aika on hidastunut, joten asioiden kertominen tapahtuu hitaasti. Jokaisen näytöksen videokokonaisuudella oli oma teemansa, joka myötäili oopperan henkeä. Kyse ei siis ole suoranaisesta oopperan kuvituksesta, vaan keskeisten teemojen hitaasta visuaalisesta tulkinnasta. Toki videot ovat aikasuhteessa musiikkiin, mutta niiden voima ei ole suoranaisesti aksentoida partituurin metkuja.
Hidastettu videokuva omaa hypnoottisia ominaisuuksia. Oma ensimmäinen kokemukseni sen sopimisesta musiikin taustalle on noin neljännesvuosisadan takaa Pink Floydin keikalta. Muistan huumantuneeni väkijoukon kävelemisen näkemisestä ja joella soutamisesta. Silloin kun hidastuksen kohteena on normaalinopeudella nopeahko tapahtuma, jää helposti miettimään kuinka paljon aivot oikeastaan prosessoivat ja suodattavat näköhavaintoja. Kuinka helposti jää havaitsematta ja tuntematta välitilojen estetiikka, kun normaalitajunta keskittyy usein vain lähtökohtaan ja lopputulokseen. Ja eikös Tristanin ja Isolden tarina ole oikeastaan eräänlainen välitilan kuvaus?
Violan kuvastossa nopean hidastus on tosin vähemmistössä. Pääosin Viola kuvaa hitaita tapahtumia ja hidastaa niitä edelleen. Jatkuvasti kuvaa seuraamalla ei tunnu tapahtuvan mitään, mutta kun hetken seuraa jotain muuta ja tämän jälkeen kääntää katseensa videoon, on jotain tapahtunut. Viola antaa asioiden tapahtua rauhassa, niinkuin Wagnerkin.
Mielestäni Violan visualisointi on erittäin näyttävä, mutta se mitä jäin kaipaamaan oli kenties kuitenkin visualisoinnin sitominen enemmän laulajien toimintaan tai saliin. Nyt visualisointi oli oma kontrapunktinen "äänensä" oopperassa. Kanava videon ja muun toiminnan välillä oli yksisuuntainen. Visualisointi ei mielestäni osallistunut herättäjänä laulajiin päin. Ainoastaan muutaman kerran laulajat "ottivat kontaktin" siihen ja silloinkin vain passiivisen katsojan muodossa.
Tästä luikahdan luontevasti pohtimaan mikä on ohjaajan, Peter Sellarsin, rooli tuotannossa. Käsiohjelmassa hänen tittelinsä on suomeksi ohjaaja, mutta alkuperäinen englantilainen termi on artistic collaborator. Uskoisin että tämä on sopivampi termi, vaikka suomen kielestä sille ei taida löytyä vakiintunutta käännöstä. Ohjaus on varsin vahva termi käytettäessä konserttiesityksen yhteydessä. Pääosa poikkeamisesta rivissä laulamisesta on kuitenkin laulajien sijoittelua ympäri salia. Varsinaisia lavatapahtumia ei oikeastaan ole Tristanin ja Marken suudelman ja kahden välikäsi-itsemurhan (Tritan, Melot) lisäksi. En missään tapauksessa väheksy Sellarsin osuutta ja kehotan jokaista lukemaan käsiohjelman juonitiivistelmän, jonka Sellars on kirjoittanut. Ohitin sen ensin vain synopsiksena, jota en tarinan tuntevana tarvitse, mutta onneksi luin myös sen; tämän tuotannon luonteeseen se on yhtä tarpeellisen kuin Violan visualisointikin.
Mitäpä sitten korvat kokivat? Aika huikeaa laulua ja soittoa. Heti alkusoitossa Esa-Pekka Salonen ja RSO osoittivat että Wagnerin oopperat eivät ole pelkkää fortemätkettä. RSO on varma ja hyvältä kuulostava orkesteri, mutta ei Salonenkaan saanut siitä irrotettua sitä mystistä hehkua josta legendaariset esitykset on tehty. Olisi loukkaus oopperaorkestereita kohtaan sanoa, että RSO soittaa liian hyvin. Mutta parhaimmillaan oopperamontuista olen kuullut niin herkkää ja sähköistä soittoa, että RSO kuulostaa siihen verrattuna hieman kliiniseltä.
Laulajat olivat eilisessä esityksessä huipputasoa. Tristanin roolissa lauloi jo legendaarinen tenori Ben Heppner. Eilinen esitys ei ollut häneltä aivan nappisuoritus. Omat korvani olivat kuulevinaan välillä kaikenlaisia pikku ongelmia äänen kanssa. Mutta ongelmista huolimatta oli ihanaa päästä kuulemaan häntä lavalla. Hänen äänensä on erittäin ilmaisuvoimainen ja sävykäs.
Isoldena oli eilen illalla liettualainen sopraano Violeta Urmana. Hänen upea äänensä on tarkka ja kantaa helposti yli täyden orkesterin. Äänensävystä puuttuu kenties hieman potkua ja lämpöä, mutta sen luokan instrumenttia hän kantaa mukanaan, että narina on turhaa. Aivan mahtava laulaja.
Brangänen ja Kurwenalin rooleissa lauloivat Michelle DeYoung ja Jukka Rasilainen. Todella hienot suoritukset heiltäkin. DeYoungin täyteläinen ääni oli kaunista kuunneltavaa.
Kuningas Markena oli Matti Salminen. Salminen tuntuu olevan luonnonvoima johon aika ei pysty. Yksi suomalaisen bassoilun monumenttejä; sanan kaikessa positiivisessa merkityksessä. Melotin lyhyehkön, mutta tärkeän roolin lauloi hienosti Waltteri Torikka. Tuomas Katajala ja Arttu Kataja täydensivät hienosti mainion miehityksen.
Kyllähän eilinen Tristan hieno kokemus oli. Uudenlainen välimuoto konsertin ja teatterin välimaastossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti