Reissun pääkohde oli Graham Vickin uusi Tristan ohjaus, jonka ensi-ilta oli pari viikkoa sitten. Aloitetaan ruodinta musiikillisesta puolesta, josta ei pahaa sanottavaa ole. Kapellimestarina oli DOB:n musiikillinen johtaja Donald Runnicles (joka muuten johti eilisen Otellonkin, sen unohdin mainita). Vuosi sitten kuulin täällä Berliinissä Staatsoperin Tristanin, jonka puikoissa oli suosikkini Barenboim. Ehkä Barenboim on jollain tavalla maanläheisempi ja hengittävämpi tulkinnassaan, mutta Runnicles on aivan yhtä nautittava. Dynamiikka ja orkesterin sointi on hienoa, tempo tuntui alussa varsin rauhalliselta, mutta se varmaan johtui minusta.
Pääparina oli aviopari Peter Seiffert ja Petra Maria Schnitzer. Seiffert oli vuosi sitten Tristanina Staatsoperinkin esityksessä, hän on roolissa kerta kaikkiaan mainio. Vuosi sitten Isoldena oli Waltraud Meier ja nyt Schnitzer ei kyennyt täyttämään hänen saappaitaan. Schnitzer debytoi roolissa tässä produktiossa ja hänellä on komea ääni, mutta Isolde hän ei minulle ole. Ääni ei ole aivan tarpeeksi iso ja täyteläinen. Ja Liebestod oli jotenkin ulkokohtainen. Muista laulajista erityisen positiivisen kuvan jätti Kurwenalin roolin laulanut Eike Wilm Schulte. Kuningas Markena oli Kristinn Sigmundsson, joka toi välillä mieleeni Matti Salmisen. Ei huono vertailukohta, vaikka Salmisen Markea en ole kuullut kuin levyltä.
Ei ohjauksestakaan kauhean paljon pahaa sanottavaa ole. Mielestäni sitä vaivaa lähinnä runsaudenpula. Lavastuksen keskeinen osa on seinä, joka vaihtaa kulmaa joka näytöksessä. Seinä on asunnon (kenties 70-luvun), jonka keskellä on viisi tai kuusi lasiovea. Näiden lasiovien funktio on kuvata siirtymää ajassa ja metafyysisessä olemuksessa. Esimerkiksi lopussa Tristan, Kurwenal ja Isolde poistuvat lasioven kautta kuolemaan. Lavalla pyörii hahmoja jotka käsittääkseni ovat jonkinlaisia psykologisia projektioita päähenkilöistä kautta heidän elämänkaarensa. Nämä hahmot liikkuvat sekä ovien ulkopuolella, että muutamat niistä myös seinän "sisäpuolella". Selkeimmät hahmot ovat alaston nainen, joka kuvannee Isolden nuorta "viatonta" olemusta ja toisessa näytöksessä alaston mies, joka kaivaa hautaa sohvan takana itselleen. Olisikohan kuvaus Tristanin valinnasta ja sen seurauksesta. Muut hahmot ovatkin huomattavasti mystisempiä. Raskaana oleva nainen (olisiko Isolden äiti) joka piipahtaa kolmannessa näytöksessä huoneen sisälläkin, ja lukuisa joukko lasiovien läpi näkyviä muita hahmoja, joiden merkitys jäi ainakin näin ensi näkemältä hieman arvoitukseksi.
Perinteiseen tulkintaan on toki paljon eroavaisuuksia. Mikä on Tristanin ja Marken suhde? Ensi näkemällä veikkaisin että Marke on Tristanin esimies. Ensi näytöksen remonttiporukan Isolden ahdistely jää mysteeriksi. Lemmenjuomaa ei nautita juomalla vaan tykitetään suoraan suoneen. Toisen näytöksen alkupuolella kun Tristan saapuu Isolden luo, Tristan raapii käsivarttaan siihen malliin että herää kysymys onko koko hommassa kysymys vain riippuvuudesta. Huumevertausta ei kuitenkaan mielestäni kehitellä muualla sen enempää. Toisen näytöksen lopussa Tristan saa Melotin pistämään itseään miekalla, mutta kolmas näytös tapahtuukin lähinnä vanhainkodissa (seinä on toki sama) ja Tristan ei kuole miekaniskuun, vaan hänestä on tullut tutiseva vanhus, joka poistuu sitten lasiovista rajan toiselle puolelle.
Lavastuksen keskeinen kaluste on ruumisarkku, joka ensi näytöksessä toimittaa sohvapöydän virkaa. Toisessa näytöksessä se on pystyssä seinää vasten ja kolmannessa sisältää jo tavallaan Tristanin. Toisessa näytöksessä huoneessa on kolme kivilohkaretta joiden symboliikka jäi minulle mysteeriksi. Tietysti ne voisi ajatella Tristaniksi, Isoldeksi ja Markeksi, mutta muitakin vaihtoehtoja lienee. Erittäin tärkeä osa on myös isolla, noin 1,5 - 2 metriä leveällä valaisimella, jota kuljetetaan kattovaijereiden avulla läpi oopperan ympäriinsä korkeutta vaihdellen. Sen symboliikka jäi myös hieman auki. Ainoa selkeä tulkinta (mikä varmaan on virheellinen :) on toisen näytöksen hekuman huipussa kun lamppu on laskeutumassa aiemmin mainitun alastoman "Tristanin" kaivaman hautaan, niin Marken keskeyttäessä puuhastelut lamppu nousee takaisin reiästä aivan kuin kuvaten coitus interruptusta.
Ohjaus ja lavastus pitävät kyllä mielen virkeänä kun yrittää tulkita mitä ohjaaja milläkin haluaa sanoa ja painottaa. Mutta kokonaiskuvaksi jää kyllä symbolien miljoonalaatikko, jossa mahdollinen punainen lanka on hieman kadoksissa. Kuten joskus aikaisemmin olen todennut Wagnerin oopperat kestävät lähes millaista käsittelyä tahansa. Orkesterimontun väki ja laulajat selviävät yleensä voittajina, niin nytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti