Ooppera: Trubaduuri - Lahden kaupunginteatteri 2012-01-13

Trubaduuri on hieno ooppera. Jos onnistuu löytämään itsensä teatterista missä neljään päärooliin on sattunut samana iltana huippulaulajat, niin kokemus on varmasti unohtumaton. Eilinen ilta Lahden kaupunginteatterissa ei aivan tuohon yltänyt, mutta nautittava ja hieno oopperakokemus se oli kuitenkin.

Ohjauksen ja lavastuksen puolesta tuotanto on onnistunut. Janne Lehmusvuon ohjaus ei etsi shokkiefektejä, eikä yritä siirtää tarinaa moderniin aikaan, vaan pysyttelee libreton hengessä. Hieman ihmetytti kreivin ja hänen miestensä luostarin ryöstö ja häpäisy, kun kuitenkin hänen miehensä kantelivat ristiä myöhemmässä kohtauksessa. Myös kreivin kilpimiesten tumpelous oli ehkä hieman ylimitoitettua; toisessa kohtauksessa ryhmä mustalaisnaisia ajaa heidät pakosalle. Hieno kohta oli "ajan hidastus" Leonoran laulaessa kesken kreivin ja Manricon miekkailun. Loppukohtauksessa vankilan sijoittaminen lavan taustalle ylös antaa kyllä mahdollisuuden heittää Manricon ruumis hienosti kaiteen yli, mutta toisaalta toiminnan tiivistämisen ja Azucenan loppukoston iskevyyden kannalta kompaktimpi sijoittelu olisi ollut tehokkaampaa. Mutta kokonaisuutena oikein hyvä ohjaus. Lavastus oli myös onnistunut. Hämäryyttä ja tulta. Liikkuvat raunioseinät antoivat raamit toiminnalle, lavan korkeussäätöjä käytettiin hienosti hyväksi. Hieno yksityiskohta oli tekstityslaitteen raunioittaminen.

Orkesterista ei pahaa sanaa ole sanottavana. Sinfonia Lahti on maamme kärkiorkestereita ja kapellimestari Atso Almila tuki laulajia hyvin. Kuoron laulamisessa ei mitään vikaa ollut, mutta kyllähän sitä äänenpainetta olisi saanut olla enemmän. Verdin ooppera ja kuoro, jota ei tahtonut välillä kuulla! Lisää porukkaa lavalle!

Trubaduuri vaatii laulajilta paljon. Eilinen miehitys sai aikaan kelpo esityksen vaikka rahkeet eivät aivan huippuesitykseen riitäkään. Kalle Koiso-Anttila oli Manrico, Raimo Laukka kreivi Luna, Satu Kristina Jaatinen Leonora ja Merle Silmato Azucena. Ylä-äänissä oli kaikilla välillä pieniä ongelmia, mutta muuten ei suurempia häiriöitä. Merle Silmatolla on hieno mezzo ääni, mutta Azucenan rooliin sitä pitäisi olla enemmän, voimaa puuttui. Laulullisesti illan kohokohta oli Leonoran ja kreivin duetto neljännen näytöksen alkupuolella. Omaan korvaani parasta Verdi laulantaa ensi-illassa esitti Heikki Aalto kreivin upseerin Ferrandon osassa. Hienoa työskentelyä!

Lahden Trubaduuri kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan ja kuulemaan. Kaupunginteatterin lavalla nähdään elävää, komeaa teatteria uljaan musiikin säestämänä.

Konsertti: Lappeenrannan musiikkiopisto 2012-01-12

Tämän vuoden konserttikausi alkoi minun osaltani Lappeenrannan kaupunginorkesterin kamariyhtyeiden voimalla musiikkiopiston Helkiö-salissa. Tällä kertaa ohjelmisto oli kerätty vierailevan fagottitähden Bence Bogányin ympärille. Uudemman musiikin teoksena oli latvialaisen Peter Vasksin Puhallinkvintetto nro 1, muu ohjelmisto oli viime vuosisadan alkupuolen ranskalaista kamarimusiikkia, säveltäjinä Darius Milhaud ja Francis Poulenc.

Vasksin puhallinkvintetto on aika erikoinen teos. Sen lisänimenä on "Musik für wegziehende Vögel", englanniksi käännettynä "Music for fleeting birds". En yritä tuota kääntää suomeksi, koska sen sisältö on varsin monimerkityksellinen. Se alkaa hienosti klarinetillä hiljaisella äänellä, johon huilu ja oboe yhtyvät. Sävellys koostuu äänikuvajaksoista, joista useat päättyvät pyrähdyksiin ja häipymiin. Sävellys ottanee kantaa syntyajankohtansa (1977) Latvian poliittiseen tilanteeseen. Mielenkiintoinen sävellys, ehkä hieman myös tuon jaksomaisuutensa vanki. Mikä tietysti sekin sopii kuvaan...

Milhaudilta kuultiin kvintetto La cheminée du roi René. Kvintetto pohjautuu säveltäjän musiikkiin elokuvaa Cavalcade d'amour varten. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta kvintetto oli omiin korviini hengeltään varsin pastoraalinen. Toiselta ranskalaiselta säveltäjältä, Francis Poulencilta, oli konsertissa kaksi sävellystä: trio ja sekstetto. Poulencin sävelkieli on näissä tarttuvaa ja aika kevyttä. Mukavaa ja helppoa kuultavaa.

Bence Bogányin seurana olivat huilisti Tiina Heinonen, oboistit Hannu Perttilä ja Mika Suihko, klarinetisti Jorma Lautanen, käyrätorvistit Matti Leppälä ja Fumi Kasama, sekä pianisti Mirka Viitola. Milhaudin kvintetto ehkä hieman kärsi aloitusnumerona, mutta muuten saatiin kuulla kelpo musisointia. Erityisesti kehun Poulencin seksteton toista osaa, hyvää soittoa.

Il trovatore - Covent Garden 2002, Rizzi, Moshinsky

Trubaduuriin tutustuminen jatkui tänään Covent Gardenissa vuonna 2002 tallennetulla esityksellä. Metropolitanin DVD:stä mainitsin pimeyden. Sama meno jatkuu rapakon tällä puolellakin, hämärässä mennään. Tällä kertaa on vähän uudempaa tekniikkaa ja mediakin on Blu-ray, joten kokonaisvaikutelma on kyllä kuvanlaadullisesti parempi. Trubaduurin juoni on varsin tietysti varsin tumma ja ohjauksiin hämäryys sopii mainiosti. Katsomossa istuen asia tietenkään haittaa, koska silmä osaa siellä mukautua olosuhteisiin. Näissä tallenteissa tahtoo vain kuva olla hieman suttuista. Sinänsä asia on merkityksetön. Elokuvissa ongelma kierretään sijoittamalla vaikkapa metsän keskelle mystinen taustavalo, jonka olemassaolon loogisuuden katsoja osaa mielessään poistaa, mutta oopperalavalle yleisön eteen tuollaista ei tietenkään voi tuoda.

Ohjaajana tässä Covent Gardenin ja Madridin Teatro Realin yhteistuotannossa on Elijah Moshinsky. Pidin ohjauksesta paljon. Ooppera oli siirretty vuoteen 1865 ja Italian itsenäisyystaistelun aikaan. Libreton teksti ei ole liian kaukana lavatapahtumista. Moshinkyn ohjauksista on aikaisemmin tuttu levyltä Metin Ariadne, josta pidin siitäkin.

Laulajat olivat Trubaduurissa myöskin erinomaisia. Manricona José Cura, kreivi Lunana Dmitri Hvorostovsky, Leonorana Verónica Villarroel ja Azucenana Yvonna Naef. Kaikki loistavia laulajia ja myös hyviä näyttelijöitä. Naefin dramaattisesta mezzosta pidin erityisesti. Villarroelin ääni on aika erikoinen, hieman karheahko ja savuinen sopraano. Jos Cura äänessä Pavarotille häviää, niin liikehdintä onkin sitten aivan eri tasolla. Hvorostovsky debytoi tässä ohjauksessa kreivi Lunan roolissa, ei voi kuin ihailla...

Carlo Rizzi johtaa orkesteria oivallisesti. Turhahan näitä esityksiä on toisiinsa verrata, mutta jos nyt pitäisi tehdä pikaisesti valinta Levinen ja Rizzin välillä, niin taitaisin ottaa kuitenkin Levinen. Huomenna valinta voisi olla toinen.

Erinomainen tallenne tämäkin. Trubaduuri on hieno ooppera, saa nähdä mitä Lahdessa siitä saadaan irti.

Il trovatore - Metropolitan Opera 1988, Levine, Melano

Lahden Ooppera esittää ensi vuoden alussa Giuseppe Verdin Trubaduuri oopperan. Muistin virkistykseksi tulevaa vierailua varten kaivoin Tapaninpäivän iltapäivän ratoksi levyhyllystäni New Yorkin Metropolitan-oopperan tallenteen vuodelta 1988.

Ikäänsä nähden tallenne on tekniseltä tasoltaan varsin hyvä. Ääniraita on stereo ja kuva on kohtuullisen hyvä. Tosin ensimmäinen adjektiivi mikä jää Fabrizio Melanon ohjauksesta mieleen on pimeys. Kaikki kohtaukset tapahtuvat hämärässä ja jokaisen näytöksen lavastuksen keskeinen elementti on porrasrakennelma, jota sitten varioidaan taustalla erinäköisin pylväin ja linnarakennelmin. Met on ollut aina, viime vuosiin asti, perinteisten lavastusten ja ohjausten vankka linnake ja tuohon kategoriaan tämäkin ohjaus voidaan laskea. Trubaduurin kohdalla jatkuva hämärä kyllä hieman laskee visuaalista näyttävyyttä, voisin kuvitella että teatterissa kokonaisuus on ollut vaikuttavampi.

Laulajakaarti onkin sitten nimekäs tuttuun Met tyyliin. Nimiosan laulaa Luciano Pavarotti ja komeasti laulaakin. Toki hän on jo tuossa vaiheessa ohittanut parhaat vuotensa, mutta kroppa on vielä kohtuullisissa mitoissa ja ääni toimii varmasti. Lavapreesens alkaa olla kyllä jo aika staattinen. Toisessa miespääosassa Kreivi di Lunana on Sherrill Milnes. Amerikkalainen baritoni on erinomainen Kreivi, hieno rooli häneltäkin. Toisen näytöksen "Il balen del suo sorriso" on erityisen vaikuttava.

Naispääosan esittäjä Eva Marton onkin sitten hieman enemmän rajatapaus. Ensimmäisessä näytöksessä hän ei tunnu olevan oikein kotonaan roolissa. Onneksi meno korjaantuu toisen näytöksen aikana ja paranee vain loppua kohden. Azucenana laulaa Dolora Zajick, joka onkin sitten nappivalinta rooliin. Dramaattinen mezzoääni, hienoa kuunneltavaa.

Metin orkesteria johtaa hienosti ja sävykkäästi James Levine. Eipä häneltä voi paljon muuta odottaakaan. Verdistä kun on kyse niin hienoja kuoroja on paljon ja Metin kuorokin on hyvässä iskussa. Kokonaisuutena hyvä tallenne.

Ooppera: Juha - Kansalliooppera 2011-12-02

Kun Mikko Franck päätti peruuttaa Suomen Kansallisoopperan 100-vuotisjuhlaohjelmaan tilatun Ilkka Kuusiston Aino Ackté -oopperan esittämisen, niin korvaavaksi oopperaksi valittiin Aarre Merikannon Juha. Aino Ackté on kirjoittanut libreton Juhaan, joten Ackté linkki säilyi muutoksesta huolimatta. Kuusiston oopperan päärooli piti olla viilattu sopraano Camilla Nylundia varten. Onneksi Nylund ei kauhistunut ohjelmamuutosta ja saamme nauttia hänen laulamisestaan Marjan roolissa Juhassa.

Juhan on ohjannut Anna Kelo. Hän on siirtänyt Juhani Ahon tarinan viljavainioilta ja koskien kuohunnasta moderniin aikaan; lutuiseen maalaishuoltamoon, suurkaupungin kattohuoneistoon ja ilotaloon. Tarinan puolesta siirto istuu mainiosti. Valitettavasti libretossa on vain ehkä hieman liikaa alkuperäisen ajan kielikuvastoa, joka aiheuttaa hymyä nykypäivään siirrettynä. Vaikkapa kun Anja kertoo asuvansa Marjan lapsen kanssa saunassa, samalla kun istuu stailatun kattohuoneiston jättivuoteen reunalla. Tai kun Juhan hiihtelyä törmältä jäälle seurataan ilotalon oven takaa. Tuollaiset kun osaa päässään suodattaa siedettäviksi, niin päivitys toimii yllättävän hyvin.

Laulajat onnistuivat ensi-illassa hienosti. Tommi Hakala oli Juha, jota lavahabituksen puolesta olisi voitu vanhentaa enemmänkin. Shemeikan roolin lauloi vakuuttavasti Jyrki Anttila. Lavan ehdoton tähti oli kuitenkin Camilla Nylund, jonka ääntä voi vain ihastella. Toivottavasti hänestä tulee vakiovieras Kansallisoopperan lavalla. Toinen illan tähti oli Mikko Franck orkestereineen. Merikannnon modernia sävelkieltä kuunnellessa tuli välillä halu sulkea silmät ja nauttia vain musiikin väreistä ja rytmeistä. Onneksi tämä oli muutamaan otteeseen mahdollista välisoittojen aikana; muuten kyllä kannatti pitää silmät auki... ;-)

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-11-22

Lappeenrannan kaupunginorkesteri vierailee tulevana torstaina Pietarissa. Kenraaliharjoituksena tulevaa koitosta varten saimme tänään kuulla vierailun ohjelmiston Lappeenranta-salissa. Ohjelma oli varsin moderni, josta jälleen kerran kiitos ohjelmavastaaville. Toivottavasti tämä ei ollut syynä suhteellisen vähäiseen yleisömäärään. Kannattaa kaivaa vaikut korvista, nyt on mahdollista kuulla uutta musiikkia ja kaikki musiikki on joskus ollut uutta.

Lähtökohta konserttiin oli mielenkiintoinen, sillä kaksi kolmasosaa ohjelmasta oli tuttua minulle jo aikaisemmista kaupunginorkesterin konserteista. Konsertin aloitti Erik Bergmanin Concertino de camera, joka kuultiin viime helmikuussa musiikkiopiston salissa. Ja konsertin päätösnumero Kalevi Ahon Sinfonia nro 14 oli myös ohjelmassa kaksi vuotta sitten. Näiden väliin oli laitettu orkesterin uusi oma tilausteos: Alexander Radvilovichin 4. sinfonian kantaesitys. Maestro Bogányi ohjasi musisointia ja  Ahon sinfonian solistina oli Sami Koskela.

Bergmanin Concertino de camera ihastutti jo helmikuussa. Mainio avara sävellys oktetille. Hieman ihmettelin miksi pianon kansi oli kiinni? En muista oliko näin myös edellisessä esityksessä (eli olisiko kenties myös partituurissa), kyllähän tuo pianon ääneen vaikuttaa vähän samoin kuin jos viulu olisi kääritty kaulaliinaan. Mielestäni Almiviva Ensemble levytyksessä kansi on kyllä auki. Noh, niin tai näin, kelpo esitys oli tämän iltainenkin. Ehkä pientä intensiteetin lisäystä olisin kaivannut, sitä kuuluisaa heittäytymistä. Tosin kappale hieman kärsi aloituskappaleen roolista. Kuuntelijana pitäisi heti pystyä antautumaan musiikille.

Lappeenrannan kaupunginorkesteri oli tilannut venäläiseltä Aleksander Radvilovichilta sinfonian ja tänään saimme nauttia sen kantaesityksestä. Radvilovich on minulle aikaisemmin tuntematon säveltäjä, joten en tiennyt mitä odottaa. Alun glissandot jousilla toivat mieleen hieman Harri Vuoren 2. sinfonian muutaman viikon takaa. Radvilovichin sävelkieli 4. sinfoniassa tuntuu koostuvan sävel- ja ääniblokkien käsittelystä. Ainakaan ensikuulemalla ääniblokkien välillä ei tuntuisi olevan melodioita tai fraaseja jotka sitovat ne yhteen, vaan leikkaukset kuulokuvien välillä ovat selviä ja vahvoja. Samantapainen tunnelma tulee elokuva- ja videotaiteen puolelta kun niissä käytetään nopeita leikkauksia. Minua tämä viehätti ainakin näin ensi kerralla. Silmät sulkemalla pystyi antautumaan musiikin vietäväksi. Mielenkiintoinen teos tämäkin. Hieman sinfonian loppu tuli yllättäen; lähinnä musiikin keston kannalta. Kestiköhän sinfonia edes varttituntia? Juuri kun aloin päästä vauhtiin ja keksin kuinka nauttia musiikista, se loppui.

Kalevi Ahon 14. sinfonia on hieno kappale ja tänä iltana se sai todella hienon tulkinnan. Sami Koskelan darabuka ja djembe svengasivat silloin kun pitikin. Mielenkiinnolla seurasin djemben rytmejä; kuinka Aho on kirjoittanut stemman niin, ettei sinänsä yksinkertaiselta kuulostava kuvio olekaan ihan niin yksinkertainen. Kuinka aksentit elävät ja vaihtavat paikkaa. Muutenkin perinteisen länsimaisen orkesterin sointiin yhdistettynä Intia henkiset soittimet luovat viehättävän kontrastin. Ahon sinfonia oli Lappeenrannan kaupunginorkesteria parhaimmillaan. Hyvä esitys! Kunniamaininta lyömäsoittaja Jukka Piipariselle. Varmaan aika harvoin lyömäsoittajalla on niin kiireinen ilta kuin tänään. Kaikissa kappaleissa paljon soitettavaa. Radvilovichin sinfonian aikana taisi tulla muutama juoksuaskelkin patteriston takana paikkaa vaihtaessa.

Konsertti: Kulttuuritalo Virta 2011-11-18

Imatran taideviikon markkinointi on onnetonta. Miksi ihmeessä paikallislehdessä ei ole enemmän juttuja ja vinkkejä tulevista tapahtumista? Myönnetään että perjantai-ilta ei ole varmaankaan paras konserttipäivä, mutta alle 20 kuulijaa Anne Kaupin konsertissa on kuitenkin noloa. Ovatko musiikkiopiston opettajat puhuneet tapahtumasta? Outoa...

Edellisen kerran Anne Kauppi taisi käydä Imatralla pari vuotta sitten. Silloin ohjelmassa oli pelkkää Chopinia, tällä kertaa mukana oli J.S. Bachia ja Ligetiä. Chopinin Etydeistä kuultiin varhaisempi sarja opus 10. Bachilta Englantilainen sarja No 3 g-molli BWV 808 ja Ligetiltä Musica Ricercata VII ja kolme etydiä 2, 4 ja 5.

Anne Kauppilla on persoonallinen lähestymistapa musiikkiin ja myös konserttitilanteeseen. Hän soittaa konsertin läpi ilman väliaplodeja ja usein teosten osat lomittuvat toisiinsa, uuden alkaessa vielä edellisen loppusävelten soidessa. Kommunikointi yleisön kanssa on vilpitöntä, mutta vähän turhankin vaatimatonta.

Konsertti alkoi Bachin Englantilaisella sarjalla. Kokonaisuus oli hieman utuinen, mutta hitaampi Sarabande osa oli tosi hieno. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin Kaupin soittavan Bachia, en ole vielä varma onko hän paras säveltäjä Kaupin tyylille. Odotan silti mielenkiinnolla tulevaa. Seuraavaksi oli vuorossa osa Ligetin Musica Ricercatasta ja kolme etydiä. Ligetin pianomusiikki ei ole vielä kauhean tuttua minulle, mutta kiinnostus heräsi nyt vahvasti. Kaupin käsiin Ligeti sopi hienosti.

Konsertin päätti tusina Chopinin Etydejä. Chopinin musiikki on Kaupin kivijalka. Hänellä on ihanan persoonallinen ote Chopinin musiikkiin. En ole kaikista hänen valinnoistaan samaa mieltä, mutta arvostan paljon sitä asennetta millä hän Chopinin musiikkia lähestyy. Aivan varmasti maailmassa on teknisesti parempia soittajia, mutta sille suhteelle mikä Kaupilla ja Chopinillä on, nostan hattua.

Jos Annen konsertti sattuu lähimaille, kannattaa mennä. Nähdään siellä!