Mestarilaulajat Richard Wagnerin mukaan

Ooppera: Nürnbergin mestarilaulajat - Kansallisooppera 2015-03-13

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika

Tarkkaamon Wagner-viikot jatkuivat kauden kotimaisella kohokohdalla, Kansallisoopperan uudella Mestarilaulajat tuotannolla. Ohjaaja Harry Kupferin näkemys Wagnerin musiikki-ilottelusta on tuontitavaraa Zürichin oopperasta parin vuoden takaa.

Mestarilaulajat on suhteellisen vaikeasti bongattava ooppera. Minulla ei ole tilastotietoja tuekseni, mutta veikkaan että jos tarkastellaan Wagnerin kymmentä viimeistä oopperaa ja tiputetaan Ring kokonaisuutena pois, niin Mestarilaulajat on vähiten esitetty Wagnerin oopperoista. Tämä on todella sääli, sillä väliaikoineen viisi ja puoli tuntinen musiikkimonumentti sisältää paljon komeaa musiikkia ja hienoa pohdintaa ihmisen, yhteisön ja taiteen suhteesta.

Kansallisoopperan eilinen ensi-ilta oli itselleni vasta toinen Mestarilaulajien tuotanto josta sain nauttia katsomosta käsin. Ensimmäinen kerta oli viisi vuotta sitten Leipzigissä. Siellä ohjaajana oli Jochen Biganzoli. Tuo elävä musiikkikokemus on ainoa josta olen jättänyt kirjoittamatta tälle blogille sen jälkeen kun aloin tätä julkista muistikirjaa pitää. Tuolloin kahden ensimmäisen näytöksen tyhjäkäynnin jälkeen kolmas näytös ryöpsäytti silmilleni sellaisen vertauskuvien ja historiallisten viitteiden kokoelman, että päätin kirjoittaa siitä vasta päivää myöhemmin, kotiin palattuani. Kun sitten ryhdyin tuntojani sanoiksi purkamaan, olin epävarma muutamasta keskeisestä yksityiskohdasta ja totesin, että sillä kertaa on parempi jättää spekulaatiot sikseen.

Harry Kupferin tuotannon suhteen ei ole pelkoa ohjauksen omituisuuksien unohtamisesta. Kupferin neljäs(?) Mestarilaulajat lienee perinteisimpiä oopperaohjauksia mitä olen nähnyt. Kupfer ja lavastaja Hans Schavernoch ovat sijoittaneet tapahtumat johonkin toisen maailmansodan jälkeiseen uudelleenrakentamisen aikaan, mutta lavatapahtumat ovat puhdasta Wagneria au naturel. Jos lavasteet vaihtaisi esittämään 1500-1600 luvun kaupunkimaisemaa, niin autenttisuus olisi lopullisen viimeistelty. Tämä tuotanto on mielestäni hyvä mittari ohjauksen suhteen; nyt on turha narista ohjauksesta, tarina on Wagnerin, ei Kupferin. Jos jokin tuntuu hankalalta, ongelma on katsojan ja Wagnerin välinen, väliporras Kupferia ei tarvitse sekoittaa asian selvittelyyn.

Sen verran autenttisuus askarrutti mieltäni kotimatkalla, että jopa hieman harmittelin ettei tuotannossa menty lavastuksen suhteenkin Nürnbergin keskiaikaiseen näkymään. Ymmärrän toki analogian Saksan murroskauteen 2. maailmansodan jälkeen. Pimeä aikakausi on päättynyt ja uudet tuulet puhaltavat. Samaa tematiikkaa Wagner käsittelee Mestarilaulajissakin; taiteen ja yhteisö/yksilö-suhteen kanssa. Mutta antaako epookin muutos jotain lisää? Eipä oikeastaan, mutta ei varmaan tarvitsekaan. Itse asiassa perinteinen ohjaus libreton hengessä ja ajassa olisi nykyaikana varsin radikaali teko. Eritoten Kupferin tasoiselta ohjaajalta.

Kun kerran Mestarilaulajista puhutaan, niin muutama sana nationalismista ja muusta joutavasta. Jos Hans Sachsin loppulaulun saksahenkisyys tuntuu pahalta, niin se paha henki johtuu kyllä jostain muusta myöhemmästä, kuin Wagnerin kynästä. Kukapa sen kansallisen kulttuurin tallentaa ja ylläpitää, jos ei kansa itse?

Musiikin puolesta koettiin Töölönlahdella myös kelpo esitys. Vaikka Waltherin urakehitys ja preislied ovatkin varsin keskeisiä, niin kyllähän Mestarilaulajat seisoo tai kaatuu Hans Sachsin esittäjän mukana. Kansallisoopperassa roolin laulaa Ralf Lukas ja varsin hyvin laulaakin. Lavahabituksen suhteen hän on oivallinen valinta rooliin ja äänivaratkin tuntuivat riittävän mukavasti. Kyllähän kolmannen näytöksen lopulla alkoi jo hieman kuulla illan rasituksen, mutta komeasti loppuun asti selvittiin. Tässä välissä pieni muistelo Leipzigin Hans Sachsista, Wolfgang Brendelistä. Tuolla ohjaukseen kuului Sachsin jalkautuminen katsomoon. Istuin ensimmäisellä rivillä ja Brendel pysähtyi aivan eteeni laulamaan. Kyllä äänenpaine lähietäisyydellä on aivan käsittämätön. Brendel lauloi minusta noin metrin päässä ja ihmettelen kuinka lavalla jossain lähikohtauksessa vastanäyttelijä pystyy säilyttämään kuulonsa vastaavanlaisen äänitykin halauksessa.

Paluu Helsinkiin. Mika Pohjosen uraa olen seurannut ilolla. Tunnustan että kun näin ja kuulin häntä ensimmäisiä kertoja, en olisi kovin äkkiä uskonut että sama kaveri laulaa Walther von Stolzingia jonain päivänä. En Pohjosen ääntä kyllä perinteiseksi sankaritenoriksi kuvailisi aivan vielä tänä päivänä, mutta kyllä eilisilta osoitti että aivan kelpo Waltherin Pohjonen saa tuotettua.

Tiina-Maija Koskelan debyytti Evan roolissa onnistui myös mielestäni mainiosti. Koskelan ääni omaa hurjan potentiaalin. Liekö ensi-iltajännityksellä osansa, mutta välillä laulun balanssi vaihteli aika paljon. Koskelalle on helppo ennustaa hienoa uraa, jokainen rooli antaa lisää varmuutta ja tasaisuutta, innolla odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Sixtus Beckmesser on sen verran keskeinen hahmo Mestarilaulajissa, että Helsingin ensi-illassa lavalla heitä oli kaksi kappaletta. Syynä tähän oli alkuperäisen esittäjän Michael Krausin ääniongelmat. Ensi-illassa Kraus mimikoi roolin näyttämöllä ja äänen tarjosi taasen Armin Kolarczyk lavan sivustalta. Yllättävän äkkiä mieli kompensoi äänen ja kuvan eri paikan horisontissa. En tiedä kuinka nopealla aikataululla Kolarczyk oli hätään hälytetty, mutta hyvin hänkin urakastaan selviytyi. Välillä hän jäi hieman muiden varjoon, mutta balanssin löytyminen lavan sivusta ei varmaan ole helpoimpia tehtäviä. Odotan mielenkiinnolla toista Mestarilaulajat vierailuani myöhemmin, kuinka lavadynamiikka muuttuu kun Krausista lähtee myös ääntä?

Kaikki Mestarilaulajien pitkällä solistilistalla onnistuivat mielestäni hyvin. Erityismaininnat menkööt vielä Jyrki Korhosen upealla Veit Pogner tulkinnalle ja Tuomas Katajalan raikkaalle Davidille.

Kansallisoopperan orkesteria johti ylikapellimestari Michael Güttler. Alkusoitosta tuntui puuttuvan selkeyttä ja erottelua, mutta oopperan edetessä ei missään vaiheessa tarvinnut sen enempää kyllä harmitella puutteita montun suhteen. Varmaa työskentelyä orkesterilta, kuorolta ja kapellimestarilta.

Kokonaisuus oli kyllä kelpo ilta oopperassa. Viisi ja puoli tuntia, eikä aika käynyt missään vaiheessa pitkäksi. Kiitos ennen kaikkea Wagnerin. Se toisen näytöksen loppufuuga on jotain mystistä.

Jälkilisäys: Toisesta katselukerrasta enemmän täällä.