Lohengrin Johannes Erathin mukaan

Ooppera: Lohengrin - Den Norske Opera, Oslo 2015-03-08

Kun lähes vuosi sitten tilasin lipun Oslon Lohengriniin, niin ohjaajana piti olla islantilainen Thorleifur Örn Arnarssonin. Juhannuksen maissa norjalaiset lähestyivät sähköpostilla kertoen tuotannon muuttuneen saksalaisen Johannes Erathin ohjaukseksi, jonka ensi-ilta oli 2013 Opera Grazissa. En tiedä sen tarkempaa syytä tähän muutokseen, mutta odotukseni tuotannon suhteen olivat kuitenkin varsin korkealla. Ei se nyt ihan putkeen mennyt, mutta siitä kohta enemmän.

Aloitetaan iloisilla uutisilla. Wagnerin musiikki soi komeasti John Helmer Fioren puikon tahdissa. Orkesteri soitti uljaasti ja vivahteikkaasti, vasket jylisivät  katsomoparvilta ja muutenkin esitys eli musiikillisesti mainiosti. Seuraavaa askelta syvemmälle, sisäistynempää Wagner-transsia varten, tarvittaisiin sitten jo todennäköisesti joku niistä muutamasta maailman Wagner spesialistista.

Solistikaartikin selviytyi urakasta kunnialla. Norjalaisesta näkökulmasta katsoen lainahevoset, Lohengrin ja Ortrud, eli yhdysvaltalainen Paul Groves ja venäläinen Elena Zhidkova olivat varmoja vierailijoita. Eritoten Zhidkova miellytti korvaa ja ansaitsee ehdottomasti illan ykköslaulajan tittelin.

Norjan omista laulajista miesäänet olivat varsin laadukkaita. Friedrichin osan laulanut Ole Jørgen Kristiansen ja Kuningas Heinrichinä toiminut Magne Fremmerlid omaavat kumpikin komean instrumentin. Fremmerlid tuntui tosin vaativan aina tauon jälkeen pienen lämmittelyn, ennen kuin ääni saavutti täyden varmuuden. Ei Elsan esittäjässä Nina Gravrokissakaan mitään vikaa ole. Ääni on ok, mutta varsinkin ensimmäisessä näytöksessä vähän paksummassa sävelkudoksessa hänen äänensä ei tuntunut oikein riittävän. Sen sijaan toisessa näytöksessä hän kuulosti varsin mainiolta.

Eli jos haluaa kuulla kelpo Wagneria, niin Oslon matka on perusteltu. Tuotanto onkin sitten jo hankalampi kysymys. Tietysti Lohengrin on muutenkin varsin hankala pala, jos ohjaaja ei halua edetä sillä ultraperinteisellä metodilla. Ja kun siitä sitten poiketaan, niin jonkinlaista punaista lankaa olisi aina mukava löytää.

Monissa moderneissa tulkinnoissa oopperan tarina käsitellään Elsan unena. Tästä ohjauksesta en oikein löydä tuotakaan vaihtoehtoa. Elsa tuntuu enemmäkin olevan varsin pihalla asioista alun ja lopun perusteella. Hyväksikäytetty? Aivan varmasti, mutta ei vaikuta kuitenkaan luoneen koko maailmaa sisäänsä.

Lohengrinin suhteen on yleensä pari vaihtoehtoa. Se perinteinen sankarimalli, jossa mystinen urho piipahtaa kuolevaisten parissa tai sitten taitelijavelho, jota kukaan ei oikein tajua. Molemmat tietysti sopivat klassiseen olettamukseen Lohengrinistä Wagnerin omakuvana. Minun mielessäni Johannes Erath repii Lohengriniltä kaikki siivet. Hahmo ei ole lihaa eikä verta, mutta ei myöskään utua ja unelmia. Höyhenkoltussa liikkuva sankari on todellinen antisankari. Epäsympaattinen hahmo joka suhtautuu välinpitämättömästi kaikkiin.

Jos jotain punaista lankaa yritän Erathin tuotannosta kaivaa, niin varmaankin sokea usko on keskeinen teema. Kuoro riisuu ja pukee silmälappunsa oopperan alussa ja lopussa. Tosin oman tulkintani suhteen väärinpäin. Lohengrinin aikana silmälaput voisi kuvitella olevan päällä, usko ei ole silmien avaamista, vaan niiden sulkemista. Vai onko yhteiskunta ja elämä niin sokaisevan julmaa, että todellisuutta voidaan katsoa vain uskon harhan läpi?

Oopperan juonta edeltävän tarinan Erath kuvittaa kolmannen näytöksen alkusoiton aikana. Elsa ja Gottfried leikkivät piilohippaa metsässä, Telramund tekee Elsan suhteen lähentelyeleen joka pelästyttää Elsan. Hetki tämän jälkeen Ortrud taluttaa silmälappuisen Gottfriedin kohtaloonsa häämarssin tahdissa, kuoron laulaessa autuaasta parista. Mielenkiintoista.

Ensimmäisen näytöksen jumaltaistelu käydään hieman miekanirroituskisailuna; Nothung/Excalibur henkisesti. Miekka palautuu jumiinsa myöhemmin, mutta yllättäen Ortrudilla on myös kyky miekan irroitukseen. Mitäpä tämä meille kertoo?

Ohjauksen parhaita hetkiä olivat toisen näytöksen kuorokohtauksen aikana symbolikulkue, jossa tarjottimilla kuljetettiin enemmän tai vähemmän keskeistä symboliikkaa ohjaukseen liittyen. Tosin tietysti siltä viimeiseltä kulkijalta puuttui sitten tarjotin, joten käden asento kävelytyyleineen saatiin muistuttamaan meitä saksalaisesta historiasta noin 75 vuoden takaa. Tarpeetonta mielestäni.

Toinen hieno kohta oli Telramundin kuoleman jälkeen tapahtuva kohtauksen vaihto. Esirippua ei laskettu, vaan koko operaatio suoritettiin silmiemme edessä. Mielenkiintoinen teatterin harhan rikkomista. Vihjaistiinko siinä kenties että tältä elämä näyttää kun sitä silmälappua ei ole välissä?

Nyt kun tässä olen purkanut joitakin ajatuksiani sanoiksi, niin ehkei se tuotanto kokonaisuutena niin huono ollutkaan. Ensi katsomalla en tosin punaisesta langasta saa kovin lämmintä lakkia kudottua, mutta jonkinlainen kerän alku kuitenkin. Ei sen potentiaali todennäköisesti kovin pitkälle riitä, mutta eipä kädet aivan tyhjiksi jää.

Kaspar Glarnerin lavasteet olivat aivan ok. Tukivat ohjausta sitä suuremmin rikkomatta. Asusteet olivat ranskalaisen Christian Lacroixin suunnittelemia. En voi olla ajattelematta TV-sarja Absolutely Fabulousia kun kuulen tai näen Lacroixin nimen, pahoittelen.

Kyllä Oslon Wagner reissu plussan puolelle jää komeasti. Se mikä ohjauksessa hävittiin, kompensoitiin komeasti musiikin puolella.