Konsertti: Ja Kitara Soi - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-09-07
Kahden kuukauden pituiseksi venyneen Lappeenrannan Ja Kitara Soi -festivaalin piti alunperin alkaa Ismo Eskelisen ja Pekka Kuusiston Paganini konsertilla. Kuusiston sairastumisen vuoksi konsertti muuttuikin sitten Ismo Eskelisen sooloresitaaliksi. Mielelläni olisin toki Kuusistoakin kuullut, mutta Eskelinen on ehdottomasti kuulemisen arvoinen, oli lavalla muita pelimanneja tahi ei.
Konsertti alkoi Bachin Preludilla BWV 998. Bach on tunnetusti veikko jonka musiikkia jokainen soittaa ja/tai haluaisi kuulla tietyllä tavalla. Eskelisen Preludi ei välttämättä ollut ihan minun makuni mukainen. Itse pidän tasaisista, pitkistä kaarista ja minun korviini Eskelinen fraseerasi hieman toisin. Vähän samanlaiset tunnelmat olivat konsertin alkupuolen lopettaneen Bachin Chaconnen kanssa. Tosin Chaconnen duuriosuudesta eteenpäin olin jo ihan tarpeeksi musiikkihurmoksessa, joten eipä se niin outoa tainnutkaan olla. Eskelisen viimeisin levy vielä puuttui musiikkikirjastostani ja kun se vielä sattui olemaan Bachia, niin pitähän se väliajalla tuliaisiksi ostaa. Jospa vaikka sulaisin Eskelisen Bachille enemmänkin.
Alkupuolen Bachien välissä saimme kuulla Kalevi Ahon tänä vuonna kantaesitetyn teoksen Solo XI - Hommage á Munir Bashir. Teos ja sen historia ei ollut minulle aikaisemmin tuttu ja sen kuuntelun aikana tein muistiinpanoja aavikon laidoista ja itämaisista äänimaisemista. Ennen konsertin toisen puolen alkua Eskelinen kertoi kappaleen taustoista. Munir Bashir oli Irakissa syntynyt Oud-luutun mestari, jolle Aho oli omistanut kappaleen. Alussa varsin vapaapoljentoinen kappale jätti mukavat kuulokuvat, toivottavasti tämä tarttuisi lähiaikoina levylle.
Väliajan jälkeen toinen puolisko alkoi italialaisen Mauro Giulianin Rossini-potpurilla Rossiniana no.1. Giuliani on eräs keskeisistä kitarasäveltäjistä ja Eskelisen pyöriskelyä oopperateemoissa oli ilo kuunnella.
Konsertin varsinaisen ohjelmiston päätti Sebastian Fagerlundin Kromos. Sama kappale kuultiin Lappeenrannassa jokunen vuosi sitten. Jo silloin sitä ihastelin ja todella mielenkiintoiselta se vaikutti uudelleen kuultunakin. Se olisi oivallinen kappale levylle vaikkapa tuon Ahon Solo XI kaveriksi. Vink, vink...
Encorena saimme kuulla kitaramusiikin suurklassikon Isaac Albénizin Asturiaksen. Täytyy aina hämmästellä että se on alunperin sävelletty pianolle. Hieno lopetus konsertille. Lopuksi taas pieni ihmettely varsin vähälukuisesta yleisöstä. Eritoten silmään pisti nuoren metalliväestön puuttuminen yleisöstä. Kyllä yleensä edes jokunen tuleva kitarasankari on tajunnut laajentaa kokemuspiiriään myös säröttömän musisoinnin parissa, tällä kertaa heitä ei näkynyt... :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti