Komeaääninen Tannhäuser Tukholmassa

Ooppera: Tannhäuser - Ruotsin kuninkaallinen ooppera 2014-04-25

Ruotsin kuninkaallinen ooppera omaa komean historian Tannhäuserin parissa. Tänään oli nykyisen tuotannon 20. esitys ja kaikkiaan Tannhäuserin kymmentä eri tuotantoa on esitetty 521 kertaa sitten  ensi-illan vuonna 1878. Nykyinen Staffan Valdemar Holmin ohjaama tuotanto on vuodelta 2002. Lavastuksen suunnittelu on Bente Lykke Møllerin käsialaa.

Jostain syystä odotin hieman räväkämpää otetta, mutta Holm ei paljon irrottele vaan pysyy asiassa siirtäen tapahtumat suunnilleen Wagnerin elinaikaan. Päällisin puolin mentiin Pariisin version mukaan. Ehkäpä Holmin erikoisin ratkaisu kohdistuu juuri tuohon Pariisin version balettibakkanaaliin. Sen aikana näyttämön seinissä olevien kymmenen oven välillä puikkelehtii koko yhteiskunnan kirjo kirmaten lemmenleikkeihin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Uuden seuralaisen pikaviettely tapahtuu lavalla, mutta jatkot aina ovien takana. Ihan toimiva libreton hengen mukainen ratkaisu. Kun ylimääräinen lemmenkipeä väestö poistuu lavalta, jää sinne Tannhäuser Venuksen ja viiden iloluonteisen neidon kanssa. Venuksen voisi kuvitella olevan pienen porttolan emäntä.

Lavatapahtumat alkavat alkusoiton aikana esiripun edessä nukkuvan/unelmoivan Tannhäuserin ponnistelulla nostaa esirippu. Kun hän sitten tuossa onnistuu, Rubensin "Venuksen juhlat"-maalauksen päälle luotu ovilavastus paljastuu. Taasen Venusvuori-kohtauksen vaihtuessa Wartburgin vuoristonäkymään, Tannhäuser palautuu tuohon samaan nukkuma-asentoon ja -paikkaan. Tästähän voisi taas kuvitella Venusvuoren olevan Tannhäuserin unimaisema. Sitten ollaankin tulkinnan suhteen jo aika tutuilla vesillä. Mutta eipä purjehdita tällä kertaa noille vesille.

Wartburgin vuoristomaja on hirsirakennelma, jonka takaseinä avautuu kauniiseen vuoristomaisemaan. Pyhiinvaeltajat tupsahtavat sieltä puuttuvasta takaseinästä ja hetken aikaa suhtautuvat Tannhäuseriin kovin vihamielisesti osoitellen kepeillään. Paimenpoika on nimensä mukaisesti poikasopraano ja parhaita oopperalavalla kuulemiani. Bravo David Kaarle!

Toisen näytöksen laulusali näyttää kovasti jonkinlaiselta kirjastolta. Tosin samankokoisten kirjojen selkämyksen ovat tyhjiä ja tuovat mieleen lähinnä jonkinlaiset luettelot. Muutenkin kirjasto tuntuu aika erikoiselta ratkaisulta kun Wartburgin väestö muistuttaa asuiltaan jotain suhteellisen suljettua ja estynyttä uskonnollista lahkoa. Kuoroparien saapuessa laulukilpailuihin oli pareille luotu hienosti erilaisia luonteita. Esimerkiksi yhden parin nainen yritti kiiruhtaa tervehtimään muita naisia iloisesti, mutta mies palautti tämän käytöksen takaisin tapahtuman vaatimaan pönäkkyyteen. Kun Tannhäuser lopussa tuomitaan, löytyy lahkon miehiltä jostain omituiset tikkumiekat joilla Tannhäuser parkaa uhitellaan.

Kolmannessa näytöksessä lavastus on sitten kombinaatio kahdesta edellisestä. Sivuseinät ovat edelleen kirjastosta, mutta kirjat ovat kadonneet. Takaseinä on pois ja Wartburin vuoristonäkymä on talvisen karu. Kuvannee Elisabethin kuihtumista loputtomassa odotuksessa. Kun kerran Pariisin versiota noudatellaan, niin Venus käy viiden avustajansa tekemässä vielä viimeiset tuloksettomat houkuttelut. Pyhiinvaeltajat tuovat kuolleen Elisabethin lavalle ja loppukuvaksi jää Tannhäuser ja Wolfram molemmat suremassa tilannetta omilla tahoillaan.

Ihan kelpo perusohjaus. Pidin visuaalisesta ilmeestä. Torben Lendorphin valot loivat hienosti sävyjä muuten värittömiin seinäpintoihin. Pyörää ei yritetty keksiä uudestaan. Sopiihan se.

Musiikin puolesta illan ehdoton helmi oli Tannhäuserin esittäjä Daniel Frank. Komeasti soiva tenori, mielenkiinnolla odotan mahdollisia muita rooleja. Naisäänet toimivat myös ihan kelpo tavalla. Venuksen roolin lauloi Sara Olsson ja Elisabethin Emma Vetter. Ilmeisesti joissain näytöksissä Venuksena on ollut Tuija Knihtilä. Sääli ettei sattunut kohdalle, Tuija-fani kun olen.

Muut miesroolit olivatkin sitten ongelmallisempia. Hermannin esittäjä Lennart Forsén saa vielä puhtaat paperit, mutta Wolframia laulanutta Gabriel Suovasta oli kyllä hankala kuunnella. Samanlaista menoa kuin pari vuotta sitten Tampereella. Vaappuva ääni. Muut pienemmät miesroolit eivät myöskään kaikki ihan osuneet kohdalleen.

Semmoinen Tannhäuser tällä kertaa. Toimiva perusohjaus ja nimiroolin kelpo laulaja jättivät parhaan maun. Orkesteri Ralf Weikertin johdolla soitti hyvin, vaikkei transsiin päästykään. Tykkään Tukholman oopperatalon akustiikasta. Pieni ja intiimi. Vähän niinkuin katsomon jalkatilat. Olin paikalla jossa en pystynyt istumaan suorassa. Vaihtoehtoina korkkiruuvi oikealle tai korkkiruuvi vasemmalle. Onneksi ei ollut kaksituntisia näytöksiä.