Onegin revisited

Ooppera: Jevgeni Onegin - Kansallisooppera, Helsinki 2017-4-6

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Tänään tarjoutui mukavasti mahdollisuus käydä katsomassa Marco Arturo Marellin mainio Jevgeni Onegin ohjaus uudestaan. Ensi-ilta valloitti minut mukaansa ja uudelleen kokeminen vain vahvisti positiivista kuvaa.

Nyt tarttui ohjauksesta silmiin lisää pieniä yksityiskohtia, jotka mukavasti aiheuttivat raikasta aivotoimintaa. Aikakerroksien kiertyminen toisiinsa ja joidenkin kohtausten lopukkeiden tulkintamahdollisuus  molemmissa ajoissa olivat hienoja havaintoja. Esimerkkinä vaikkapa Oneginin kirjeen vastaanottaminen Filipjevnan pojanpojan toimittamana. Tai kuinka loppudueton elekieli on toisintoa kirjeaarian aikavääristymästä.

Naisroolit olivat tänään samat kuin ensi-illassa. Mainio kvartetti, hienoa kuultavaa jälleen. Josef Wagner oli jälleen vakuuttava Onegin. Lenskinä lauloi tällä kertaa Tuomas Katajala, erinomainen ilta häneltä. Ruhtinas Greminin roolissa lauloi Koit Soasepp, ei hullumin laulanut hänkään.

Kyllä ilta kuluu rattoisasti tämän oopperan parissa. Vielä on esityksiä jäljellä tänä keväänä, suosittelen.

Sevillan parturissa

Ooppera: Sevillan parturi - Kansallisooppera, Helsinki 2017-3-21

© 2007 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Kansallisoopperan tuotanto Gioachino Rossinin menestysoopperasta Sevillan parturi on jo yli 20 vuoden ikäinen. Tämän iltainen esitys oli 87. ja itse näin Giancarlo del Monacon ohjauksen ensi kertaa Töölänlahden rannalla kymmenisen vuotta sitten.

Rossinin oopperoita tulee kuunneltua kokonaisina harvoin. Tänäänkin Sevillan parturissa yllätti resitatiivien määrä. Sitten kun aarioita tulee, ne ovat kelpo tavaraa, mutta välillä meno tahtoo musiikillisesti hieman kylmetä. Osaltaan tuohon on tietysti kyllä syynä ohjauskin. Tunnustan olevani komedioiden suhteen aika kranttu. Sinänsä en vierasta mitään komediakliseitä (en edes tähän tuotantoon viitaten vaikkapa vessahuumoria), mutta se veteen piirretty viiva, joka rajaa minulle mielenkiintoisen hömppähuumorin tuntuu olevan aika hankala paikantaa. Ja hömppäähän Sevillan parturi on. Jos moista juonta tarjottaisiin puhenäytelmän tekstinä, niin aika magiaa pitäisi lavalla olla tarjolla, jotta homma kiinnostaisi.

Del Monacon ohjaus on sinänsä varsin ajaton, mutta jotenkin on tunne että ehkäpä se on jo aikansa elänyt. Tunnustan etten kyllä ole paljon Sevillan parturi ohjauksia nähnyt. Jos jollakulla on suosituksia hyvistä tallenteista, niin laittakaapa kommentteihin tai lähettäkää sähköpostia. En muuten muistanut kymmenen vuoden takaa ohjauksesta mitään muuta kuin sen, että lavalla on villakoira. Tämä selittyy tietysti sillä että kuulun itsekin erään kääpiövillakoiran palveluskuntaan.

Illan solistikaarti soi meille kelpo esityksen. Nimiroolin esittäjä Leon Košavić kyllä pelästytti avajaisaariallaan laulamalla hieman jäljessä, mutta onneksi se ei jatkunut pidempään. Tuomas Katajala on komeaääninen Kreivi Almaviva. Aina Katajalan äänensävy ei nappaa täysillä omaan makuuni, mutta hänestä on kehittynyt todella laadukas tenori. Muut miespääroolit olivat Hannu Niemelän Bartolon ja Jyrki Korhosen Basilion kanssa ihan kelpo kuosissa.

Rosinan roolissa Victoria Yarovaya teki hienoa jälkeä ja Jenni Lättilä sai Bertan aariassa näyttää lahjojaan. Rossini käyttää aarioissaan paljon staccato tykitystä (vai millä nimellä sitä verbaalipapatusta pitäisi kutsua) ja sen suvereeni taitaminen taitaa olla aikamoinen erikoistaito. Tämän illan solisteista kukaan ei yllä ihan huipputasolle, mutta sen verran harvinainen sen puhdas taitaminen on että eipä tuo haittaa.

Omissa korvissani illan ehdottomat sankarit olivat kapellimestari Alessandro de Marchi ja kansallisoopperan orkesteri. Mielestäni Rossini kirjoittaa ihanan kepeää, iloista ja sävykästä orkesterisatsia ja tänään de Marchi ja orkesteri tuntuivat nauttivan sen hengittämisestä maailmalle. Bravi tutti!

Onegin kaltevalla pinnalla

Ooppera: Jevgeni Onegin - Kansallisooppera, Helsinki 2017-3-17

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Sveitsiläisestä ohjaajavelhosta Marco Arturo Marellista on tainnut tulla jonkinlainen laadun tae Kansallisoopperassa. Pelléas ja Mélisande, Ruusuritari ja Lepakko ovat osuneet minun musiikkiteatterimakuuni mainiosti. Marelli tuntuu löytävän teoksiin aina mielenkiintoisen lähestymiskulman joka sikiää kuitenkin teoksen omasta tematiikasta. Ymmärrän kyllä että jotkut saattavat vierastaa esimerkiksi ohjaajan omia lavastuksia, jotka hän suunnittelee tukemaan omaa näkökulmaansa.

Jevgeni Oneginin Marelli kääntää Oneginin muistelmiksi, jotka tämä kokee kohdattuaan Tatjanan Greminin vaimona. Flashback ei ideana ole uusi, mutta mielen aikamatkailu sopii Oneginin teemoihin loistavasti. Ihmisillä on katse aina joko eteen- tai taaksepäin, nykyhetki tahtoo unohtua. Ensimmäisessä näytöksessä Larina ja Filipjevna muistelevat kuinka ennen asiat olivat. Toisaalta Tatjana ja Olga haaveilevat tulevaisuudesta. Kaipaus taakse ja haaveet eteen ajavat nykyisyyden pois.  Tämä kulminoituu loistavasti Tatjanan kirjeaarian aikana jolloin Tatjana avaa sydämensä kohti tulevaisuutta, mutta lavan sivulla oleva Onegin taasen vielä kauempaa tulevaisuudesta kirjoittaa kirjettä Tatjanalle tekemistään tyhmistä valinnoista. Kun vielä aarian lopussa he meinaavat kohdata lavalla aika-avaruuden vääristyessä, on minun haltioitumiseni huipussaan.

Marellin lavastus tukee komeasti mielten kallistumista eteen- ja taaksepäin. Lavasta on muotoiltu vino huone, jonka vaalean kliininen sävy korostaa päähenkilöiden sisäisen elämän tutkiskelua, eikä panostamista epookin siirappiseen kliseeromanttisuuteen. Kaikki lavan pinnat ovat kallellaan, jopa viimeisen taustaprojisoinnin horisontti. Tämä hetki ei ole stabiili; historia, kaipaus ja muistot vievät taakse, haaveet ja toiveet eteen. Elä siinä nyt sitten välissä.

Oopperaillan kapellimestarina toimi venäläinen Mikhail Agrest. Välillä katsomossa huomasin pohtivani vaikuttiko ohjaus ja lavastus omaan kokemukseeni musiikista. Vastaus on tietysti kyllä, tietyt Tšaikovskin musiikin aiheuttamat paatokset tuntuivat keveämmiltä. Asiaa ei oikein voi mitata huonompi/parempi skaalalla. Kun ohjaus ja visuaalinen esitys on ajatuksia herättävä, niin musiikin kokeminenkin on toisenlaista. Jos kuulisin tallenteen eilisillan esityksestä, näkemättä lavatapahtumia, niin kuinka erilaiselta musiikki kuulostaisi? Mahdoton sanoa.

Illan solistit suoriutuivat urakastaan hyvin. Itävaltalainen Josef Wagner oli kerrassaan mainio Onegin. Jussi Myllys Lenskinä ja Jyrki Korhonen Gremininä eivät pettäneet. Olesya Golovneva Tatjanana, Jeni Packalen Olgana, Anu Ontronen Larinana ja Merle Silmato Filipjevnana muodostivat hienon naiskvartetin. Erityisesti Packalen oli kerrassaan valloittava Olga ja Ontronen sopi hyvin äiti Larinan rooliin.

Jos jollakulla on ollut suunnitelmissa tutustua oopperaan, niin Jevgeni Ogenin olisi jälleen kerran loistava mahdollisuus siihen. Valloittavia laskevia sävelkulkuja modernin älykkään tuotannon ohessa on vaikea vastustaa.

Menneiden aikojen värinää

Konsertti: Romanttista musiikkia pieteetillä - Konserttihovi 2017-3-5

Johannes Brahms

Tuulahdus romantiikan ajan musiikkimaisemaa täytti Konserttihovin tällä kertaa. Jousissa värähtelivät suolikielet ja klarinettikin oli valmistettu 1800-luvun lopun tyyliin. Robert Schumannin ja Johannes Brahmsin musiikki toimi välittäjänä vuosisatojen välissä.

Konsertin alkupuoli koostui Schumannin Satukertomuksista (Märchenerzählungen, op. 132). Teos on kirjoitettu triolle; klarinetti, alttoviulu ja piano. Asko Heiskasen klarinetti ja Markus Sarantolan alttoviulu kuulostivat lämpimiltä, mutta valitettavasti jäivät hieman Eero Mannisen soittaman pianon varjoon. Periodisoittimien äänenvoimakkuus ei ole aivan modernin konserttiflyygelin tasolla. Eritoten alttoviulua oli välillä hankala erottaa. Olisikohan flyygelin kannen kulman muuttaminen auttanut asiaa?

Konsertin toinen osa toi Sarantolan seuraksi jousikvarteton Jaso Sasakin ja Matti Koposen viulujen, Jussi Tuhkasen alttoviulun ja Jukka Rautasalon sellon voimin. Brahmsin F-duuri jousikvintetto sai hienon kohtelun viisikolta. Nyt balanssiongelmia ei ollut ja soittimien soinnista pääsi nauttimaan paremmin. Itselläni ei ole erikoisempaa preferenssiä periodi- tai moderniversioiden suhteen. Näitä periodiversioita tahtoo kuulla varsin harvoin, joten uudet kokemukset ovat aina tervetulleita. Brahmsin musiikkiin uppouduttuani soittimien kielivalinnat ja portamentot jäivät unholaan. Brahms vei kuuntelijan mukanaan kelpo muusikkojen avustuksella.

Malit viulun ja pianon parissa Konserttihovissa

Konsertti: Focus Finland - Konserttihovi 2017-2-19

Erik Bergman

Sunnuntai-iltapäivän musiikkihetkestä vastasivat Konserttihovissa tällä kertaa Emma ja Tuomas Mali. Viulun ja pianon avulla tytär ja isä tarjosivat mielenkiintoisen kattauksen sooloteoksia molemmille soittimille. Lopussa lipsahdettiin Sibeliuksen voimalla duettojenkin pariin.

Ensimmäinen puoliaika koostui Erik Bergmanin ja Johann Sebastian Bachin musiikista. Bergmanin pianoteosten väliin oli siloteltu Bachin E-duuri Partita sooloviululle. Lähes kahdensadan vuoden leikkaus länsimaista taidemusiikkia taipui hienosti mielenkiintoiseksi kollaasiksi. Oli hyvä idea soittaa viulu takaparvelta, näin kontrasti toimi myös tilan kannalta.

Tunnustan ettei Bergmanin musiikki ole minulle erityisen tuttua. Konsertti nostatti kyllä kovasti uteliaisuutta, sääli ettei Tuomas Malin tuoretta levytystä ollut vielä saatavana konsertin yhteydessä. Suosikkejani olivat Sonatiini op. 36 ja väliajan jälkeen kuullut espanjalaishenkiset(?) kolme nimetöntä tanssia op. 13.

Toisella puoliajalla tanssien ohella kuulimme Eugène Ysaÿen Sonaatin sooloviululle op. 27 nro 3. Emma Mali on mainio nuori viulisti jo(s)ta toivon kuulevan vielä paljon lisää. Bachin Partitassa oli kypsää fraseerausta, Ysaÿen Sonaatti soi hienosti, mutta omiin makuuni kaipasi lisää draamaa mitä nuoteista kyllä löytyy. Intonaation vielä ripauksen puhdistuessa kaikki on mahdollista. Mainio ja ennakkoluuloton nuori viulumestari. Kelpo konsertti-iltapäivä!

Carmenin parissa

Ooppera: Carmen - Kansallisooppera, Helsinki 2017-2-7

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Carmen oli Mozartin Taikahuilun jälkeen toinen ooppera johon tutustuin. Havahtuminen oopperan ylivoimaan taiteiden kesken vei tuosta vielä monta vuotta, mutta Carmen ei ole minusta mihinkään lähtenyt. Yhtään liioittelematta voin sanoa ettei elämässäni ole ollut kokonaista viikkoa viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen, etten jossain vaiheessa huomaisi hyräileväni Habaneraa tai Toreadoria. Välillä tuntuu että osia Carmenista pullahtelee pintaan melkein päivittäin. Siinä on sitä korvamatoa kerrakseen.

Georges Bizet sai Carmenin  valmiiksi vuonna 1875 ja hieman nihkeän alun jälkeen ooppera on nahistellut Verdin La Traviatan kanssa maailman suosituimman oopperan tittelistä. Bizet ei itse ehtinyt iloita jackpotistaan, vaan kuoli muutaman kuukauden kuluttua oopperan valmistumisesta.

Kansallisoopperan nykyisen tuotannon näin ensi kerran melkein kymmenen vuotta sitten 2007. Nyt olikin korkea aika käydä verestämässä muistoa. Tuotannosta vastaa ohjaaja Amaud Bernard. Tapahtumat on siirretty ajassa Espanjan sisällissodan aattoon 1930 luvun puoliväliin. Carmen ei ole aikaan sidottu, tarina toimii mainiosti noinkin. Salakuljettajat puuhastelevat aseiden kanssa ja Alessandro Cameran lavastus on tyylikkäästi toonattu väripaletiltaan haaleaksi, muutamaa punamyrskyä lukuunottamatta. Muutaman näytöksen aluissa hidastettua pantomiimia pidin vain hauskana visualisointina, mutta kun se tapahtui viimeisessä näytöksessä rinnan muiden tapahtumien kanssa, jäi hieman kaivelemaan mitä ohjaaja mahtoi sillä symboloida.

Illan esitys oli tuotannon 47. Edellisellä kerralla kymmennen vuotta sitten oltiin lavalla kotimaisin voimin, mutta tänään päärooleissa Micaëla poislukien oli vierailijoita. Ehdoton suosikkini laulajista oli Don Josén esittäjä Daniel Johansson. Carmenin roolin lauloi Katija Dragojevic, johon en ihan täysin syttynyt. Ääni oli periaatteessa ok, mutta näyttelijätyöskentely meni minun makuuni hieman ylipuolelle. Hän ei ollut Carmen, vaan näytteli sitä. Tim Mix ei Escamillona ollut minun mieleeni. Toreador kuulosti laahaavan perässä kuin kotimainen tangolaulaja. Mari Palo oli tänään vähän pieniääninen Micaëla. Pikkurooleista jäivät mukavasti mieleen erityisesti Jussi Merikannon Moralés ja Melis Jaatisen Mercédès.

Johanssonin ohella toinen illan suosikkini oli Alberto Hold-Garridon johtama orkesteri. Kuorollakaan ei ollut huono päivä.

Vaikka roolitus ei ihan täysin minun makuuni olekaan, niin kyllä kansallisoopperan Carmenia kannattaa käydä kuuntelemassa ja katselemassa. Bizet'n napakymppi kelpo versiona.

Sekasotkua musiikin asemesta

Ooppera: Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth - Kansallisooppera, Helsinki 2017-1-27

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Tämän kirjoituksen otsikko on lainattu Stalinilta. Täsmälleen 81 vuotta sitten tuon niminen artikkeli Pravdassa muutti nuoren säveltäjän Dmitri Šostakovitšin loppuelämän musiikillisen kehityksen ja muistutti terävästi että kuolemanpelko on tärkeä elämänohje diktaattorin mielivallan alla. Kun Šostakovitšin elämästä on lukenut, niin tuntuu hämmästyttävältä miten säveltäjä on joutunut ja ennen kaikkea kyennyt toimimaan Neuvostoliiton ajatusvankilassa. Vuonna 1934 valmistunut Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on Šostakovitšin oopperatuotannon huippu. Voidaan vain spekuloida mitä Šostakovitš olisi voinut saavuttaa oopperan saralla, jos hänellä olisi ollut mahdollisuudet toimia oman halunsa mukaan.

Kansallisoopperan uutuustuotanto on tuontitavaraa Norjan kansallisoopperasta ja Deutsche Oper Berliniistä. Ohjauksesta vastaa norjalainen Ole Anders Tandberg ja kaikki näytännöt johtaa italialainen Oleg Caetani.

Aloitetaan tällä kertaa ajatusten jakaminen musiikin osalla. Kansallisooppera on koonnut laadukkaan solistijoukon Šostakovitšin musiikin pariin. Venäläinen pääpari Svetlana Sozdateleva Katerinana ja Alexey Kosarev Sergeinä ovat kerrassaan upeaääninen valinta. Alexander Teliga on vakuuttava julmana appiukkona. Mika Pohjonen täydentää hienosti neljännen keskeisen roolin hieman reppanana Zinovina. Eritoten Sozdatelevan äänipotentiaalia kannattaa ihastella. Vahva kantava ääni joka säilyttää ilmaisuvoimansa läpi dynamiikan vaihteluiden. Pienemmistä rooleista mieleen painuivat tällä kertaa Koit Soasepp pappina ja Esa Ruuttunen vanhana vankina.

Caetani sai orkesterista irti paljon sävyjä. Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on sellainen teos jossa voisi tosin varmaan välillä vieläkin enemmän antaa soinnin raaistua. Vaskiryhmää oli ohjauksen mukaan jaettu välillä lavallekin puuhastelemaan, mikä oli ihan toimiva idea.

Ohjaus ja tuotanto onkin tällä kertaa vähän kiperämpi juttu. Tandberg on siirtänyt tarinan Neuvostoliiton syrjämailta Norjalaiseen kalastajakylään. Ideana tuo on ihan toimiva. Olennaista on yhteisön syrjäisyys ja sulkeutuneisuus. Lavastuksen keskeinen ajatus on pyörivä "kalliosaari", jonka laella on kolmen näytöksen ajan talonrunko. Sekin toimii mielestäni hyvin.

Mutta suurin ongelma minun ja Tandbergin välillä on tarinan huumoripainotukset. Tandberg pukee Šostakovitšin musiikin välillä humoristiseen asuun, mikä useassa kohtaa rikkoo draaman balanssin. Tietysti kyse on makuasioista, mutta annanpa esimerkin. Ensimmäisen näytöksen toisessa kohtauksessa miesjoukko ahdistelee seksuaalisesti keittäjää, sitä voisi kutsua myös vaikkapa joukkoraiskaukseksi. Šostakovitšin rytmikkään kaoottinen musiikki toimii kohtauksessa hienosti ja libretonkin mukaan miesjoukko on kuolemassa nauruun. Tandberg siirtää kuitenkin mielestäni kohtauksessa yleisön tunnereaktiot väärään paikkaan. Hän laittaa yleisön nauramaan miesten kanssa. Itselleni tuli hieman outo olo kun havaitsin hymyileväni miesjoukon naidessa lateksikaloja samalla kun osa heistä raiskasi keittäjänaista. Sinänsä tuohan toimii myös juuri tuollaisena silmien avaajana, mutta en ole varma kannattaako Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethiä kääntää komedialliseen suuntaan.

Itse pidän Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethistä juuri sen ympäristön ja tapahtumien karuuden ansiosta. Ne selittävät päähenkilön valintoja ja Šostakovitšin musiikki pukee taas alitajunnan tasoja kuultavaan muotoon. Jos musiikki käännetään komiikan moottoriksi, mitä se ei mielestäni tässä oopperassa ole, niin draaman kokonaispainotus kellahtaa omituiseen asentoon.

Katsoi tahi tulkitisi Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethiä mistä suunnasta tahansa, on kyseessä ehdottomasti merkkitapaus Kansallisoopperassa. Itse asiassa eilinen ensi-ilta oli koko oopperan ensimmäinen esitys Suomessa. Aikaisemmin on vain esitetty myöhempää versiota nimeltään Katerina Izmailova. Ohjauksessa oli myös paljon josta pidin ja Šostakovitšin musiikki on huikeaa. Menkää katsomaan ja kertokaa mitä piditte.