Onegin kaltevalla pinnalla

Ooppera: Jevgeni Onegin - Kansallisooppera, Helsinki 2017-3-17

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Sveitsiläisestä ohjaajavelhosta Marco Arturo Marellista on tainnut tulla jonkinlainen laadun tae Kansallisoopperassa. Pelléas ja Mélisande, Ruusuritari ja Lepakko ovat osuneet minun musiikkiteatterimakuuni mainiosti. Marelli tuntuu löytävän teoksiin aina mielenkiintoisen lähestymiskulman joka sikiää kuitenkin teoksen omasta tematiikasta. Ymmärrän kyllä että jotkut saattavat vierastaa esimerkiksi ohjaajan omia lavastuksia, jotka hän suunnittelee tukemaan omaa näkökulmaansa.

Jevgeni Oneginin Marelli kääntää Oneginin muistelmiksi, jotka tämä kokee kohdattuaan Tatjanan Greminin vaimona. Flashback ei ideana ole uusi, mutta mielen aikamatkailu sopii Oneginin teemoihin loistavasti. Ihmisillä on katse aina joko eteen- tai taaksepäin, nykyhetki tahtoo unohtua. Ensimmäisessä näytöksessä Larina ja Filipjevna muistelevat kuinka ennen asiat olivat. Toisaalta Tatjana ja Olga haaveilevat tulevaisuudesta. Kaipaus taakse ja haaveet eteen ajavat nykyisyyden pois.  Tämä kulminoituu loistavasti Tatjanan kirjeaarian aikana jolloin Tatjana avaa sydämensä kohti tulevaisuutta, mutta lavan sivulla oleva Onegin taasen vielä kauempaa tulevaisuudesta kirjoittaa kirjettä Tatjanalle tekemistään tyhmistä valinnoista. Kun vielä aarian lopussa he meinaavat kohdata lavalla aika-avaruuden vääristyessä, on minun haltioitumiseni huipussaan.

Marellin lavastus tukee komeasti mielten kallistumista eteen- ja taaksepäin. Lavasta on muotoiltu vino huone, jonka vaalean kliininen sävy korostaa päähenkilöiden sisäisen elämän tutkiskelua, eikä panostamista epookin siirappiseen kliseeromanttisuuteen. Kaikki lavan pinnat ovat kallellaan, jopa viimeisen taustaprojisoinnin horisontti. Tämä hetki ei ole stabiili; historia, kaipaus ja muistot vievät taakse, haaveet ja toiveet eteen. Elä siinä nyt sitten välissä.

Oopperaillan kapellimestarina toimi venäläinen Mikhail Agrest. Välillä katsomossa huomasin pohtivani vaikuttiko ohjaus ja lavastus omaan kokemukseeni musiikista. Vastaus on tietysti kyllä, tietyt Tšaikovskin musiikin aiheuttamat paatokset tuntuivat keveämmiltä. Asiaa ei oikein voi mitata huonompi/parempi skaalalla. Kun ohjaus ja visuaalinen esitys on ajatuksia herättävä, niin musiikin kokeminenkin on toisenlaista. Jos kuulisin tallenteen eilisillan esityksestä, näkemättä lavatapahtumia, niin kuinka erilaiselta musiikki kuulostaisi? Mahdoton sanoa.

Illan solistit suoriutuivat urakastaan hyvin. Itävaltalainen Josef Wagner oli kerrassaan mainio Onegin. Jussi Myllys Lenskinä ja Jyrki Korhonen Gremininä eivät pettäneet. Olesya Golovneva Tatjanana, Jeni Packalen Olgana, Anu Ontronen Larinana ja Merle Silmato Filipjevnana muodostivat hienon naiskvartetin. Erityisesti Packalen oli kerrassaan valloittava Olga ja Ontronen sopi hyvin äiti Larinan rooliin.

Jos jollakulla on ollut suunnitelmissa tutustua oopperaan, niin Jevgeni Ogenin olisi jälleen kerran loistava mahdollisuus siihen. Valloittavia laskevia sävelkulkuja modernin älykkään tuotannon ohessa on vaikea vastustaa.