Hollantilainen seilaa luomisvimman myrskyssä

Ooppera: Lentävä hollantilainen - Kansallisooppera, Helsinki 2016-11-18

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Edellinen Kasper Holtenin vierailu kansallisoopperassa tapahtui kuutisen vuotta sitten Korngoldin Die Tote Stadt oopperan merkeissä. Erinomainen tuotanto, josta on tallennekin saatavilla. Tällä kertaa Holten on Helsingissä Wagnerin Lentävän hollantilaisen kimpussa ja odotukset ovat jälleen korkealla.

Holten siirtää Lentävän hollantilaisen tapahtumat moderniin kuvataidemaailmaan. Hollantilainen on kuvataiteilija, jonka rokkitähtimäiseen elämäntyyliin kuuluvat viina, naiset ja luomisvimmamyrskyt. Kuitenkin ateljeensa ulkopuolella hän tuntee itsensä yksinäiseksi ja vieraantuneeksi. Wagnerin päähenkilöiden siirto kuvataidemaailmaan ei ole uusi idea, esimerkkeinä vaikkapa Carsenin Tannhäuser tai Katharina Wagnerin Mestarilaulajat. Traditioon turvautuvat ovat varmasti jälleen närkästyneitä, merimiehiä ei lavalla nähdä. Mutta omasta mielestäni Holten peilaa hollantilaisen keskeiset teemat hienosti toiseen kontekstiin ja avaa samalla alkuperäistä tarinaa uudestä näkökulmasta. Toki jos libretto ei ole etukäteen tuttu, niin varmasti untuvikko on hämillään katsomossa. Epävarmojen kannattaa tehdä pikakertaus ennen oopperailtaa.

Alkusoiton aikana Holten esittelee hienosti hollantilaisen elämäntyylin ja probleemat. Alkusoiton lopuksi päädytään hollantilaisen näyttelyyn, jossa tapaamme muut draaman päähenkilöt. Daland on businessmies, joka on liikematkalla sihteerinsä (perämies) kanssa. Senta on myös näyttelyssä poikaystävänsä Erikin kanssa. Näyttelyssä hollantilainen ja Senta tapaavat ensi kertaa ja kohtaaminen jää selkeästi molempien mieleen.

Toisen näytöksen kehruulaulu on siirtynyt rukkien äärestä savenvalantaan ja keramiikkakurssiin(?). Erinomainen analogia. Senta on jo hollantilaisen lumoissa intressien siirtyessä savesta kuvataiteen puolelle. On mielenkiintoista pohtia Sentan historiaa. Onko savenvalanta rikkaiden tyttöjen keramiikkakurssi vai olemmeko jonkun taidekoulun opintojaksolla? Onko Sentalla jo aikaisemmin palo taiteelliseen ilmaisuun, vai onko se syntynyt vasta hollantilaisen näyttelyn pohjalta? Selkeästi Sentan mielenkiinto ei ole pelkästään kohdistunut hollantilaiseen henkilönä, vaan koko kuvataiteen ilmaisumuoto on imaissut hänet mukaansa. Senta maalaa hollantilaisen tarinaa laulaessaan Jackson Pollock tyyliin oman taulunsa.

Kun Daland sitten tuo hollantilaisen Sentan luo ja hollantilainen näkee Sentan taidetta, tapahtuu lopullinen sielujen yhtyminen. Alkuperäisessä lopetuksessahan Senta tekee itsemurhan jolla hän lunastaa ja vapauttaa hollantilaisen kirouksestaan. Holtenin versiossa hollantilainen tekee itsemurhan, koska kokee Sentan pettäneen lupauksensa Erikin kanssa keskustellessaan. Tästä hypätään vuosi eteenpäin ja loppukohtauksessa Senta pitää omaa videotaidenäyttelyään jossa pyörii video hollantilaisesta. Ooppera päättyy Sentan itkuun. Mutta miksi Senta itkee? Kaipaako hän hollantilaista? Omatunnon vaivoja ratsastuksesta hollantilaisen muistolla? Tajuaminen että nyt luomisvimman mukanaan tuoma kirous on hänen harteillaan? Siinäpä pohtimista oopperaillan lopuksi.

Kerrassaan mahtava ohjaus ja tuotanto! Hienoja yksityiskohtia on paljon ja niistä jää varmaan paljon huomaamatta ensi kokemalla. Libreton merirosvot peilautuvat lavalla kuvataidekriitikoihin. Sentan nolot eleet kun Daland esittelee tytärtään hollantilaiselle. Kolmannen näytöksen alun kuorot ovat hollantilaisen painajainen.

Philipp Fürhoferin lavastus tukee Holtenia mainiosti. Oikeastaan koko lavastus koostuu neljästä lasiseinästä jotka vaihtuvat hollantilaisen ateljeesta Dalandin olohuoneeksi, katunäkymästä näyttelytilaksi. Abstrakteja ratkaisuja jotka ovat samalla oleellinen osa tarinan kerrontaa. Keskeisessä osassa on myös videokamera jolla Senta ja hollantilainen kuvaavat toisiaan, hollantilainen tallentaa viimeiset hengenvetonsa ja jonka tuotoksia kenties Senta esittelee lopun näyttelyssään. Kameran kuva heijastetaan lavan taustalle ja se tukee hienosti tarinan menikerroksellisuutta paljastaessaan "yksityiskohtia", mutta kuitenkin lasin ja heijastupintojen vääristäessä sitä.

Musiikin puolestakaan ei ensi-illassa ollut valittamista. John Fioren johtaessa orkesteri myrskysi hienosti. Johan Reuterin hollantilainen oli elävä ihminen ja Gregory Frankin Daland juuri sopivan etäinen ollakseen hieman pihalla Sentan ja hollantilaisen maailmasta. Erinomaisia laulajia koko ryhmä, mutta kyllähän Camilla Nylundin Senta oli huikeaa kuunneltavaa. Ne korkeiden äänien sävyt hiljaa laulaessa... Huh... Toivottavasti tulevissakaan näytöksissä liukas maali ei vie jalkoja alta.

Onneksi näillä näkymin näen tuotannon viikon kuluttua uudelleen. Kyllä on ollut hurjat uutuudet kansallisoopperassa tänä syksynä. Ensin Elektra ja sitten tämä.

Kolme trioa Konserttihovissa

Konsertti: Pianotrio Lauriala-Latvala-Ylönen - Konserttihovi 2016-11-13

Pjotr Tšaikovski

Risto Lauriala, Tero Latvalan ja Marko Ylösen trio on tuttu vieras Konserttihovissa. Kolmikon kemia toimii kerrassaan komeasti. Kolme instrumenttia keskustelee, antaa tilaa toisilleen ja musiikille. Hyvä jousikvartetti on minulle varmaan lähinnä puhtainta ja intiimeintä kokoopanoa, mutta tämän tasoinen pianotrio ei häviä kyllä yhtään ilmaisuvoimassa.

Konsertin aloittaneet Robert Schumannin Fantasiakappaleet op.88 olivat uusi tuttavuus. Neliosaisena sävellyksenä kokonaisuutta voitaisiin varmaan kutsua myös pianotrioksikin. Jostain syystä en kauheasti Schumannille tällä kertaa lämmennyt, vaikka Duett -osan sentimentaalinen melodia viehättikin.

Rahmaninovin Eleginen trio g-mollissa olikin sitten romanttisen aikakauden lämmin tuulahdus marraskuiseen pimeyteen. Se toimi samalla myös hieman kuin alkusoittona väliajan jälkeen kuultavalle Tšaikovskin a-molli pianotriolle.

Tšaikovskin trio on yli kolmevarttinen järkele joka imee vastustamattomasti mukaansa. Keskiosan variaatiot antavat keveyttä alun ja lopun syvällisemmälle tematiikalle. Ehdottomasti yksi trio-suosikeistani Straussin käyrätorvitrion ohella.

Lauriala-Latvala-Ylönen trioa on helppo fanittaa. Musiikki puhuu puolestaan. Suosittelen lämpimästi.

Hyvää oloa Konserttihovista

Konsertti: Syysillan hämärtyessä - Konserttihovi 2016-10-23

Tämän vuotisten Lappeenrannan laulukilpailujen kärkinimiä vieraili tänään Konserttihovissa. Mezzo Erica Backin ja baritoni Kristian Lindroosin kanssa vokaalimusiikin riemua jakoi pianisti Kristian Attila.

Kyllä oli mukava kuulla molempia laulajia kilpailutilanteen ulkopuolella. Back keskittyi ranskalaiseen musiikkiin (Poulenc, Debussy, Hahn, Duparc) ja Lindroos taas suosi kotimaista ja italialaista sävelistöä (Sibelius, Tosti). Lopuksi nautittiin vielä duetto Mozartin Don Giovannista.

Molemmat solistit ovat erinomaisia tulkitsijoita ja vievät äänellään kuulijan tarinan syövereihin. Lopun Don Giovanni duetto oli huikean hienoa kuultavaa. Toivottavasti näihin nuoriin sankareihin törmää usein tulevina vuosina.

Mårtensonin nuottikirjasta

Konsertti: Notkungens ballad - Konserttihovi 2016-10-09

Konserttihovi tarjosi mukavan iltapäivän musiikkiannoksen Lasse Mårtensonin sävelmien parissa. Kitaristi Pentti Hildénillä oli seuranaan Eerik Siikasaari ja Mikko Helenius. Siikasaari tarjoili matalat äänet kontrabassollaan ja Heleniuksen instrumentteinä olivat bandoneon, harmonikka ja piano.

Mårtensonin musiikki on viehättänyt minua jo nuoresta asti. Hänen omaperäiseen lauluääneensä tottuminen kesti jonkun aikaa, mutta itse sävelmät jäivät korviin jo aikaisemmin. Mårtensonilla on oma sävelmurteensa jonka tunnistaa mukavasti. Meren soinnit piirtyvät monasti kolmijakoisina tahtilajeina.

Illan trio tarjoili viihdyttävän läpileikkauksen Mårtensonin musiikkia. Hildénin välillä hieman kulmikas fraseeraus hämmensi kuulijaa, mutta kokonaisuutena konsertti oli mukavaa kuultavaa. Mårtensonin jazz-sävytkin löytyivät hienosti kolmikon toimesta.

Liisan kanssa Ihmemaassa

Baletti: Liisa Ihmemaassa - Kansallisooppera 2016-10-08

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola

Koreografi Jorma Elo on tarttunut tällä kertaa Lewis Carrollin klassikkoteokseen Liisa Ihmemaassa ja siirtänyt seikkailut baletin muotoon. Omasta edellisestä lukukerrasta on liian kauan aikaa, mutta muistikuvissa korostuivat erikoisten hahmojen lisäksi ennen kaikkea kielileikittelyt. Tämä on tietysti hieman huolestuttava lähtökohta: kuinka kieli kääntyy tahi muuttuu liikkeeseen? Toisaalta Elon edellinen baletti Kesäyön unelma on edelleenkin mielessä mahtavana kokemuksena.

Liisan seikkailujen suhteen lopputulos on hieman yllättävä. Pidin kaikista tuotannon osa-alueista, mutta jotenkin kokonaisuus ei ollut aivan tekijöidensä summa. Tarinan suhteen Elo pohjustaa taustan hämmästyttävän perusteellisesti. Alussa Liisan isän kuoleman ohella esitellään Ihmemaan hahmojen taustoja ja alkusiemeniä. Kihlajaiskohtauksen alussa on pitkä pätkä hiljaista tanssitonta teatteria, jossa ei ole pelkoa että katsoja ihmettelisi mitä tapahtuu. Mielestäni varsin rohkea valinta jättää musiikki pois ja esittää pitkä pätkä tarinaa myös ilman tanssia.

Ohjauksessa myös korostuvat useat kohtaukset omina kokonaisuuksinaan, pitkä kaari on toki olemassa, mutta jaksot leikkautuvat erillisiksi. Mikä kyllä toisaalta taas sopii Ihmemaan luonteeseenkin. Robert Perdziolan lavastus ja puvut ovat mainioita. Mikki Kuntun valaistuksen ja projisointien kera se herää monasti eloon tarinaa mainiosti tukien.

Tanssin kieli taipuilee Ihmemaan eri hahmojen mukaan. Klassinen kieli saa mukavia murteita esimerkiksi Tittelitomin ja Tittelityyn geometrisen liikkeen avulla. Salla Eerolan tulkitsema Liisa on komea, pitkä iltapuhde. Hän on lavalla melkein koko esityksen ajan. Muita suosikkejani illan tanssiannista olivat Samuli Poutasen Hatuntekijä, Frans Valkaman Liisan veli ja erityisesti toisen näytöksen kukkaryhmä.

Musiikin Elo oli poiminut Bachin, Beethovenin, Händelin, Griegin, Mendelssohnin, Haydnin, von Weberin ja Berliozin teoksista. Vaikka suurin osa pätkistä tutuilta korviin kuulostivatkin, olisi käsiohjelma listata kyllä kaikki teoksetkin. Kapellimestari Philippe Béranin johdolla Kansallisoopperan orkesteri kuulosti taas kerran mainiolta.

En oikein osaa selittää miksi kokonaisuus ei kuitenkaan hehkuta samalla tavalla kuin raaka-aineet. Tanssivia kukkia ja ankkoja on muuallakin. Vesipiippu ja psykosienet(?) lavastuksessa tuovat mukaan ripauksen psykedeliaa, joka on myös tärkeä osa Liisan ympärillä poikinutta kulttuurihistoriaa. Mutta onko lisätty taustatarina (isän kuolema, teinikihlaus ja kasvutarina) tarpeen? Jossain mielessä se vesittää sitä raikasta surrealismia minkä olen Liisan seikkailuihin yhdistänyt.

Syyssoitto Konserttihovissa

Konsertti: Syyssoitto - Konserttihovi 2016-09-04

Gabriel Fauré

Viimevuotiseen tapaan Konserttihovin syksyn aloitti Päivikki Nykterin ja Riitta Lindin suunnittelema Syyssoitto. Tällä kertaa tarjottimella oli Telemannin, Mozartin, Dvořákin ja Faurén musiikkia.

Aluksi saimme ihmeteltäväksi suhteellisen eksoottisen kokoonpanon. Telemannin D-duuri konsertto TMV 40:202 on sävelletty neljälle viululle. Nykterin ja Lindin lisäksi kvarteton täydensivät Ada Heikkilä ja Minna Raasakka. En ole varma onko konsertossakaan potentiaalia sen suurempaan riemuun, mutta illan esityskin jätti puhtaudessa ja raikkaudessa vielä parantamisen varaa.

Mozart kirjoitti kaksi versiota konserttiaariasta "Ch'io mi scordi di te? ... Non temer, amato bene". Jälkimmäistä KV 505 pidetään yleisesti parempana, mutta tänään saimme tutustua ensimmäiseen versioon KV 490 Emmi Kaijansinkon tulkitsemana. Häntä säestivät Pinja Hasu pianolla ja Päivikki Nykter viululla. Oopperaitaliani ei ole vielä sillä tasolla että ymmärtäisin tekstiä ja tällä kertaa käsiohjelmastakaan ei käynyt selville mistä laulu kertoo. Tekstin sisällön tietäminen olisi varmasti lisännyt laulusta nauttimista. Nyt kokonaisuus jäi minulle hieman ulkokohtaiseksi.

Ennen väliaikaa tuli toinen yllättävä kokoonpano. Antonín Dvořákin Viisi Bagatellia, op. 47 on sävelletty kahdelle viululle, sellolle ja harmoonille. Nykterin, Lindin ja Hasun seuraksi tuli näin vielä sellisti Susanna Syrjäläinen. Viisikosta ensimmäinen bagatelli jäi suosikikseni.

Konsertti huipentui Gabriel Faurén c-molli pianokvartettoon op. 15. Kokoonpanona oli tällä kertaa Nykter, Lind, Syrjäläinen ja pianossa Emilia Nurmiainen. Faurén kvartetto ei ollut minulle tuttu ja ensikuulemasta jäi erittäin positiivinen kokemus. Faurén musiikki velloi hienosti ja kvartetti soitti mielestäni mainiosti. Faurén kvartettoon tekee mieli tutustua myöhemmin enemmänkin.

Elektra-kompleksi

Ooppera: Elektra - Kansallisooppera 2016-09-02

© 2016 Suomen Kansallisbaletti / Stefan Bremer

Kansallisoopperan kausi 2016-2017 sisältää neljä uutta tuotantoa jotka sopivat minun makuuni mainiosti. Syyskausi jysähti käyntiin Richard Straussin upealla herkkupalalla Elektra, joka omaa Patrice Chéreaun tuotannon puolesta hillityn klassikon ainekset. Lavalla kuullaan naisäänien aatelia ja montusta menoa ohjaa Kansallisoopperan tuote taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen. Kaikki ainekset oopperanirvanaan.

Richard Straussin tulkinta Elektra-myytistä aloitti säveltäjän yhteistyön libretisti Hugo von Hofmannsthalin kanssa. Koston ja vihan riivaama Elektra saa pakkomielteelleen täyttymyksen veljensä tappaessa äitinsä ja tämän uuden rakastajan. Straussin musiikki pauhaa suuren orkesterin voimalla ja sävelmaailma on yhtä armoton kun tarinan luonnekin.

Kansallisoopperan uutuustuotanto on yhteistyötä Aix-en-Provence festivaalin, Milanon La Scalan, New Yorkin Metropolitanin, Berliinin valtionoopperan ja Barcelonan Gran Teatre del Liceun kanssa. Ohjaus sai ensi-iltansa Aix-en-Provencessa 2013 ja jäi valitettavasti ohjaaja Patrice Chéreaun viimeiseksi. Tämä kuoli myöhemmin samana vuonna. Helsingissä uusintaohjauksesta vastaa Vincent Huguet.

Chéreau käsittelee Elektraa hellällä kädellä, vaikka adjektiivi ei Elektran yhteyteen oikein sovikkaan. Richard Peduzzi lavastus on yksinkertainen sommitelma sisäpihasta ja Caroline de Vivaisen suunnittelemien pukujen kanssa ei tarinalla ole selkeää aikakautta. Emme kuitenkaan ole tooga-ajassa, ja esillepano antaa pääpainon tarinan psykologiselle sisällölle, niinkuin kuuluukin. Chéreau ei myöskään muokkaa tarinaa radikaalisti uuteen uskoon; ainoat suuremmat muutokset omiin silmiini olivat Aigiston tappaminen, jota ei suorittanut Orestos, vaan jälkimmäisen kasvattaja ja Elektra jääminen fyysisesti eloon oopperan lopussa.

Chéreaun Elektra liikkuu hieman kömpelönoloisesti, sisällä kiehuva viha tuntuu puristavan hänet jäykäksi. Elämän täyttää vain kostonhalu. Mielenkiintoisesti libretto ei mainitse sanallakaan syytä miksi Elektran äiti Klytaemnestra ja tämän uusi rakastaja Aigistos ovat murhanneet Elektran isän Agamemnonin. Tavallaan tulemme tarinaan sen keskeltä, mitään perustetta tai lieventäviä asianhaaroja ei ole, meille Elektran isän murha näkyy vain seurausvaikutuksina: Elektran ja veljensä Orestesin kostonhimona ja sisar Krysotemisin haluna yrittää jatkaa elämäänsä normaalimmin, sivuuttaen menneisyyden tapahtumat.

Elektran jäykkyys ei purkaudu lopussa villiin tanssiin, vaan jopa kuoleman juhlinta omaa vielä saman kankeuden. Huipentumana ei ole fyysinen kuolema, vaan lähinnä staattinen, henkinen tyhjyys, jossa sisuksen täyttänyt raivo poistuttuan jättää jäljelle vain ihmisen kuoren. Hieno ohjaus jossa yksityiskohtiin on kiinnitetty paljon huomiota. Eikä varmaan nostata pahaa mieltä traditionalistienkaan parissa.

Elektra on naisten ooppera ja nyt on lavalla tarjolla huikean komeita laulajia. Nimiroolissa Evelyn Herlitzius näyttelee hienosti vihaa pursuavaa Elektraa ja hänen äänensä sopii rooliin mainiosti. Elektran äitinä, Klytaemnestrana, laulaa Waltraud Meier, yksi ehdottomia suosikkejani dramaattisten mezzojen puolelta. Elisabeth Strid täydentää upean pääkolmikon Elektran sisarena, Krysotemiksena. Pienemmistä naisrooleista korvaa ilahdutti eritoten Jenni Lättilä Klytaemnestran uskottuna.

Miesäänet olivat kotimaista alkuperää ja pärjäsivät hekin mainiosti. Päärooleissa Tommi Hakala oli vakuuttava Orestes ja Mika Pohjonen kelpo Aigistos.

Esa-Pekka Salonen on erittäin tervetullut Kansallisoopperan partneriksi. Orkesteri jylisi maestron ohjauksessa upeasti. Jos esityksiin on vielä lippuja saatavilla, niin nyt olisi oivallinen aika käydä kokemassa miltä laadukas psykologinen musiikkidraama tuntuu ja maistuu.