 |
| © 2016 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli |
Holten siirtää Lentävän hollantilaisen tapahtumat moderniin kuvataidemaailmaan. Hollantilainen on kuvataiteilija, jonka rokkitähtimäiseen elämäntyyliin kuuluvat viina, naiset ja luomisvimmamyrskyt. Kuitenkin ateljeensa ulkopuolella hän tuntee itsensä yksinäiseksi ja vieraantuneeksi. Wagnerin päähenkilöiden siirto kuvataidemaailmaan ei ole uusi idea, esimerkkeinä vaikkapa Carsenin Tannhäuser tai Katharina Wagnerin Mestarilaulajat. Traditioon turvautuvat ovat varmasti jälleen närkästyneitä, merimiehiä ei lavalla nähdä. Mutta omasta mielestäni Holten peilaa hollantilaisen keskeiset teemat hienosti toiseen kontekstiin ja avaa samalla alkuperäistä tarinaa uudestä näkökulmasta. Toki jos libretto ei ole etukäteen tuttu, niin varmasti untuvikko on hämillään katsomossa. Epävarmojen kannattaa tehdä pikakertaus ennen oopperailtaa.
Alkusoiton aikana Holten esittelee hienosti hollantilaisen elämäntyylin ja probleemat. Alkusoiton lopuksi päädytään hollantilaisen näyttelyyn, jossa tapaamme muut draaman päähenkilöt. Daland on businessmies, joka on liikematkalla sihteerinsä (perämies) kanssa. Senta on myös näyttelyssä poikaystävänsä Erikin kanssa. Näyttelyssä hollantilainen ja Senta tapaavat ensi kertaa ja kohtaaminen jää selkeästi molempien mieleen.
Toisen näytöksen kehruulaulu on siirtynyt rukkien äärestä savenvalantaan ja keramiikkakurssiin(?). Erinomainen analogia. Senta on jo hollantilaisen lumoissa intressien siirtyessä savesta kuvataiteen puolelle. On mielenkiintoista pohtia Sentan historiaa. Onko savenvalanta rikkaiden tyttöjen keramiikkakurssi vai olemmeko jonkun taidekoulun opintojaksolla? Onko Sentalla jo aikaisemmin palo taiteelliseen ilmaisuun, vai onko se syntynyt vasta hollantilaisen näyttelyn pohjalta? Selkeästi Sentan mielenkiinto ei ole pelkästään kohdistunut hollantilaiseen henkilönä, vaan koko kuvataiteen ilmaisumuoto on imaissut hänet mukaansa. Senta maalaa hollantilaisen tarinaa laulaessaan Jackson Pollock tyyliin oman taulunsa.
Kun Daland sitten tuo hollantilaisen Sentan luo ja hollantilainen näkee Sentan taidetta, tapahtuu lopullinen sielujen yhtyminen. Alkuperäisessä lopetuksessahan Senta tekee itsemurhan jolla hän lunastaa ja vapauttaa hollantilaisen kirouksestaan. Holtenin versiossa hollantilainen tekee itsemurhan, koska kokee Sentan pettäneen lupauksensa Erikin kanssa keskustellessaan. Tästä hypätään vuosi eteenpäin ja loppukohtauksessa Senta pitää omaa videotaidenäyttelyään jossa pyörii video hollantilaisesta. Ooppera päättyy Sentan itkuun. Mutta miksi Senta itkee? Kaipaako hän hollantilaista? Omatunnon vaivoja ratsastuksesta hollantilaisen muistolla? Tajuaminen että nyt luomisvimman mukanaan tuoma kirous on hänen harteillaan? Siinäpä pohtimista oopperaillan lopuksi.
Kerrassaan mahtava ohjaus ja tuotanto! Hienoja yksityiskohtia on paljon ja niistä jää varmaan paljon huomaamatta ensi kokemalla. Libreton merirosvot peilautuvat lavalla kuvataidekriitikoihin. Sentan nolot eleet kun Daland esittelee tytärtään hollantilaiselle. Kolmannen näytöksen alun kuorot ovat hollantilaisen painajainen.
Philipp Fürhoferin lavastus tukee Holtenia mainiosti. Oikeastaan koko lavastus koostuu neljästä lasiseinästä jotka vaihtuvat hollantilaisen ateljeesta Dalandin olohuoneeksi, katunäkymästä näyttelytilaksi. Abstrakteja ratkaisuja jotka ovat samalla oleellinen osa tarinan kerrontaa. Keskeisessä osassa on myös videokamera jolla Senta ja hollantilainen kuvaavat toisiaan, hollantilainen tallentaa viimeiset hengenvetonsa ja jonka tuotoksia kenties Senta esittelee lopun näyttelyssään. Kameran kuva heijastetaan lavan taustalle ja se tukee hienosti tarinan menikerroksellisuutta paljastaessaan "yksityiskohtia", mutta kuitenkin lasin ja heijastupintojen vääristäessä sitä.
Musiikin puolestakaan ei ensi-illassa ollut valittamista. John Fioren johtaessa orkesteri myrskysi hienosti. Johan Reuterin hollantilainen oli elävä ihminen ja Gregory Frankin Daland juuri sopivan etäinen ollakseen hieman pihalla Sentan ja hollantilaisen maailmasta. Erinomaisia laulajia koko ryhmä, mutta kyllähän Camilla Nylundin Senta oli huikeaa kuunneltavaa. Ne korkeiden äänien sävyt hiljaa laulaessa... Huh... Toivottavasti tulevissakaan näytöksissä liukas maali ei vie jalkoja alta.
Onneksi näillä näkymin näen tuotannon viikon kuluttua uudelleen. Kyllä on ollut hurjat uutuudet kansallisoopperassa tänä syksynä. Ensin Elektra ja sitten tämä.
Olitpas taas kerran analysoinut esitystä mainiosti. Ehkä minun olisi kannattanut lukea tämä ennen kuin kävin eilen katsomassa näytöksen.
VastaaPoistaMinusta nämä modernisoinnit ovat usein ongelmallisia. Ne toimivat silloin, jos tarina on irrotettu ajasta ja paikasta, kuten vaikkapa tuossa mainitsemassasi Elektrassa. Sitten jos väkisin yritetään muuttaa libretto joksikin, mitä se ei ole, syntyy tahatonta tai tahallista komiikkaa. Hakematta tulee mieleen Kansallisoopperan uusin versio Juhasta. Kotivaaroineen se muistutti enemmän kesäteatteria kuin kansallisaarretta.
Tämän esityksen ensimmäinen näytös oli vaisu. Hollantilaisen maihinnousu ja mahtava monologi tuntuivat arkisilta taidegalleriassa. Toisessa näytöksessä aloin vähän lämmetä ohjaukselle. Sentan ja Hollantilaisen kohtaaminen ja siirtymät lennossa huoneesta toiseen toimivat hyvin. Kolmanteen näytökseen taas petyin. Kahden kuoron kilpalaulannasta tuli vain yksi iso sekasotku ja loppuratkaisu oli sanalla sanoen omituinen.
Wagner on onneksi aina musiikin juhlaa. Kansallisoopperan orkesteri soitti huikean kauniisti. Maestro ei missään vaiheessa vääntänyt hanoja kaakkoon tai sitten korvani olivat vielä lukossa lennon jälkeen. Olafur Sigurdarson lauloi yhden hienoimmista tulkinnoista Hollantilaisesta, minkä olen kuullut. Marraskuisena tiistai-iltana se ei kuitenkaan tuntunut oikein saavan yleisöä lämpenemään.
Kiitos kommenteista!
PoistaKyllä joissain moderneissa ohjauksissa mahdollinen libreton ja näyttämökuvan ristiriita hieman särähtää mieleen, mutta metafooria ja analogioita taide on muutenkin täynnä joten eivät niistä suurempaa haittaa ole.