Ooppera: Götterdämmerung - Latvian Kansallisooppera 2013-06-09
Latvian kansallisoopperan Ring sai kelpo lopetuksen Viesturs Kairišsin ohjaaman Jumalten tuhon myötä. Kairišs ohjasi Valkyyrian, Siegfriedin ja Jumalten tuhon. Parhaana kokonaisuutena pitäisin Siegfriediä, mutta Jumalten tuho ja varsinkin sen prologi ja ensimmäinen näytös olivat aivan mainioita. Käsiohjelmassa Kairišs puhui peilauksista Latvian yhteiskuntaan, mutta Latvian lähihistoriaa syvemmin tuntemattomalle jäivät mahdolliset yhteydet valitettavasti pimentoon.
Heti alussa nornien kohtalonlankana toimi tietoverkkokaapeli jota he kiristävät olkavarteensa, jotta löytävät yhä kuivemmaksi käyvät suonensa. Hirsimökin sisällä kohtaavat näin uusi ja vanha. Siegfried ja Brünnhilde ovat hippiaatteen edustajia. Majan edessä kasvavat hamput, joista Brünnhilde kääräisee myöhemmin jointit itselleen ja Waltrautelle. Siegfried seikkailee remonttimiehenä, jonka työkalupakin kyljessä Notung toimittaa veitsen virkaa. Yksi hauskimmista oivalluksista on Grane hevosen mukanaolo koko oopperan ajan. Brünnhilden uljaan ratsun nahka on päätynyt kengiksi, jotka seuraavat mukana myös Siegfriedin ja Brünnhilden kuolinpedille asti.
Gibichungin suvun jälkeläiset Gunter, Gutrunee ja Hagen muodostavat iloisen insestitrion. Heidän makuuhuoneeseensa taulun läpi rientävä Siegfried saa suhteet uuteen järjestykseen. Hagen puristaa Siegfriedin muistin sekoittavan maustejuoman kätevästi häkkilinnusta. Varmasti yksi hauskimmista ensimmäisen näytöksen aluista Jumalten tuhossa.
Toinen näytös rauhoittaa hieman tahtia. Hagen tanssii maanisesti omien kannattajiensa kanssa ja Alberich-isä piipahtaa vierailulla taluttaen tippatelinettään. Alberich laittaa omat letkunsa hetkeksi kiinni Hageniinkin; olisiko siinä sitten tullut vahvistusta veren katkeraan kalkkiin? Alberichin kumiankan symboliikka jäi hieman auki. Onko kyseessä vain vanhemmuuden symboli, kun kumiankan taisimme tavata myös Mimen ja Siegfriedin kotosalla toissapäivänä?
Kolmannen näytöksen alku on taasen mainio. Tällä kertaa todellakin olemme kylpylässä ja Reinintyttäret viihdyttävät itseään akuista ottamillaan eroottisilla sähköiskuilla. Sähkö tuntuu olevan Kairišsille tärkeä jostain syystä. Remontti-Siegfried käy korjailemassa vesihanoja, mutta ei suostu kuitenkaan luopumaan sormuksestaan. Metsästyskohtaus ja Siegfriedin kuolema tapahtuu samassa kylpylässä, kun kerran Gunter ja Hagen seurueineen löytyvät sieltä saunomasta.
Loppuun olen hieman pettynyt. Siegfried makaa sankarinmuistosängyssä ja kansa kulkee sängyn ohi surien. Brünnhilde tappaa itsensä Notungin avulla Siegfriedin viereen. Puhkeaa joukkotappelu(?) ja Reinintyttäret käyvät nappaamassa sormuksen itselleen. Tämän jälkeen joku ottaa miekan ja kaikki yllättäen rauhoittuvat ja liittyvät miekkamiehen kaveriksi. Kuitenkin lopuksi kaikki muut paitsi miekkamies kääntyvät katsomaan Siegfriedin ja Brünnhilden kuolonpetiä. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Miekkamies yrittää käydä uudeksi sankariksi, mutta vasta kuolema kruunaa todellisen sankarin? Usein Ringin loppuun yritetään saada posiitivista loppuvärettä, nyt ainakaan minuun ei sellaista mistään tartu.
Pitkin Jumalten tuhoa lavalla on mukana mystinen vanhus, jonka henkilöllisyys ja merkitys jää myöskin varsin avoimeksi. Itse tulkitsisin sen Wotaniksi joka seurailee tilannetta. Jos jollakulla on parempia ehdotuksia, kertokaa ihmeessä. Samoin polkupyöräilevän pojan ja lampputytön ideasta olisin kovasti kiinnnostunut.
Vaikka (tai kenties juuri siitä syystä kun) paljon jäi avoimeksi, niin kyllä Jumalten tuhokin on kelpo ohjaus. Ja vaikka ylläolevista tuokiokuvista voisi toisinkin päätellä, niin Wagnerin mukaan tässä edettiin. Jatkumoa edellisistä oopperoista ei vain ollut tälläkään kertaa.
Musiikin puolesta Jumalten tuho jäi hieman vajaaksi. Prologin ja ensimmäisen näytöksen ajan montussa soitti Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri ja toisesta näytöksestä eteenpäin jälleen kansallisoopperan oma orkesteri. Aika erikoinen ratkaisu vaihtaa koko orkesteri kesken oopperan. Katsoin juuri käsiohjelmista, että oopperan oma orkesteri soitti Reininkullan ja Valkyyrian, Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri Siegfriedin. Siegfried kuullosti mielestäni hienolta, en edes ajatellut orkesterin vaihtuneen Valkyyrian jälkeen. Mutta nyt Jumalten tuhossa prologissa ja ensimmäisessä näytöksessä Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri kuulosti välillä epätasaiselta ja ponnettomalta. Toisesta näytöksestä eteenpäin oopperan oma orkesteri kuulosti paljon paremmalta.
Laulajatkin tuntuivat Jumalten tuhossa epätasaisilta. Uusi Siegfried, Lars Cleveman, oli selkeä parannus Johnny van Haliin. Brünnhildellä, Katrin Gerstenbergerillä, oli omat hyvät hetkensä, mutta välillä tuntui että ääni vei naista eikä toisinpäin. Marcus Jupitherin Gunther oli lavalla lähestulkoon vastustamaton, mutta ihan kuin hänenkään äänensä ei olisi ollut parhaassa terässä. Johan Schinklerin Hagen oli vakuuttava, vaikka matalissa äänissä ei dominanssia löytynytkään. Liubov Sokolova urakoi hienosti Waltrauten ja ensimmäisen nornin roolit. Liene Kinčan äänensävyssä on jotain mikä vetoaa minuun, tykkäsin hänen Gutrunestaan.
Entäpä Riian Ring kokonaisuutena? Reininkulta on se jota tulen muistelemaan vielä pitkään. Herheimin mielikuvitus ja asioiden sitominen toisiinsa on parhaimmillaan käsittämättömän upeaa. Karišsin kolme ohjausta täydensivät Ringin hienosti. Valkyyria tuntui vähän lämmittelyltä, Jumalten tuho paremmalta ja Siegfried tasaiselta kokonaisuulta. Cornelius Meister teki tasaisin varmaa työtä koko viikon. Ihan se täydellinen hurmos jäi kuitenkin saavuttamatta. Esimerkiksi Siegfriedin surumarssi ei yltänyt samaan tehoon kuin vaikkapa Segerstamin versio Helsingistä. Laulajat eivät olleet supertähtiä, mutta tarjoilivat täysille katsomoille kuitenkin kelpo musiikkiteatteria neljänä iltana. Latvialaisilla on komea Ring-kokonaisuus, jota ei missään nimessä kannata laittaa pölyttymään muistoihin vuosikausiksi. Jos uusintakierros on odotettavissa, suosittelen ehdottomasti Riikaa matkakohteeksi. Ainakin Reininkullassa saatamme tavata katsomossa.
maanantai 10. kesäkuuta 2013
lauantai 8. kesäkuuta 2013
Ring Riiassa: Siegfried
Ooppera: Siegfried - Latvian Kansallisooppera 2013-06-07
Ohjaaja Viesturs Kairišs lienee päättänyt painaa reset-nappulaa Valkyyrian ohjauksen jälkeen. Vuonna 2008 ensi-iltansa saanut Siegfried ei tunnu ohjauksellisesti selkeältä jatkolta Valkyyriaan. Sinänsä ihan ymmärrettävä päätös, Reininkulta ja Valkyyria kun olivat valmiiksi jo kuin yö ja päivä.
Toissapäiväinen Valkyyria jätti ohjauksen puolesta hieman haalean maun, mutta onneksi Siegfried tuntui omaan mieleeni askeleelta parempaan suuntaan. Vaikka pikaisesti ajatellen Siegfried vaikuttaa modernilta versiolta, niin Wagnerin ajatusten mukaan edetään kuitenkin. Ensimmäinen näytös tapahtuu hienossa teollisuustilassa jossa Siegfried ja Mime asustavat. Mime on perinteisiin seppähahmoihin verrattuna varsin oppineen tuntuinen mies. Solmio kaulassa Mime tuntuu harrastavan metallintyöstön ohella kirjallisuutta ja musiikkia. Siegfried ei nuoren koltiaisen tavoin lämpene Mimen kultturiharrastukselle. Hienoa symboliikkaa on Siegfriedin mättäessä Mimen kirjastoa masuunin polttoaineeksi jotta Notung saadaan taottua uuteen loistoon. Siinä näytetään sivistykselle ja kulttuurille omat paikkansa kun tarvitaan aseita.
Toisessa näytöksessä Fafnerin "luolaa" kuvasi mystinen pommitehtaan(?) fasadi. Fafner kun on kerran sormuksen herra, niin valtaahan moiset asearsenaalit mainiosti kuvaavat. Metsälintua emme lavalla nähneet, mutta mielestäni aika hauskasti sen ääntä mallinsivat välkkyvät ja epäkuntoisina sirisevät loisteputket. Lohikäärmeongelma ratkaistiin Siegfriedin torven herättämällä zombiejoukolla, jotka muodostivat elävän ihmismadon, jonka sisällä Fafner saa sitten kokea Notung terävän kärjen.
Kolmas näytös tapahtuu syyssäässä tyhjentyneen ja raunioituneen uima-altaan pohjalla. Wotanin ja Erdan kohtaamiseen kuivuneet syyslehdet sopivat mainiosti. Jumalten aika on saapunut syksyyn ja loppu on lähellä. Sen sijaan kun Brünnhilde löytyy hieman myöhemmin samasta altaanpohjasta lehtikasan alta, niin assosiaatiot eivät välttämättä ole aivan yhtä osuvat; vaikka libreton mukaan Brünnhilde kuusen oksien alla lepäilikin. Kun Siegfried saa Brünnhilden hereille ja osoittaa tätä kohtaan hieman turhan innokasta mielenkiintoa, onnistuu Brünnhilde rauhoittamaan Siegfriedin istuttamalla tämän sohvalle television eteen. Yhtä osuva huomio television monimuotoisesta funktiosta modernissa maailmassa tehdään lopussa, kun Brünnhilden vihdoin sulaessa Siegfriedille potkaisee television sivuun jotta lemmenliekki saa roihuta vapaasti.
Kyllä ne erot tuntuvat olevan hiuksenhienoja, milloin ohjaus tuntuu onnistuneelta ja milloin ei. Valkyyrian pienet mausteet eivät osuneet kohdalleen, mutta Siegfried taasen tuntui ihan makoisalta. Omaan mieleeni ohjaus pyöritteli ajatuksia vallan käytöstä. Ja sitähän, tai oikeammin sitäkin, se Ring juuri on.
Orkesteri ja kapellimestari Meister saavat minulta jälleen kiitettävät arvosanat. Uudet äänet lavalla olivatkin sitten hankalampia tapauksia. Siegfriedin esittäjä Johnny van Hal ei muistunut mieleeni ennen oopperaa. Jossain vaiheessa toista näytöstä kun tuskailin hänen äänensä kanssa, olin yhtäkkiä varma että olin kuullut häntä aikaisemminkin. Väliajalle pikainen tarkistus vahvisti että hän lauloi vuosi sitten keväällä Parsifalin Kööpenhaminassa. Jotain pientä allergiaa minulla on hänen ääntänsä kohtaan, vaikka hän kelpo näyttelijä onkin. Pahoittelen. Lehtikasan alta heräsi uusi Brünnhilde, Sabine Passow. Hänen heräämisensä oli lähellä ylinäyttelemistä, mutta äänessä oli paljon positiivistä. Hieman asia jää auki, sillä Jumalten tuhossa on taas uusi Brünnhilde.
Tutut nimet aikaisemmilta päiviltä olivat edelleen hyvässä iskussa. Liubov Sokolovan saksa kuullosti ehkä hieman liikaa venäläiseltä tänään. Minun korviini illan paras laulaja oli (taas) Egils Siliņš ja hyvänä kakkosena Bengt-Ola Morgny Mimen roolissa. Marcus Jupither lauloi tänään Alberichin, mutta vaihtaa Jumalten tuhoon Guntheriksi. Marcuksesta pidän myös.
Hieno ilta oopperassa!
Ohjaaja Viesturs Kairišs lienee päättänyt painaa reset-nappulaa Valkyyrian ohjauksen jälkeen. Vuonna 2008 ensi-iltansa saanut Siegfried ei tunnu ohjauksellisesti selkeältä jatkolta Valkyyriaan. Sinänsä ihan ymmärrettävä päätös, Reininkulta ja Valkyyria kun olivat valmiiksi jo kuin yö ja päivä.
Toissapäiväinen Valkyyria jätti ohjauksen puolesta hieman haalean maun, mutta onneksi Siegfried tuntui omaan mieleeni askeleelta parempaan suuntaan. Vaikka pikaisesti ajatellen Siegfried vaikuttaa modernilta versiolta, niin Wagnerin ajatusten mukaan edetään kuitenkin. Ensimmäinen näytös tapahtuu hienossa teollisuustilassa jossa Siegfried ja Mime asustavat. Mime on perinteisiin seppähahmoihin verrattuna varsin oppineen tuntuinen mies. Solmio kaulassa Mime tuntuu harrastavan metallintyöstön ohella kirjallisuutta ja musiikkia. Siegfried ei nuoren koltiaisen tavoin lämpene Mimen kultturiharrastukselle. Hienoa symboliikkaa on Siegfriedin mättäessä Mimen kirjastoa masuunin polttoaineeksi jotta Notung saadaan taottua uuteen loistoon. Siinä näytetään sivistykselle ja kulttuurille omat paikkansa kun tarvitaan aseita.
Toisessa näytöksessä Fafnerin "luolaa" kuvasi mystinen pommitehtaan(?) fasadi. Fafner kun on kerran sormuksen herra, niin valtaahan moiset asearsenaalit mainiosti kuvaavat. Metsälintua emme lavalla nähneet, mutta mielestäni aika hauskasti sen ääntä mallinsivat välkkyvät ja epäkuntoisina sirisevät loisteputket. Lohikäärmeongelma ratkaistiin Siegfriedin torven herättämällä zombiejoukolla, jotka muodostivat elävän ihmismadon, jonka sisällä Fafner saa sitten kokea Notung terävän kärjen.
Kolmas näytös tapahtuu syyssäässä tyhjentyneen ja raunioituneen uima-altaan pohjalla. Wotanin ja Erdan kohtaamiseen kuivuneet syyslehdet sopivat mainiosti. Jumalten aika on saapunut syksyyn ja loppu on lähellä. Sen sijaan kun Brünnhilde löytyy hieman myöhemmin samasta altaanpohjasta lehtikasan alta, niin assosiaatiot eivät välttämättä ole aivan yhtä osuvat; vaikka libreton mukaan Brünnhilde kuusen oksien alla lepäilikin. Kun Siegfried saa Brünnhilden hereille ja osoittaa tätä kohtaan hieman turhan innokasta mielenkiintoa, onnistuu Brünnhilde rauhoittamaan Siegfriedin istuttamalla tämän sohvalle television eteen. Yhtä osuva huomio television monimuotoisesta funktiosta modernissa maailmassa tehdään lopussa, kun Brünnhilden vihdoin sulaessa Siegfriedille potkaisee television sivuun jotta lemmenliekki saa roihuta vapaasti.
Kyllä ne erot tuntuvat olevan hiuksenhienoja, milloin ohjaus tuntuu onnistuneelta ja milloin ei. Valkyyrian pienet mausteet eivät osuneet kohdalleen, mutta Siegfried taasen tuntui ihan makoisalta. Omaan mieleeni ohjaus pyöritteli ajatuksia vallan käytöstä. Ja sitähän, tai oikeammin sitäkin, se Ring juuri on.
Orkesteri ja kapellimestari Meister saavat minulta jälleen kiitettävät arvosanat. Uudet äänet lavalla olivatkin sitten hankalampia tapauksia. Siegfriedin esittäjä Johnny van Hal ei muistunut mieleeni ennen oopperaa. Jossain vaiheessa toista näytöstä kun tuskailin hänen äänensä kanssa, olin yhtäkkiä varma että olin kuullut häntä aikaisemminkin. Väliajalle pikainen tarkistus vahvisti että hän lauloi vuosi sitten keväällä Parsifalin Kööpenhaminassa. Jotain pientä allergiaa minulla on hänen ääntänsä kohtaan, vaikka hän kelpo näyttelijä onkin. Pahoittelen. Lehtikasan alta heräsi uusi Brünnhilde, Sabine Passow. Hänen heräämisensä oli lähellä ylinäyttelemistä, mutta äänessä oli paljon positiivistä. Hieman asia jää auki, sillä Jumalten tuhossa on taas uusi Brünnhilde.
Tutut nimet aikaisemmilta päiviltä olivat edelleen hyvässä iskussa. Liubov Sokolovan saksa kuullosti ehkä hieman liikaa venäläiseltä tänään. Minun korviini illan paras laulaja oli (taas) Egils Siliņš ja hyvänä kakkosena Bengt-Ola Morgny Mimen roolissa. Marcus Jupither lauloi tänään Alberichin, mutta vaihtaa Jumalten tuhoon Guntheriksi. Marcuksesta pidän myös.
Hieno ilta oopperassa!
torstai 6. kesäkuuta 2013
Ring Riiassa: Die Walküre
Ooppera: Die Walküre - Latvian Kansallisooppera 2013-06-05
Riikan Ring jatkui Viesturs Kairišsen ohjaamalla Valkyyrialla. Eilistä Herheimin ohjaamaa Reininkultaa en halunnut lähteä purkamaan auki koska ohjaus oli niin monitasoinen, että sen purkaminen tekstiksi henkilökohtaisen kokemuksen kautta ei ole oikein mahdollista järkevissä aikarajoissa. Valkyyria ei taasen innoita ohjauksen yksityiskohtien osalta kovinkaan suuriin pohdintoihin.
Parasta jälleen todeta heti aluksi Kairišs kuljettaa tarinaa Wagnerin libreton mukaan, joten perusasiat ovat kunnossa. Mutta kokonaisuudesta jää vähän samanlainen maku kuin tuoreesta Helsingin Tristanista, ohjaajan lisämausteet eivät oikein tuo mitään lisää. Paksun käsiohjelman ainokainen sivu joka käsittelee ohjauksen teemoja, kertoo (stadion)peleistä. Peliteemaa Kairišs kehittää ensimmäisessä näytöksessä laittamalla Sieglinden ja Hundingin bunkkerimaiseen asuntoon pöytäjalkapallopöydän. Toinen ja kolmas näytös taasen tapahtuvat jonkinlaisella jumalaisella gladiaattoriareenalla. Siellä Siegmund ja Hunding taistelevat, valotaulun pitäessä lavayleisön tiedossa pelitilanteesta. 0-0 tietysti päätyy lukuihin x:x. Vanhalla pesäpallokielellä kuolleita tuli.
Peliteema tuntuu varsin päälleliimatulta, vaikka käsiohjelma kehitteleekin pallo-aurinko-jumala -akselia. Toinen näytös päättyy yleisön joukkotappeluun, onneksi sentään lavayleisön. Ilmeisesti tämän mellakan lopputuloksia valkyyriajoukko sitten siivoilee kolmannen näytöksen aluksi. Valitettavasti minun silmissäni lavakatsomo alastomine, pussipäisine ruumiineen muistutti turhan paljon turkkilaista saunaa. Kun kaiken lisäksi valkyyriat olivat pukeutuneet kumiessuja muistuttaviin vaatteisiin ja huiskuttelivat ruumiita huiskilla, niin minun oli vaikea saada saunakuvaa pois tajunnastani.
Mielenkiintoinen kohta oli toisessa näytöksessä valotaulun hiljainen zoomaus Wotanin(?) jäljellä olevaan silmään. Wotanin kertoessa tarinaa Brünnhildelle hän vihoissaan tuikkaa keihäänsä maahan, joka samalla "puhkaisee" valotaululla hänen toisenkin silmänsä. Eikö Wotan näe enää minkäänlaista tulevaisuutta, kun kerran Frickakin on pannut hänet aisoihin? Jumalainen itsekastraatio?
Sähkölläkin taitaa olla jotain merkitystä Kairišsin maailmassa, sillä sähkö rätisee pariin otteeseen, sulakkeet paukkuvat ja Notungkin löytyy sulaketaulusta. Sen suurempaa merkitystä en osaa sille antaa.
Mutta kun ohjaus ei oikein noussut plaaniin, niin musiikki sen kyllä teki. Heti alun myrkystä orkesteri ja Cornelius Meister saivat väreet iholle. Koko solistikaarti onnistui mielestäni mainiosti. Michael Weinius ja Liene Kinča olivat mainiot lemmensisarukset. Kinčalla on mielenkiintoinen sävy äänessään, pidin hänestä kovasti. Johan Schinkler jylisi vakuuttavasti Hundingina. Martina Dike jatkoi Frickan roolissa upeaa työskentelyä ja illan uusi Wotan, Egils Siliņš, oli todella hieno uusi tuttavuus. Brünnhilden esittäjä Katrin Gerstenbergen ei aina tule täysin kirkkaasti läpi, mutta Riikan kokoisessa salissa hänenkin äänensä toimii ok.
Eilisen Herheimin ilotulituksen jälkeen Kairišsin Valkyyriasta jää vähän vaisu kuva. Mutta mistäpä ohjauksesta ei jäisi? Reininkulta ja Valkyyria eivät omanneet mitään yhteistä ohjauksellisesti. Entäpä sitten Siegfried ja Jumalten tuho? Molemmat ovat Kairišsin ohjaamia, pilkkooko hän omankin osuutensa vai onko ohjauksilla yhteistä taustaa? Sitä varten pitää odottaa perjantaihin asti. Huomenna on vapaapäivä Ringistä.
Riikan Ring jatkui Viesturs Kairišsen ohjaamalla Valkyyrialla. Eilistä Herheimin ohjaamaa Reininkultaa en halunnut lähteä purkamaan auki koska ohjaus oli niin monitasoinen, että sen purkaminen tekstiksi henkilökohtaisen kokemuksen kautta ei ole oikein mahdollista järkevissä aikarajoissa. Valkyyria ei taasen innoita ohjauksen yksityiskohtien osalta kovinkaan suuriin pohdintoihin.
Parasta jälleen todeta heti aluksi Kairišs kuljettaa tarinaa Wagnerin libreton mukaan, joten perusasiat ovat kunnossa. Mutta kokonaisuudesta jää vähän samanlainen maku kuin tuoreesta Helsingin Tristanista, ohjaajan lisämausteet eivät oikein tuo mitään lisää. Paksun käsiohjelman ainokainen sivu joka käsittelee ohjauksen teemoja, kertoo (stadion)peleistä. Peliteemaa Kairišs kehittää ensimmäisessä näytöksessä laittamalla Sieglinden ja Hundingin bunkkerimaiseen asuntoon pöytäjalkapallopöydän. Toinen ja kolmas näytös taasen tapahtuvat jonkinlaisella jumalaisella gladiaattoriareenalla. Siellä Siegmund ja Hunding taistelevat, valotaulun pitäessä lavayleisön tiedossa pelitilanteesta. 0-0 tietysti päätyy lukuihin x:x. Vanhalla pesäpallokielellä kuolleita tuli.
Peliteema tuntuu varsin päälleliimatulta, vaikka käsiohjelma kehitteleekin pallo-aurinko-jumala -akselia. Toinen näytös päättyy yleisön joukkotappeluun, onneksi sentään lavayleisön. Ilmeisesti tämän mellakan lopputuloksia valkyyriajoukko sitten siivoilee kolmannen näytöksen aluksi. Valitettavasti minun silmissäni lavakatsomo alastomine, pussipäisine ruumiineen muistutti turhan paljon turkkilaista saunaa. Kun kaiken lisäksi valkyyriat olivat pukeutuneet kumiessuja muistuttaviin vaatteisiin ja huiskuttelivat ruumiita huiskilla, niin minun oli vaikea saada saunakuvaa pois tajunnastani.
Mielenkiintoinen kohta oli toisessa näytöksessä valotaulun hiljainen zoomaus Wotanin(?) jäljellä olevaan silmään. Wotanin kertoessa tarinaa Brünnhildelle hän vihoissaan tuikkaa keihäänsä maahan, joka samalla "puhkaisee" valotaululla hänen toisenkin silmänsä. Eikö Wotan näe enää minkäänlaista tulevaisuutta, kun kerran Frickakin on pannut hänet aisoihin? Jumalainen itsekastraatio?
Sähkölläkin taitaa olla jotain merkitystä Kairišsin maailmassa, sillä sähkö rätisee pariin otteeseen, sulakkeet paukkuvat ja Notungkin löytyy sulaketaulusta. Sen suurempaa merkitystä en osaa sille antaa.
Mutta kun ohjaus ei oikein noussut plaaniin, niin musiikki sen kyllä teki. Heti alun myrkystä orkesteri ja Cornelius Meister saivat väreet iholle. Koko solistikaarti onnistui mielestäni mainiosti. Michael Weinius ja Liene Kinča olivat mainiot lemmensisarukset. Kinčalla on mielenkiintoinen sävy äänessään, pidin hänestä kovasti. Johan Schinkler jylisi vakuuttavasti Hundingina. Martina Dike jatkoi Frickan roolissa upeaa työskentelyä ja illan uusi Wotan, Egils Siliņš, oli todella hieno uusi tuttavuus. Brünnhilden esittäjä Katrin Gerstenbergen ei aina tule täysin kirkkaasti läpi, mutta Riikan kokoisessa salissa hänenkin äänensä toimii ok.
Eilisen Herheimin ilotulituksen jälkeen Kairišsin Valkyyriasta jää vähän vaisu kuva. Mutta mistäpä ohjauksesta ei jäisi? Reininkulta ja Valkyyria eivät omanneet mitään yhteistä ohjauksellisesti. Entäpä sitten Siegfried ja Jumalten tuho? Molemmat ovat Kairišsin ohjaamia, pilkkooko hän omankin osuutensa vai onko ohjauksilla yhteistä taustaa? Sitä varten pitää odottaa perjantaihin asti. Huomenna on vapaapäivä Ringistä.
tiistai 4. kesäkuuta 2013
Ring Riiassa: Das Rheingold
Ooppera: Das Rheingold - Latvian Kansallisooppera 2013-06-04
Riian Ringi hyrähti käyntiin Stefan Herheimin ohjaamalla Reininkullalla. Ensi-ilta Bergenin festivaalin kanssa jaetulla tuotannolla oli vuonna 2006 ja käsiohjelman mukaan viimeisimmän version on ohjannut Therese Schmidt. Minulla ei ole käsitystä mitä mahdollisia muutoksia ohjaukseen on tehty, mutta minuun nenääni ohjaus tuoksahtaa herkulliseltä, täysveriseltä Herheimilta.
Herheimiltä kysyttiin aikanaan haluaisiko hän ohjata koko Ringin, mutta ainakin tuolloin hänellä oli halua vain Reininkultaan. Ringin muut osat on ohjannut Viesturs Kairišs. Mielenkiinnolla odotan onko Riian Ring neljä täysin erillistä ohjausta vailla yhtenäisyyttä, vai elävätkö ohjauksen teemat oopperasta toiseen.
Herheim kääntää jossain mielessä Reininkullan nurinniskoin. Reininkulta ei ole tarina muinaisista myyteistä, vaan itse Wagner (ja Bayreuth) on myytti, jonka syntyä ja elinkaarta saamme ihmetellä. Wagner on itse lavalla ja aloittaa oopperan kirjoittamalla alkusoiton aikana esirippuun tuon legendaarisen aloituksen: Es war einmal. Syytä ensimmäiseen virnistykseen on heti kun muistaa että Reininkultahan alkaa piiitkällä Es-duuri soinnulla. Wagnerin hahmo elää lavalla monen esittäjän voimin. Oman tulkintani mukaan Alberich, Loge, Wotan, Mime, Fafner ja Fazolt peilaavat jonkun aikaa Wagnerin hahmoa.
Wotan on "pääwagner" ja hänellä on pyhä kirja josta tarinan juoni löytyy. Alberich on Wagnerina kunnes on saanut aarteen huijattua Reinintyttäriltä. Myöhemmin hän palaa Hitler-hahmossa; sitä se rakkauden kiroaminen teettää. Useasti puhutaan että Wagner on kirjoittanut oopperoidensa päärooleja omiksi kuvikseen: Tannhäuser, Lohengrin, Siegfried ja Parsifal. Herheim kertoo Reininkullassa Wagner myytin synnyn ja taivuttaa Bayreuthin historian osaksi juonta. Tähänhän hän palasi Parsifal ohjauksellaan Bayreuthissa pari vuotta myöhemmin.
En halua ryhtyä käymään läpi ohjausta yksityiskohtaisesti, koska pitää ehtiä hieman nukkumaankin ennen huomista Valkyyriaa. Herheim on parhaimmillaan lähestulkoon tauottomien assosiaatioketjujen tuottaja; asiat ja niiden uudet ja vanhat kontekstit sulautuvat ajatuksia avaavaksi ilotulitukseksi. Ymmärrän täysin että joillekin Herheim on yksi Regietheaterin traditioraiskaajista. Buuauksia kuulimme tänäänkin, ja olen varma että ne olivat tuotannolle. Mutta minulle Herheim on toisinaan kuin mystinen tuoksu alitajunnasta; se paljastaa yhtä paljon minusta itsestäni, kuin aiheena olevasta tarinasta. Pitäisikö Herheimin sitten kirjoittaa omat oopperansa ja jättää muiden "valmiit" teokset rauhaan? Ei tietenkään, hyvä ohjaaja käyttää läpikuultavia värejä, ei peittovärejä.
Wagner ja Bayreuthin historia ovat aihe joka sisältää kaikki eeppisen tarinan ainekset. Luomisvoimaisen taiteilijan elämäntyö, joka elää edelleen 200 vuotta syntymänsä jälkeen. Itse Richard Wagnerista henkilönä tuntuu löytyvän niin monta ristiriitaista puolta. Kateellisesta antisemiitistä kenties musiikinhistorian suurimpaan uudistajaan. Ja kuolemansa jälkeen häneen on liitetty saksalaisen historian pahin kuona, jonka relevanttisuudesta kiistellään todennäköisesti seuraavat parisataa vuotta.
Jotenkin tuntuu että Herheimin pureutuminen Wagnerin moniin puoliin Reininkullan avulla on mitä parhain juhlavuoden kunnioitus. Herheim läjäyttää saksalaisen historian hahmot Lutherista Freudiin jumalien muodossa lavalle. Pyöräyttää natsikortin rakkauden kiroamisen kautta Wagnerista Alberichiin. Näyttää kuinka Wagnerin rintakuva on yksi uskonnon symboli muiden joukossa ja kuinka ahneus on loppujen lopuksi aika paha juttu. Hieno ilta oopperassa.
Riian Ringin johtaa saksalainen Cornelius Meister. Ainakin Reininkullan perusteella kelpo kapu montussa. Laulajakaarti on mielestäni mukavan tasainen. Omiksi suosikeiksi kohosivat Martina Dike Frickana ja Liubov Sokolova Erdana. Tämän iltainen Wotan, Ralf Lukas, lauloi komeasti mutta aivan kun lopussa olisi ollut vähän väsymystä äänessä. Mutta eipä hätää, huomenna onkin lavalla toinen Wotanin esittäjä.
Innolla odotan Valkyriaa...
Riian Ringi hyrähti käyntiin Stefan Herheimin ohjaamalla Reininkullalla. Ensi-ilta Bergenin festivaalin kanssa jaetulla tuotannolla oli vuonna 2006 ja käsiohjelman mukaan viimeisimmän version on ohjannut Therese Schmidt. Minulla ei ole käsitystä mitä mahdollisia muutoksia ohjaukseen on tehty, mutta minuun nenääni ohjaus tuoksahtaa herkulliseltä, täysveriseltä Herheimilta.
Herheimiltä kysyttiin aikanaan haluaisiko hän ohjata koko Ringin, mutta ainakin tuolloin hänellä oli halua vain Reininkultaan. Ringin muut osat on ohjannut Viesturs Kairišs. Mielenkiinnolla odotan onko Riian Ring neljä täysin erillistä ohjausta vailla yhtenäisyyttä, vai elävätkö ohjauksen teemat oopperasta toiseen.
Herheim kääntää jossain mielessä Reininkullan nurinniskoin. Reininkulta ei ole tarina muinaisista myyteistä, vaan itse Wagner (ja Bayreuth) on myytti, jonka syntyä ja elinkaarta saamme ihmetellä. Wagner on itse lavalla ja aloittaa oopperan kirjoittamalla alkusoiton aikana esirippuun tuon legendaarisen aloituksen: Es war einmal. Syytä ensimmäiseen virnistykseen on heti kun muistaa että Reininkultahan alkaa piiitkällä Es-duuri soinnulla. Wagnerin hahmo elää lavalla monen esittäjän voimin. Oman tulkintani mukaan Alberich, Loge, Wotan, Mime, Fafner ja Fazolt peilaavat jonkun aikaa Wagnerin hahmoa.
Wotan on "pääwagner" ja hänellä on pyhä kirja josta tarinan juoni löytyy. Alberich on Wagnerina kunnes on saanut aarteen huijattua Reinintyttäriltä. Myöhemmin hän palaa Hitler-hahmossa; sitä se rakkauden kiroaminen teettää. Useasti puhutaan että Wagner on kirjoittanut oopperoidensa päärooleja omiksi kuvikseen: Tannhäuser, Lohengrin, Siegfried ja Parsifal. Herheim kertoo Reininkullassa Wagner myytin synnyn ja taivuttaa Bayreuthin historian osaksi juonta. Tähänhän hän palasi Parsifal ohjauksellaan Bayreuthissa pari vuotta myöhemmin.
En halua ryhtyä käymään läpi ohjausta yksityiskohtaisesti, koska pitää ehtiä hieman nukkumaankin ennen huomista Valkyyriaa. Herheim on parhaimmillaan lähestulkoon tauottomien assosiaatioketjujen tuottaja; asiat ja niiden uudet ja vanhat kontekstit sulautuvat ajatuksia avaavaksi ilotulitukseksi. Ymmärrän täysin että joillekin Herheim on yksi Regietheaterin traditioraiskaajista. Buuauksia kuulimme tänäänkin, ja olen varma että ne olivat tuotannolle. Mutta minulle Herheim on toisinaan kuin mystinen tuoksu alitajunnasta; se paljastaa yhtä paljon minusta itsestäni, kuin aiheena olevasta tarinasta. Pitäisikö Herheimin sitten kirjoittaa omat oopperansa ja jättää muiden "valmiit" teokset rauhaan? Ei tietenkään, hyvä ohjaaja käyttää läpikuultavia värejä, ei peittovärejä.
Wagner ja Bayreuthin historia ovat aihe joka sisältää kaikki eeppisen tarinan ainekset. Luomisvoimaisen taiteilijan elämäntyö, joka elää edelleen 200 vuotta syntymänsä jälkeen. Itse Richard Wagnerista henkilönä tuntuu löytyvän niin monta ristiriitaista puolta. Kateellisesta antisemiitistä kenties musiikinhistorian suurimpaan uudistajaan. Ja kuolemansa jälkeen häneen on liitetty saksalaisen historian pahin kuona, jonka relevanttisuudesta kiistellään todennäköisesti seuraavat parisataa vuotta.
Jotenkin tuntuu että Herheimin pureutuminen Wagnerin moniin puoliin Reininkullan avulla on mitä parhain juhlavuoden kunnioitus. Herheim läjäyttää saksalaisen historian hahmot Lutherista Freudiin jumalien muodossa lavalle. Pyöräyttää natsikortin rakkauden kiroamisen kautta Wagnerista Alberichiin. Näyttää kuinka Wagnerin rintakuva on yksi uskonnon symboli muiden joukossa ja kuinka ahneus on loppujen lopuksi aika paha juttu. Hieno ilta oopperassa.
Riian Ringin johtaa saksalainen Cornelius Meister. Ainakin Reininkullan perusteella kelpo kapu montussa. Laulajakaarti on mielestäni mukavan tasainen. Omiksi suosikeiksi kohosivat Martina Dike Frickana ja Liubov Sokolova Erdana. Tämän iltainen Wotan, Ralf Lukas, lauloi komeasti mutta aivan kun lopussa olisi ollut vähän väsymystä äänessä. Mutta eipä hätää, huomenna onkin lavalla toinen Wotanin esittäjä.
Innolla odotan Valkyriaa...
sunnuntai 19. toukokuuta 2013
Samson et Dalila Metissä 1998
Samson et Dalila, Metropolitan Opera, Levine, Moshinsky
Sateinen sunnuntai-iltapäivä kului rattoisasti tehden pohjatyötä kesän oopperakokemuksiin. Tänään katseluvuorossa oli Metropolitan oopperan tallenne Camille Saint-Saënsin oopperasta Samson et Dalila, eli suomeksi Simson ja Delila. Tallenne on vuodelta 1998.
Plácido Domingon ystäville tallenne on täyttä herkkua. Esitys on kauden avausnäytös ja juhlistaa samalla Domingon 30-vuotista uraa Metin laulajakaartissa. Esityksen lopuksi Joseph Volpe ja Rudolph Giuliani pitävät pienet kiitospuheet ja Domingo saa kasan muistoplakaatteja. Onpa levyn bonusmateriaaleissa lyhyt Domingon haastattelukin.
Domingo on äänensä puolesta hyvässä iskussa ja Delilan esittäjä Olga Borodina on omassa roolissaan samalla tasolla. Borodinan äänen tasaisuus ilahduttaa korvaa eritoten. Ehkäpä heidän lavaolemuksensa eivät välttämättä visuaalisesti pursua intohimoa, mutta äänet hoitavat sen puolen mainiosti.
Sergei Leiferkus laulaa hienosti Dagonin ylipapin roolin ja bassosuosikkini René Pape on Heprealaisvanhuksena. Eikä muutkaan solistit jätä toivomisen varaa. Mukava Metin lompakon kanssa on miehityksiä tehdä. Kun vielä orkesteria johtaa James Levine, niin äänipuoli on kunnossa. Nämä Metin tallenteet ovat musiikin puolesta aina varsin varmoja valintoja, perustaso on aina varsin korkealla.
Tuotannon on ohjannut Elijah Moshinsky. Volpen aikaisen Metin tuotannoksi mennään yllättävän minimalistisella ja abraktilla linjalla. Lavasteet ovat varsin viittenomaisia ja graafisia. Simson ja Delila on varsin oratoriohenkinen teos joten lavatapahtumat ovat varsin vähissä, baletteja lukuunottamatta. Minun makuuni ohjaus on ihan ok, pääpaino on kuitenkin musiikin puolella. Eritoten toinen näytös lepää käytännössä täysin laulajien varassa. Onneksi se on komeaa musiikkia ja tällä kertaa solistit lunastavat odotukset.
Tallenne on sen verran iäkäs että kuvasuhde on 4:3. Äänityksessä huomaa miten Metissä on tekniikka kehittynyt viime vuosina. Tallenteella laulajan liikkuessa lavalla kameran seuratessa häntä ääni siirtyilee hieman ihmeellisesti välillä. Mutta eipä tuostakaan haittaa ole. Kaikinpuolin suositeltava tallenne.
Plácido Domingon ystäville tallenne on täyttä herkkua. Esitys on kauden avausnäytös ja juhlistaa samalla Domingon 30-vuotista uraa Metin laulajakaartissa. Esityksen lopuksi Joseph Volpe ja Rudolph Giuliani pitävät pienet kiitospuheet ja Domingo saa kasan muistoplakaatteja. Onpa levyn bonusmateriaaleissa lyhyt Domingon haastattelukin.
Domingo on äänensä puolesta hyvässä iskussa ja Delilan esittäjä Olga Borodina on omassa roolissaan samalla tasolla. Borodinan äänen tasaisuus ilahduttaa korvaa eritoten. Ehkäpä heidän lavaolemuksensa eivät välttämättä visuaalisesti pursua intohimoa, mutta äänet hoitavat sen puolen mainiosti.
Sergei Leiferkus laulaa hienosti Dagonin ylipapin roolin ja bassosuosikkini René Pape on Heprealaisvanhuksena. Eikä muutkaan solistit jätä toivomisen varaa. Mukava Metin lompakon kanssa on miehityksiä tehdä. Kun vielä orkesteria johtaa James Levine, niin äänipuoli on kunnossa. Nämä Metin tallenteet ovat musiikin puolesta aina varsin varmoja valintoja, perustaso on aina varsin korkealla.
Tuotannon on ohjannut Elijah Moshinsky. Volpen aikaisen Metin tuotannoksi mennään yllättävän minimalistisella ja abraktilla linjalla. Lavasteet ovat varsin viittenomaisia ja graafisia. Simson ja Delila on varsin oratoriohenkinen teos joten lavatapahtumat ovat varsin vähissä, baletteja lukuunottamatta. Minun makuuni ohjaus on ihan ok, pääpaino on kuitenkin musiikin puolella. Eritoten toinen näytös lepää käytännössä täysin laulajien varassa. Onneksi se on komeaa musiikkia ja tällä kertaa solistit lunastavat odotukset.
Tallenne on sen verran iäkäs että kuvasuhde on 4:3. Äänityksessä huomaa miten Metissä on tekniikka kehittynyt viime vuosina. Tallenteella laulajan liikkuessa lavalla kameran seuratessa häntä ääni siirtyilee hieman ihmeellisesti välillä. Mutta eipä tuostakaan haittaa ole. Kaikinpuolin suositeltava tallenne.
lauantai 18. toukokuuta 2013
Tristan seilaa Töölönlahdelle
Ooppera: Tristan und Isolde - Kansallisooppera 2013-05-17
Tämän kauden viimeinen uusi tuotanto palautti Kansallisoopperan lavalle Tristanin 40-vuoden tauon jälkeen. Uuden tuotannon on ohjannut Elisabeth Linton ja kevään esitykset johtaa Pinchas Steinberg.
On mukavinta aloittaa ajatusten purku musiikin puolesta, sillä eilisen esityksen suurimmat ansiot löysivät tiensä tajuntaani korvien kautta. Israelilainen kapellimestari Pinchas Steinberg ei ollut minulle aikaisemmin tuttu, mutta jo alkusoiton ensimmäiset tahdit kiusoittelevine taukoineen kertoivat että odotettavissa oli mielenkiintoinen musiikkimatka. Kansallisoopperan orkesterikin tuntui olevan mainiossa iskussa, Steinberg loi orkesterin kanssa yhtenäisen ja hyvin balansoidun äänimaiseman. Solisteille annettiin hienosti tilaa, mutta sointi velloi myös isona silloin kun tarvetta oli. Muutamassa kohtaa tempovalinnat tuntuivat minun makuuni hieman hitailta, mutta se saattoi johtua nauttimastani kahvikupposesta.
Tristan ja Isolde on varmaan hankalimpia oopperoita roolituksen kannalta. Nimiroolien esittäjiä ei yleensä löydy oopperatalon omista solisteista. Taitaa olla että nykyään suunnilleen kourallinen tenoreita vastaa maailman Tristan roolien esittämisestä. Isolden roolin suhteen tarjonta on laajempaa. Kansallisooppera oli saanut pääosiin tälle keväälle tasavahvan kaksikon Robert Dean Smith Tristanina ja Marion Ammann Isoldena. Robert Dean Smith on Kansasin lahja maailman Wagner-näyttämöille. Hänen äänessään ei ainakaan eilen ollut aivan heleintä sankariklangia, mutta vahva ja luotettava peruslaulu on sillä tasolla että hetkeäkään ei tarvitse pelätä sankarimme äänen puolesta. Lavatyöskentelyn aavistuksenomainen jäykkyys voi johtua myös jäykästä ohjauksesta, josta enemmän myöhemmin.
Marion Ammann omaa todella hienon ja vivahteikkaan instrumentin. Ihastelin hänen ääntään pitkin iltaa, mutta silti mieleen jäi pieni epäilys onko Isolde hänelle oikea rooli (vielä)? Tietty pitkä linja ja sulavuus mitä Isolden rooli kaipaa, jäi mielestäni puuttumaan. Toisaalta tietysti pieniä nyansseja löytyi yllin kyllin. Hieman toisenlainen lähestymistapa, ihan mielenkiintoinen.
Kotimaiset solistit olivatkin sitten todella positiivinen kokemus. Brangänen tärkeän roolin lauloi vakuuttavasti Lilli Paasikivi. Hienoa tulkintaa! Täytyy vain toivoa että tuleva taiteellinen johtaja antaa oman äänensä kuulua yleisölle myös lavalta käsin tulevina vuosina. Suomesta löytyy nykyään kaksi maailmanluokan Brangänea, Paasikivi ja Knihtilä. Kenties illan suurin yllätys löytyi Kurwenalin esittäjän Tommi Hakalan äänivaroista. Onhan hän aikaisemminkin ilahduttanut komealla äänellään Wagnerinkin parissa, mutta Kurwenal on tainnut herättää hänet täyteen loistoon ja voimaan. Hyvä Tommi!
Waltteri Torikka lauloi taas Melotin hienosti ja Kai Pitkänen, Arto Hosio ja Tuomas Katajala täyttivät komeasti pienemmät roolit. Ja lopuksi Matti Salmisen Marke liittää Kansallisoopperan Tristanin kultaisella lenkillä pitkään Wagner esitysten ketjuun.
Eli korvat juhlivat Tristanin ensi-illassa. Entäpä sitten ohjaus? Ruotsalaissyntyinen ohjaaja Elisabeth Linton ei taida oikein tietää mitä hän haluaa ohjauksellaan sanoa. Suuret linjat etenevät Wagnerin tarinan mukaan, mikä on tietysti erinomainen lähtökohta. Mutta ne pienet modifikaatiot jotka Linton sitten tekee, eivät minun mielestäni ole erityisen toimivia. Ehkäpä jos soppaa aikoo sekoittaa, se olisi sitten syytä tehdä kunnolla, eikä vain käyttää tikkua kattilassa.
Steffen Aarfingin lavastusratkaisu on staattisen yksinkertainen. Ensimmäisen näytöksen laivanrunko, joka tuo minun mieleeni jo puolihylyn, jatkaa elämäänsä toisessa näytöksessä "kidekivimetsämonoliitin" taustalla ja astuu jälleen pääosaan, nyt hylyn kappaleina, kolmannessa näytöksessä. Vesi on mukana lavalla ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. Neljä pienoispuroa laskee lavalla ensimmäisessä näytöksessä ja toisessa näytöksessä vesi valuu yhtä "puunrunkoa" pitkin. Lavastus on mielestäni ihan toimiva kevyen symbolistiseen lähestymistapaan. Ainoa mikä ei silmääni miellyttänyt oli tuo toisen näytöksen kidekivimetsämonoliitti. Toihan se tietysti mieleen metsän ja toisaalta kivipilaripylväät, joiden suhteesta toisiinsa tietysti voisi vetää ajatuksia primitiivisen rakkauden ja yhteiskunnan sääntöjen välisestä konfliktista. Mutta silti, ei minun makuuni...
Ensimmäinen pieni ihmetys ohjauksen erikoisuuksista tapahtuu kun Brangäne lähtee pyytämään Tristania Isolden luo ensimmäisessä näytöksessä. Kannella työskentelevät merimiehet kevyesti ahdistelevat Brangänea. Eihän asialla nyt sen suurempaa merkitystä ole, mutta tuntuu aika ihmeellisestä että merimiehet, jotka ovat hakemassa kuninkaalleen puolisoa, kävisivät ahdistelemaan tulevan kuningattarensa kamarineitoa. Ei vaikuta kovin terveelliseltä idealta.
Minulle ehkäpä vaikeinta on niellä se, että Tristan ja Isolde eivät nauti lainkaan lemmenjuomaa. Brangäne kaataa myrkyn laidan yli, mutta ei saa tilaisuutta tai tahtoa ottaa rohtolaatikosta lemmenjuomaa, vaan täyttää kiireessä maljan merivedellä paapuurin reelingin yli. Lemmenjuoma on kuitenkin niin keskeinen osa Tristania ja Isoldea, että katalyytin korvaaminen plasebolla tuntuu ihmeelliseltä. Ei ole epäilystäkään ettei lemmensiementä olisi jo kylvetty aikaisemmin Tristanin ja Isolden välille. Mutta se, etteivät he odotuksiensa mukaan kuolekaan myrkystä, ei riitä selittämään rakkauden kiivasta pursuamista meriveden nauttimisen jälkeen. Myös Brangänen myöhempi katuminen, puhumattakaan Marken anteeksiannosta, on hankalaa sulateltavaa pelkän meriveden voimalla.
Toisen näytöksen ainoa suurempi poikkeama on lemmendueton loppupuolella tapahtuva yhteinen itsemurhayritys. Lemmenpari avaa veitsellä toistensa kyynärvarsisuonet. Usean minuutin veren valumisen jälkeen metsästysseurueen paluu estää lopullisen kuivumisen. Kun Marken monologin jälkeen Tristan tämän jälkeen kysyy Isoldelta haluaako tämä seurata häntä, tuntuu kysymys jotenkin kornilta, kun ensimmäinen yhteinen yritys kuolonportaan ylittämiseksi on jo tehty varttituntia aikaisemmin. Sitten Isolde odottaa että Tristan puukottaisi hänet, mutta Melothan on asiasta tunnetusti eri mieltä.
Kolmannen näytöksen mielenkiintoisuus on paimenen roolin kuvaus lavalla viikatepojan hahmossa. Kun sitten Tristan on siirtynyt rajan taa, viikatepoika ei jää odottelemaan Isoldea, vaan marssii viikate olalla lavalta.
Kyllä ohjauksesta jää kokonaisuutena hieman tylsä mielikuva. Vaikka lavastus toimi hyvin, niin lavankäyttö ja toiminta siellä olivat varsin jäykkää. Ja sitten omat miedot lisämausteet eivät täydentäneet elämystä, vaan enemmänkin sotkivat lopputulosta. Mutta ei Linton sentään saa kokonaistaideteosta pilattua, musiikkipuoli on ainakin tänä keväänä niin kovassa iskussa että Tristania voisi lämpimästi suositella kaikille muillekin kuin Wagneriaaneille. Pelkästään voisi, sillä kaikki näytökset ovat jo loppuunmyytyjä.
Tämän kauden viimeinen uusi tuotanto palautti Kansallisoopperan lavalle Tristanin 40-vuoden tauon jälkeen. Uuden tuotannon on ohjannut Elisabeth Linton ja kevään esitykset johtaa Pinchas Steinberg.
On mukavinta aloittaa ajatusten purku musiikin puolesta, sillä eilisen esityksen suurimmat ansiot löysivät tiensä tajuntaani korvien kautta. Israelilainen kapellimestari Pinchas Steinberg ei ollut minulle aikaisemmin tuttu, mutta jo alkusoiton ensimmäiset tahdit kiusoittelevine taukoineen kertoivat että odotettavissa oli mielenkiintoinen musiikkimatka. Kansallisoopperan orkesterikin tuntui olevan mainiossa iskussa, Steinberg loi orkesterin kanssa yhtenäisen ja hyvin balansoidun äänimaiseman. Solisteille annettiin hienosti tilaa, mutta sointi velloi myös isona silloin kun tarvetta oli. Muutamassa kohtaa tempovalinnat tuntuivat minun makuuni hieman hitailta, mutta se saattoi johtua nauttimastani kahvikupposesta.
Tristan ja Isolde on varmaan hankalimpia oopperoita roolituksen kannalta. Nimiroolien esittäjiä ei yleensä löydy oopperatalon omista solisteista. Taitaa olla että nykyään suunnilleen kourallinen tenoreita vastaa maailman Tristan roolien esittämisestä. Isolden roolin suhteen tarjonta on laajempaa. Kansallisooppera oli saanut pääosiin tälle keväälle tasavahvan kaksikon Robert Dean Smith Tristanina ja Marion Ammann Isoldena. Robert Dean Smith on Kansasin lahja maailman Wagner-näyttämöille. Hänen äänessään ei ainakaan eilen ollut aivan heleintä sankariklangia, mutta vahva ja luotettava peruslaulu on sillä tasolla että hetkeäkään ei tarvitse pelätä sankarimme äänen puolesta. Lavatyöskentelyn aavistuksenomainen jäykkyys voi johtua myös jäykästä ohjauksesta, josta enemmän myöhemmin.
Marion Ammann omaa todella hienon ja vivahteikkaan instrumentin. Ihastelin hänen ääntään pitkin iltaa, mutta silti mieleen jäi pieni epäilys onko Isolde hänelle oikea rooli (vielä)? Tietty pitkä linja ja sulavuus mitä Isolden rooli kaipaa, jäi mielestäni puuttumaan. Toisaalta tietysti pieniä nyansseja löytyi yllin kyllin. Hieman toisenlainen lähestymistapa, ihan mielenkiintoinen.
Kotimaiset solistit olivatkin sitten todella positiivinen kokemus. Brangänen tärkeän roolin lauloi vakuuttavasti Lilli Paasikivi. Hienoa tulkintaa! Täytyy vain toivoa että tuleva taiteellinen johtaja antaa oman äänensä kuulua yleisölle myös lavalta käsin tulevina vuosina. Suomesta löytyy nykyään kaksi maailmanluokan Brangänea, Paasikivi ja Knihtilä. Kenties illan suurin yllätys löytyi Kurwenalin esittäjän Tommi Hakalan äänivaroista. Onhan hän aikaisemminkin ilahduttanut komealla äänellään Wagnerinkin parissa, mutta Kurwenal on tainnut herättää hänet täyteen loistoon ja voimaan. Hyvä Tommi!
Waltteri Torikka lauloi taas Melotin hienosti ja Kai Pitkänen, Arto Hosio ja Tuomas Katajala täyttivät komeasti pienemmät roolit. Ja lopuksi Matti Salmisen Marke liittää Kansallisoopperan Tristanin kultaisella lenkillä pitkään Wagner esitysten ketjuun.
Eli korvat juhlivat Tristanin ensi-illassa. Entäpä sitten ohjaus? Ruotsalaissyntyinen ohjaaja Elisabeth Linton ei taida oikein tietää mitä hän haluaa ohjauksellaan sanoa. Suuret linjat etenevät Wagnerin tarinan mukaan, mikä on tietysti erinomainen lähtökohta. Mutta ne pienet modifikaatiot jotka Linton sitten tekee, eivät minun mielestäni ole erityisen toimivia. Ehkäpä jos soppaa aikoo sekoittaa, se olisi sitten syytä tehdä kunnolla, eikä vain käyttää tikkua kattilassa.
Steffen Aarfingin lavastusratkaisu on staattisen yksinkertainen. Ensimmäisen näytöksen laivanrunko, joka tuo minun mieleeni jo puolihylyn, jatkaa elämäänsä toisessa näytöksessä "kidekivimetsämonoliitin" taustalla ja astuu jälleen pääosaan, nyt hylyn kappaleina, kolmannessa näytöksessä. Vesi on mukana lavalla ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. Neljä pienoispuroa laskee lavalla ensimmäisessä näytöksessä ja toisessa näytöksessä vesi valuu yhtä "puunrunkoa" pitkin. Lavastus on mielestäni ihan toimiva kevyen symbolistiseen lähestymistapaan. Ainoa mikä ei silmääni miellyttänyt oli tuo toisen näytöksen kidekivimetsämonoliitti. Toihan se tietysti mieleen metsän ja toisaalta kivipilaripylväät, joiden suhteesta toisiinsa tietysti voisi vetää ajatuksia primitiivisen rakkauden ja yhteiskunnan sääntöjen välisestä konfliktista. Mutta silti, ei minun makuuni...
Ensimmäinen pieni ihmetys ohjauksen erikoisuuksista tapahtuu kun Brangäne lähtee pyytämään Tristania Isolden luo ensimmäisessä näytöksessä. Kannella työskentelevät merimiehet kevyesti ahdistelevat Brangänea. Eihän asialla nyt sen suurempaa merkitystä ole, mutta tuntuu aika ihmeellisestä että merimiehet, jotka ovat hakemassa kuninkaalleen puolisoa, kävisivät ahdistelemaan tulevan kuningattarensa kamarineitoa. Ei vaikuta kovin terveelliseltä idealta.
Minulle ehkäpä vaikeinta on niellä se, että Tristan ja Isolde eivät nauti lainkaan lemmenjuomaa. Brangäne kaataa myrkyn laidan yli, mutta ei saa tilaisuutta tai tahtoa ottaa rohtolaatikosta lemmenjuomaa, vaan täyttää kiireessä maljan merivedellä paapuurin reelingin yli. Lemmenjuoma on kuitenkin niin keskeinen osa Tristania ja Isoldea, että katalyytin korvaaminen plasebolla tuntuu ihmeelliseltä. Ei ole epäilystäkään ettei lemmensiementä olisi jo kylvetty aikaisemmin Tristanin ja Isolden välille. Mutta se, etteivät he odotuksiensa mukaan kuolekaan myrkystä, ei riitä selittämään rakkauden kiivasta pursuamista meriveden nauttimisen jälkeen. Myös Brangänen myöhempi katuminen, puhumattakaan Marken anteeksiannosta, on hankalaa sulateltavaa pelkän meriveden voimalla.
Toisen näytöksen ainoa suurempi poikkeama on lemmendueton loppupuolella tapahtuva yhteinen itsemurhayritys. Lemmenpari avaa veitsellä toistensa kyynärvarsisuonet. Usean minuutin veren valumisen jälkeen metsästysseurueen paluu estää lopullisen kuivumisen. Kun Marken monologin jälkeen Tristan tämän jälkeen kysyy Isoldelta haluaako tämä seurata häntä, tuntuu kysymys jotenkin kornilta, kun ensimmäinen yhteinen yritys kuolonportaan ylittämiseksi on jo tehty varttituntia aikaisemmin. Sitten Isolde odottaa että Tristan puukottaisi hänet, mutta Melothan on asiasta tunnetusti eri mieltä.
Kolmannen näytöksen mielenkiintoisuus on paimenen roolin kuvaus lavalla viikatepojan hahmossa. Kun sitten Tristan on siirtynyt rajan taa, viikatepoika ei jää odottelemaan Isoldea, vaan marssii viikate olalla lavalta.
Kyllä ohjauksesta jää kokonaisuutena hieman tylsä mielikuva. Vaikka lavastus toimi hyvin, niin lavankäyttö ja toiminta siellä olivat varsin jäykkää. Ja sitten omat miedot lisämausteet eivät täydentäneet elämystä, vaan enemmänkin sotkivat lopputulosta. Mutta ei Linton sentään saa kokonaistaideteosta pilattua, musiikkipuoli on ainakin tänä keväänä niin kovassa iskussa että Tristania voisi lämpimästi suositella kaikille muillekin kuin Wagneriaaneille. Pelkästään voisi, sillä kaikki näytökset ovat jo loppuunmyytyjä.
tiistai 7. toukokuuta 2013
Siniparta ja Pajatso uudelleen ihmeteltävinä
Oopperat: Herttua Siniparran linna ja Pajatso - Kansallisooppera 2013-05-07
Kun kerrran sattui mahdollisuus mennä katsomaan Siniparta ja Pajatso uudelleen, niin pitihän siihen tarttua. Herttua Siniparran linnan solistit olivat samat kuin ensi-illassa, Nina Keitel ja Vladimir Baykov. Pajatson miespäärooleissa oli toinen miehitys; Caniona lauloi Mikhail Agafonov, Toniona Stephen Gadd ja Silviona Waltteri Torikka. Muut laulajat olivat samoja.
Ohjauksien puolesta ei mitään mullistavaa uutta tarttunut silmään. Tietysti toisella kerralla osaa jo seurata lavan tapahtumia laajemmalti, mistä oli varsinkin Pajatsossa iloa. Pajatson suhteen hieman arvelutti jaksaisiko ohjaus toimia näin pikaisella uusintakatselulla. Onneksi pelko oli turha. Ehkä lavayleisön naurunremakat olivat hieman turhan dominoivia, mutta ihan kelpo ohjaus edelleen.
Siniparran suhteen ei epäilyksiä ollutkaan. Ohjaus toimii sen verran abstraktilla tasolla ja yhdessä libreton ja musiikin kanssa jaksaa kutkuttaa aivonystyröitä. Hieno ohjaus.
Mikko Franckin johtama orkesteri tuntui rennommalta kuin ensi-illassa, mikä ilahdutti varsinkin Pajatsossa. Mieslaulajien "kakkosmiehitys" selviytyi urakastaan hyvin. Waltteri Torikan Silvio oli mukava tuttavuus. Mikhail Agafonovilla taitaa äänenvoimakkuutta olla hieman enemmän kuin Mika Pohjosella, mutta Pohjosen Canio kosketti minua kyllä enemmän.
Kun kerrran sattui mahdollisuus mennä katsomaan Siniparta ja Pajatso uudelleen, niin pitihän siihen tarttua. Herttua Siniparran linnan solistit olivat samat kuin ensi-illassa, Nina Keitel ja Vladimir Baykov. Pajatson miespäärooleissa oli toinen miehitys; Caniona lauloi Mikhail Agafonov, Toniona Stephen Gadd ja Silviona Waltteri Torikka. Muut laulajat olivat samoja.
Ohjauksien puolesta ei mitään mullistavaa uutta tarttunut silmään. Tietysti toisella kerralla osaa jo seurata lavan tapahtumia laajemmalti, mistä oli varsinkin Pajatsossa iloa. Pajatson suhteen hieman arvelutti jaksaisiko ohjaus toimia näin pikaisella uusintakatselulla. Onneksi pelko oli turha. Ehkä lavayleisön naurunremakat olivat hieman turhan dominoivia, mutta ihan kelpo ohjaus edelleen.
Siniparran suhteen ei epäilyksiä ollutkaan. Ohjaus toimii sen verran abstraktilla tasolla ja yhdessä libreton ja musiikin kanssa jaksaa kutkuttaa aivonystyröitä. Hieno ohjaus.
Mikko Franckin johtama orkesteri tuntui rennommalta kuin ensi-illassa, mikä ilahdutti varsinkin Pajatsossa. Mieslaulajien "kakkosmiehitys" selviytyi urakastaan hyvin. Waltteri Torikan Silvio oli mukava tuttavuus. Mikhail Agafonovilla taitaa äänenvoimakkuutta olla hieman enemmän kuin Mika Pohjosella, mutta Pohjosen Canio kosketti minua kyllä enemmän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)