Edellisestä Konserttihovin käynnistä tuli täyteen melkein kaksi kuukautta; harmittaa vieläkin Mustosen konsertin päällekkäisyys Turun reissun kanssa. Mutta tänä iltana sitten palattiinkin jälleen musiikin perusasioiden pariin Suomalaisen barokkiorkesterin seurassa. Illan teemana oli "Italialainen konsertto Saksassa". Orkesterin konserttimestarina ja johtajana oli Georg Kallweit, solisteina Pauliina Fred traverson kanssa ja Hanna Haapamäki nokkahuiluineen. Traverso on barokkihuilu, eli puusta tehty poikkihuilu.
Suomalainen barokkiorkesteri soittaa periodisoittimin. Rouheamman ja maanläheisemmän soinnin lisäksi tämä tarkoittaa myös matalampaa viritystä. Soittimet olivat puoli sävelaskelta normaalivirettä matalampana. Soittotekniikassa käytetään myös ajan henkeä, ja jousisoittajien vibraaton käyttö on erittäin vähäistä. Illan kokoonpanossa täyden orkesterin ollessa lavalla saimme ihastella 12 soittajan kokoonpanoa, mikä on Konserttihovissa jo iso orkesteri.
Illan ohjelmisto oli Kallweitin suunnittelema: pidetään lähtökohtana italialaista Arcangelo Corellia ja lähdetään ajassa ja tilassa kohti Saksaa. Säveltäjäniminä tämä tarkoittaa Corellin ohella, Vivaldia, J.S. Bachia ja Telemannia. Barokkimusiikkiin on aina ihana palata. Mielestäni se muodostaa musiikin peruskallion, jonka päälle aikakaudet ovat rakentaneet omat variaationsa. Kun aikansa seikkailee modernimman musiikin parissa, on terveellistä palata välillä barokin perusasioiden pariin.
Sydämenä oleva Corellin teos, joka kuultiin väliajan jälkeen, oli Concerto grosso D-duuri op. 6/4. Telemannilta kuulimme tänään a-molli alkusoiton nro 4 ja e-molli konserton nokkuhuilulle ja poikkihuilulle, Vivaldilta e-molli konserton jousille ja basso continuolle RV 134 ja Bachilta h-molli sarjan poikkihuilulle, jousille ja basso continuolle BWV 1067, a-molli konserton viululle, jousille ja basso continuolle BWV 1041, sekä Contrapunctus nro 10 kokoelmasta Die Kunst der Fuge.
Suomalaisen barokkiorkesterin asenne soittamiseen on mainio. Tavoitteena ei varmaankaan ole viedä soittoa italialaisen Il Giardino Armonico -orkesterin armottomuuden tasolle. Mutta kuitenkin orkesterin soitosta kuultaa vahva määrätietoisuus ja tinkimätön ote musisointiin. Ainoastaan muutamaa tempovalintaa ihmettelin. Bachin a-mollikonserton Andante oli mielestäni liian hidas ja ehkäpä h-mollikonserton Badinerie oli taasen liian nopea. Toki jälkimmäinen on huilistien näytöskappaleita, eikä Pauliina Fredillä sinänsä vaikeuksia ollut, loppupuolella kokonaisuus oli vain hieman hatara. A-mollikonserton hitaassa osassa pohdiskelin enemmänkin vibraaton käyttöä. Maestro Kallweit käytti vibraattoa sinänsä hallitusti ainoastaan pitkien sävelten lopussa, olisi jännittävää kuulla nekin ilman vibraattoa. Voi olla että Kallweitin ratkaisu on parempi.
Kokonaisuutena jälleen kerran ihan mahtava ilta Konserttihovissa. Yleisöäkin oli saapunut paikalle ihan kohtuullisesti. Ne jotka eivät paikalla olleet, menettivät kahden tunnin korvaherkun.
tiistai 15. marraskuuta 2011
perjantai 11. marraskuuta 2011
Konsertti: Musiikkitalo 2011-11-10
Nyt tuli sitten korkattua syksyn kuumin puheenaihe Suomen musiikkielämässä. Helsingin reissun yhteydessä piipahdin Musiikkitalossa kuuntelemassa Helsingin Kaupunginorkesterin konserttia. Ohjelmistossa oli Nielsenin, Shtshedrinin, Debussyn ja Skrjabinin musiikkia. Lippuja on hankala saada syksyn konsertteihin suuren kysynnän vuoksi, mutta tähän konserttiin onnistuin saaman lipun. Olin parven toiseksi ylimmällä rivillä orkesterin takana. Eli noin ennakkoasetelmana voisi kuvitella että paikka on konserttisalin huonoimmasta päästä.
Aluksi muutama sana itse talosta. Hieman ihmettelen talon synkkää värivalintaa. Eikös tumman ruskea ollut kova sana 70-luvulla? Varsinkin näin marraskuun pimeästä sisään astuessa synkkyys jatkuu sisälläkin. Jotain hieman valoisampaa ja positiivisempaa olisi voinut kenties suosia. En ehtinyt syvällisempää tutkimusta talon eri paikkoihin tehdä, mutta konserttisalin avoimuus koko salin kiertävän lasiseinän ansiosta on kiva idea. Konsertin ajaksi lasketaan ikkuiden eteen verhot häiriöiden välttämiseksi.
Pieni varoitus on paikallaan ihmisille joilla on korkean paikan kammo. Parvet ovat korkealla ja ne ovat varsin avoimet eteenpäin. Jos on vaikeuksia korkeiden paikkojen kanssa, kannattaa yrittää päästä permannolle. Periaatteessa voisi sanoa että ainakin tuolla takaparvella, samoin kuin sivuillakin, istutaan oikeastaan seinällä. Akustiikan takia kaiteet ovat varsin ilmavia ja omalla rivilläni etukaide oli pelkkä yksi tanko. Edellinen rivi istuu käytännössä kokonaan alapuolella ja asentoa vaihtaessa pitää muistaa varoa ettei potkaise edellä istuvaa päähän. Näkyväisyys parvelta on kyllä todella hyvä. On mukava seurata orkesterin työskentelyä lintuperspektiivistä. Penkkien mukavuudesta jäi pieni epäilys. Jumalten tuhon ensimmäisen tai Mestarilaulajien kolmannen näytöksen jälkeen voisi olla hankaluuksia liikkumisen suhteen.
Entäpä sitten korvien mielipide? Kyllähän se pitää myöntää, että kun Nielsenin alkusoiton alussa bassot ja sellot aloittivat kolmen p:n herkkyydellä ja käyrätorvet kohta siihen yhtyivät, niin pakkohan siinä oli hymyillä. Hiljainen soitto kuului hienosti piippuhyllylle ja nyanssit olivat selkeät. Se mikä kokonaisuutena salin akustiikasta eniten ilahduttaa on selkeys. Soittimet kuuluvat selkeästi ja erottuvat toisistaan. Edes kovassa äänenpaineessa ääni ei puuroudu. Skrjabinin Ekstaasin runoelman lopussa bassot ja urut saivat penkin tärisemään, mikä lienee aika harvinaista klassisen musiiin konsertissa.
Mutta eipä salin sointi ilman ongelmiakaan ole. Odotan innolla että pääsen kuulemaan sointia jostain permannon keskipaikasta, sillä olen varma että paikka vaikuttaa varsin paljon sointiin. Ongelmia piippuhyllyllä olivat ainakin se, että ääni ei ympäröinyt kuulijaa. Eli tuntui että kaikki ääni tuli edestä ja alhaalta, sali ei tavallaan soinut ympärillä. Toinen asia minkä koin hieman ongelmalliseksi oli viulujen äänensävy. Istumapaikkani suhteen kaikki 1. ja 2. viulut osoittavat poispäin, eli kun katsoin viuluja, näin kaikista vain sivuprofiilin. Viulujen ääni kuulosti hieman samealta joka on kyllä johdonmukaista verrattuna näköhavaintoihin. Tietenkään tämän muotoisessa salissa joka paikkaan ei voi ääni olla täydellinen. Ja eipä Finlandia-taloa kauheasti tee mieli muistella.
Kerrotaanpa muutama sana illan ohjelmastakin. Konsertti alkoi Nielsenin Helios-alkusoitolla. Kelpo alkusoitto jota mielellään kuulisi useamminkin. Konsertin pääteos oli Rodion Shtshedrinin Oboekonserton Suomen ensiesitys. Solistina oli venäläinen Aleksei Ogrintshuk, joka oli solistina myös kantaesityksessä toissa kesänä Amsterdamissa. Nyt täytyy tunnustaa että oboekonsertto oli aikamoinen pettymys. En oikein saanut kiinni musiikista missään vaiheessa, imua ei tullut. Sinänsä harmi, hullaannuin Shtshedrinin musiikkiin parisen vuotta sitten nähdessäni hänen musiikkiinsa tehdyn baletin Anna Karenina. Samoin Lumottu vaeltaja kansallisoopperassa Gergievin ja Marinskin vierailuna oli hieno kokemus. Jospa salin äänen tutkiskelu vei liikaa huomiota?
Väliajan jälkeen oli vuorossa Debussyn Faunin iltapäivä joka ilahduttaa aina. Oivallista myös äänen tutkiskeluun! Konsertin päätti Aleksandr Skrjabinin Ekstaasin runoelma. Sääli että Skrjabinin orkesterimusiikkia ei kuule enemmän konserteissa. Hän on mielenkiintoinen esimodernisti ja varsin erikoinen persoona.
Mukava konsertti; Slobodeniouk ohjasi kaupunginorkesteria hienosti, vaikka tämän kuulijan mieli harhailikin välillä turhan paljon äänen syntyä ja elinkaarta pohdiskellessa.
Aluksi muutama sana itse talosta. Hieman ihmettelen talon synkkää värivalintaa. Eikös tumman ruskea ollut kova sana 70-luvulla? Varsinkin näin marraskuun pimeästä sisään astuessa synkkyys jatkuu sisälläkin. Jotain hieman valoisampaa ja positiivisempaa olisi voinut kenties suosia. En ehtinyt syvällisempää tutkimusta talon eri paikkoihin tehdä, mutta konserttisalin avoimuus koko salin kiertävän lasiseinän ansiosta on kiva idea. Konsertin ajaksi lasketaan ikkuiden eteen verhot häiriöiden välttämiseksi.
Pieni varoitus on paikallaan ihmisille joilla on korkean paikan kammo. Parvet ovat korkealla ja ne ovat varsin avoimet eteenpäin. Jos on vaikeuksia korkeiden paikkojen kanssa, kannattaa yrittää päästä permannolle. Periaatteessa voisi sanoa että ainakin tuolla takaparvella, samoin kuin sivuillakin, istutaan oikeastaan seinällä. Akustiikan takia kaiteet ovat varsin ilmavia ja omalla rivilläni etukaide oli pelkkä yksi tanko. Edellinen rivi istuu käytännössä kokonaan alapuolella ja asentoa vaihtaessa pitää muistaa varoa ettei potkaise edellä istuvaa päähän. Näkyväisyys parvelta on kyllä todella hyvä. On mukava seurata orkesterin työskentelyä lintuperspektiivistä. Penkkien mukavuudesta jäi pieni epäilys. Jumalten tuhon ensimmäisen tai Mestarilaulajien kolmannen näytöksen jälkeen voisi olla hankaluuksia liikkumisen suhteen.
Entäpä sitten korvien mielipide? Kyllähän se pitää myöntää, että kun Nielsenin alkusoiton alussa bassot ja sellot aloittivat kolmen p:n herkkyydellä ja käyrätorvet kohta siihen yhtyivät, niin pakkohan siinä oli hymyillä. Hiljainen soitto kuului hienosti piippuhyllylle ja nyanssit olivat selkeät. Se mikä kokonaisuutena salin akustiikasta eniten ilahduttaa on selkeys. Soittimet kuuluvat selkeästi ja erottuvat toisistaan. Edes kovassa äänenpaineessa ääni ei puuroudu. Skrjabinin Ekstaasin runoelman lopussa bassot ja urut saivat penkin tärisemään, mikä lienee aika harvinaista klassisen musiiin konsertissa.
Mutta eipä salin sointi ilman ongelmiakaan ole. Odotan innolla että pääsen kuulemaan sointia jostain permannon keskipaikasta, sillä olen varma että paikka vaikuttaa varsin paljon sointiin. Ongelmia piippuhyllyllä olivat ainakin se, että ääni ei ympäröinyt kuulijaa. Eli tuntui että kaikki ääni tuli edestä ja alhaalta, sali ei tavallaan soinut ympärillä. Toinen asia minkä koin hieman ongelmalliseksi oli viulujen äänensävy. Istumapaikkani suhteen kaikki 1. ja 2. viulut osoittavat poispäin, eli kun katsoin viuluja, näin kaikista vain sivuprofiilin. Viulujen ääni kuulosti hieman samealta joka on kyllä johdonmukaista verrattuna näköhavaintoihin. Tietenkään tämän muotoisessa salissa joka paikkaan ei voi ääni olla täydellinen. Ja eipä Finlandia-taloa kauheasti tee mieli muistella.
Kerrotaanpa muutama sana illan ohjelmastakin. Konsertti alkoi Nielsenin Helios-alkusoitolla. Kelpo alkusoitto jota mielellään kuulisi useamminkin. Konsertin pääteos oli Rodion Shtshedrinin Oboekonserton Suomen ensiesitys. Solistina oli venäläinen Aleksei Ogrintshuk, joka oli solistina myös kantaesityksessä toissa kesänä Amsterdamissa. Nyt täytyy tunnustaa että oboekonsertto oli aikamoinen pettymys. En oikein saanut kiinni musiikista missään vaiheessa, imua ei tullut. Sinänsä harmi, hullaannuin Shtshedrinin musiikkiin parisen vuotta sitten nähdessäni hänen musiikkiinsa tehdyn baletin Anna Karenina. Samoin Lumottu vaeltaja kansallisoopperassa Gergievin ja Marinskin vierailuna oli hieno kokemus. Jospa salin äänen tutkiskelu vei liikaa huomiota?
Väliajan jälkeen oli vuorossa Debussyn Faunin iltapäivä joka ilahduttaa aina. Oivallista myös äänen tutkiskeluun! Konsertin päätti Aleksandr Skrjabinin Ekstaasin runoelma. Sääli että Skrjabinin orkesterimusiikkia ei kuule enemmän konserteissa. Hän on mielenkiintoinen esimodernisti ja varsin erikoinen persoona.
Mukava konsertti; Slobodeniouk ohjasi kaupunginorkesteria hienosti, vaikka tämän kuulijan mieli harhailikin välillä turhan paljon äänen syntyä ja elinkaarta pohdiskellessa.
lauantai 5. marraskuuta 2011
Ooppera: Doctor Atomic - Kansalliooppera 2011-11-04
Hieman ristiriitaiset tunteet jäivät John Adamsin Doctor Atomic oopperan ensi-illasta. Tuotanto oli tuontitavaraa Saarbrückenistä ja sai siellä ensiesityksensä vuodelta 2010. Ohjauksesta vastasi Immo Karaman ja kapellimestarina oli Stuart Stratford.
Lähdetään purkamaan tuntemuksia asioista jotka jäivät askarruttamaan mieltä ei ehkä niin onnistuneina. Kuten jo tuolla aikaisemmin kitarakonserttoja pohdiskellessa totesin, olen sähköisen äänentoiston kannalta puritaani; ei kiitos. Doctor Atomic on siinä mielessä poikkeava että Adams on jo säveltäessään ottanut huomioon mikrofonit ja useat orkesterin efektit vaativat sähköistä vahvistamista. Varsinkin lyömäsoittimet ja vasket olivatkin useasti mielenkiintoisesti käsiteltyjä. Kun katselin ennakkoon tallennetta Amsterdamista ei sähköinen äänentoisto haitannut, koska kaikki äänet tulivat selkeästi mikrofonien ja kaiuttimien kautta. Nyt salissa istuen toisella rivillä varsinkin laulajien äänestä osa tulee suoraan ja osa kaiuttimien kautta, tämä ei kuulosta hyvältä. Ero sävyissä ja dynamiikassa on niin suuri. Toivottavasti ehtisin katsomaan tämän uudelleen kauempana lavasta, miltä mahtaa siellä kuulostaa?
Ensi-illassa J. Robert Oppenheimerina lauloi yhdysvaltalainen baritoni Lee Poulis. Hänen äänenväristään en valitettavasti pitänyt. Syynä voi kyllä varsin hyvin olla sähkötkin, olisi mielenkiintoista kuulla häntä ilman mikrofonia. Laulajista naisroolien laulajat Jessica Rivera ja Sari Nordqvist olivat suosikkejani solisteista. Riveran hieno monologi toisen näytöksen alussa oli komeaa kuultavaa. Muut miessolistit olivat varsin tasainen joukko. Mika Kares teki hienon suorituksen fyysikko Edward Tellerinä. Varsinkin aivan ensimmäisen osan alussa kuoron artikulaatio oli aikamoista mutinaa, onneksi sanat selvenivät kuitenkin.
Orkesterin osalta varsinkin ensimmäinen näytös oli mielestäni kankea. Musiikin vastustamaton eteenpäin vievä syke jäi puuttumaan. Toinen näytös oli tämän osalta parempi. Sivusilmällä tarkkailtuna maestro Stratfordkin tuntui vapautuneemmalta, olisiko ollut ensi-iltajännitystä ilmassa? Voisin kuvitella että tulevissa näytännöissä meno on parempaa. Musiikki ainakin tarjoaa siihen mahdollisuuden.
Entäpä sitten ohjaus? On mielenkiintoista vertailla tätä tuotantoa Sellarsin omaan tuotantoon jonka videointi on saatavana. Vertailua hankaloittaa tallenteen osalta Sellarsin oma video-ohjaus, joka keskittyy varsin paljon lähikuviin. Taustalla näkyy tanssia ja muuta puuhastelua joista ei kuitenkaan saa aivan selkeää kuvaa. Karamanin ohjauksessa tapahtuu myös paljon. Lavastuksen on suunnitellut Johann Jörg ja sen keskeiset elementit ovat pöydät. Pöytiä käytetään liitutauluina, niitä liikutellaan ympäriinsä ja niistä luodaan huoneita, seiniä, ovia, tiloja ja loppujen lopuksi itse pommia kuvaava rakennelmakin. Mielestäni hienosti toimiva idea. Karamanin ohjaus on selkeästi abstrakstimpi kuin Sellarsin. Sellars pitää tapahtumat ja henkilöt vielä realismin siemenessä kiinni, mutta Karaman läväyttää lavalle vapaamman tulkinnan jossa menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat alitajuntojen ja symboliikan keitoksessa. Lavalla tapahtuu joukkokohtauksissa paljon ja kaikkien tapahtumien symboliikkaa on ainakin ensinäkemältä vaikea ymmärtää. Esimerkiksi miksi kaikki naissotilaat ovat pin-up asentoihin päätyviä kanoja? Toisaalta "auringonottajien" jähmettyminen ja lavalta pois hinaaminen, samoin kuin pommilapsen kärrääminen ovat hienoja ideoita. Oppenheimerin ja hänen vaimonsa suhteessa kaikki on etäistä. Ensimmäisessä näytöksessä Oppenheimer tuntee vaimonsa "muotin" läheisemmäksi kuin originaalin. Ohjauksesta tuli hieman taas miljoonalaatikkotunnelma, oli niin paljon mihin tarttua. Mikä oikeasti on oleellista?
Katsomossa oli yllättävän paljon tyhjiä paikkoja, kyse on kuitenkin ensi-illasta. Väliajallakin tuntuivat katsojat vähentyneet. Uskon kyllä että kausikortin omaava ensi-ilta yleisö ei ole tämän oopperan parasta kohdeyleisöä. Modernia musiikkia modernein menetelmin regieteatterin ehdoilla. Ne jotka käyvät oopperassa näyttäytymässä tai joille ooppera on sosiaalinen kohtaamispaikka eivät ole ensisijainen kohderyhmä. Jos psykologinen draama, tieteen ja moraalin välinen harmaa alue tai rohkea uusi musiikki kiinnostaa; siinä tapauksessa on syytä piipahtaa Töölönlahdella.
Lähdetään purkamaan tuntemuksia asioista jotka jäivät askarruttamaan mieltä ei ehkä niin onnistuneina. Kuten jo tuolla aikaisemmin kitarakonserttoja pohdiskellessa totesin, olen sähköisen äänentoiston kannalta puritaani; ei kiitos. Doctor Atomic on siinä mielessä poikkeava että Adams on jo säveltäessään ottanut huomioon mikrofonit ja useat orkesterin efektit vaativat sähköistä vahvistamista. Varsinkin lyömäsoittimet ja vasket olivatkin useasti mielenkiintoisesti käsiteltyjä. Kun katselin ennakkoon tallennetta Amsterdamista ei sähköinen äänentoisto haitannut, koska kaikki äänet tulivat selkeästi mikrofonien ja kaiuttimien kautta. Nyt salissa istuen toisella rivillä varsinkin laulajien äänestä osa tulee suoraan ja osa kaiuttimien kautta, tämä ei kuulosta hyvältä. Ero sävyissä ja dynamiikassa on niin suuri. Toivottavasti ehtisin katsomaan tämän uudelleen kauempana lavasta, miltä mahtaa siellä kuulostaa?
Ensi-illassa J. Robert Oppenheimerina lauloi yhdysvaltalainen baritoni Lee Poulis. Hänen äänenväristään en valitettavasti pitänyt. Syynä voi kyllä varsin hyvin olla sähkötkin, olisi mielenkiintoista kuulla häntä ilman mikrofonia. Laulajista naisroolien laulajat Jessica Rivera ja Sari Nordqvist olivat suosikkejani solisteista. Riveran hieno monologi toisen näytöksen alussa oli komeaa kuultavaa. Muut miessolistit olivat varsin tasainen joukko. Mika Kares teki hienon suorituksen fyysikko Edward Tellerinä. Varsinkin aivan ensimmäisen osan alussa kuoron artikulaatio oli aikamoista mutinaa, onneksi sanat selvenivät kuitenkin.
Orkesterin osalta varsinkin ensimmäinen näytös oli mielestäni kankea. Musiikin vastustamaton eteenpäin vievä syke jäi puuttumaan. Toinen näytös oli tämän osalta parempi. Sivusilmällä tarkkailtuna maestro Stratfordkin tuntui vapautuneemmalta, olisiko ollut ensi-iltajännitystä ilmassa? Voisin kuvitella että tulevissa näytännöissä meno on parempaa. Musiikki ainakin tarjoaa siihen mahdollisuuden.
Entäpä sitten ohjaus? On mielenkiintoista vertailla tätä tuotantoa Sellarsin omaan tuotantoon jonka videointi on saatavana. Vertailua hankaloittaa tallenteen osalta Sellarsin oma video-ohjaus, joka keskittyy varsin paljon lähikuviin. Taustalla näkyy tanssia ja muuta puuhastelua joista ei kuitenkaan saa aivan selkeää kuvaa. Karamanin ohjauksessa tapahtuu myös paljon. Lavastuksen on suunnitellut Johann Jörg ja sen keskeiset elementit ovat pöydät. Pöytiä käytetään liitutauluina, niitä liikutellaan ympäriinsä ja niistä luodaan huoneita, seiniä, ovia, tiloja ja loppujen lopuksi itse pommia kuvaava rakennelmakin. Mielestäni hienosti toimiva idea. Karamanin ohjaus on selkeästi abstrakstimpi kuin Sellarsin. Sellars pitää tapahtumat ja henkilöt vielä realismin siemenessä kiinni, mutta Karaman läväyttää lavalle vapaamman tulkinnan jossa menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat alitajuntojen ja symboliikan keitoksessa. Lavalla tapahtuu joukkokohtauksissa paljon ja kaikkien tapahtumien symboliikkaa on ainakin ensinäkemältä vaikea ymmärtää. Esimerkiksi miksi kaikki naissotilaat ovat pin-up asentoihin päätyviä kanoja? Toisaalta "auringonottajien" jähmettyminen ja lavalta pois hinaaminen, samoin kuin pommilapsen kärrääminen ovat hienoja ideoita. Oppenheimerin ja hänen vaimonsa suhteessa kaikki on etäistä. Ensimmäisessä näytöksessä Oppenheimer tuntee vaimonsa "muotin" läheisemmäksi kuin originaalin. Ohjauksesta tuli hieman taas miljoonalaatikkotunnelma, oli niin paljon mihin tarttua. Mikä oikeasti on oleellista?
Katsomossa oli yllättävän paljon tyhjiä paikkoja, kyse on kuitenkin ensi-illasta. Väliajallakin tuntuivat katsojat vähentyneet. Uskon kyllä että kausikortin omaava ensi-ilta yleisö ei ole tämän oopperan parasta kohdeyleisöä. Modernia musiikkia modernein menetelmin regieteatterin ehdoilla. Ne jotka käyvät oopperassa näyttäytymässä tai joille ooppera on sosiaalinen kohtaamispaikka eivät ole ensisijainen kohderyhmä. Jos psykologinen draama, tieteen ja moraalin välinen harmaa alue tai rohkea uusi musiikki kiinnostaa; siinä tapauksessa on syytä piipahtaa Töölönlahdella.
lauantai 29. lokakuuta 2011
Doctor Atomic - De Nederlandse Opera 2007, Renes, Sellars
Heti alkuun on todettava, että nytpä taisi tulla taas yksi säveltäjä suosikkilistalle. Pitää ehdottomasti tutustua hänen muihinkin oopperoihinsa. Musiikissa on alusta lähtien vastustamaton syke joka imee mukaansa. Fingelskaksi voisi sanoa että on hyvä draivi. Minua kiehtoo Adamsin moderni sävelkieli, joka ei kuullosta laululinjojenkaan osalta vieraalta, vaikka melodiaosasto ei olekaan romantikon korvan perusmateriaalia. Hieno yllätys oli ensimmäisen näytöksen lopun Robert Oppenheimerin monologi/aaria "Batter my heart, three-person'd God", joka toi minun mieleeni tuulahduksen Bachista. Mahdankohan olla poikkeava yksilö? Toinen erityisen hieno laululinja oli toisen näytöksen alkupuolella Kitty Oppenheimerin hahmolle kirjoitettuna.
Libretto on Peter Sellarsin kirjoittama ja perustuu tositapahtumiin ennen ensimmäisen atomipommin räjäytystä New Mexicossa 1945. Pääosa oopperasta tapahtuu räjäytystä edeltävien 24 tunnin aikana. Sellars on käyttänyt lähdemateriaaleinaan mm. vasta viime aikoina julkistettuja salaisia asiakirjoja Manhattan projektin tiimoilta. Levyllä on lisämateriaalina mm. Sellarsin haastattelu joka avaa hienosti libreton taustoja.
Lavaohjauksesta ja myös video-ohjauksesta vastaa Sellars itse. Lavastus on varsin pelkistetty ja sopii hyvin tuotantoon. Lavaohjaus (ja myöskin lavastus) jäävät hieman video-ohjauksen jalkoihin. Sellars suosii videolla todella paljon lähikuvia ja nopeahkoja leikkauksia. Välillä on vaikea saada kuvaa mitä kaikkea lavalla on ja mitä taustalla tapahtuu. Laulajien taustalla on usein tanssia ja videon perusteella jää tanssin symboliikan pohtiminen kyllä arvailun varaan. Tanssijat usein vain vilahtavat kuvassa. Ymmärrän Sellarsin motiivit videolla lähikuvien käyttämiseen ja laulajien kasvonilmeiden hyödyntämiseen. Salissahan nämä jäävät vain eturivin katsojien iloksi. Toisaalta tarkasta Blu-ray kuvasta voi laskea helposti välillä laulajien yksittäisten ihohuokosten määrää, mikä ei välttämättä ole kai tarkoitus. Jos video-ohjaaja oli joku muu kuin lavaohjaaja, tekisi mieli mollata tätä. Sellars kun pitää molempien hattuja hiusmetsänsä päällä, niin se pitää hyväksyä hänen valintanaan.
Pääroolin tohtori J. Robert Oppenheimerina laulaa Gerald Finley. Hän on roolissa aivan mahtava, hieno ääni ja hyvää näyttelemistä. Samat kehusanat saa sanoa Kitty Oppenheimerin esittäjästä Jessica Riverasta. Parasta on tieto siitä, että hän laulaa myös Helsingissä. Ihana sopraano! Muistakaan laulajista ei huomauttamista löydy. Eric Owens on pomoileva kenraali, Richard Paul Fink ja Robert Wilson tiedemiehiä, James Maddalena meteorologi. Ellen Rubinerillä on uljas kontra-altto. Renes ohjaa orkesteria vakaasti ja vivahteikkaasti
Kaikin puolin erinomainen tallenne. Kuten jo yllä tuli ilmi, kuvan laatu on melkein liian hyvä. Tästä on hyvä lähteä nauttimaan elävästä versiosta Töölönlahden rannalle ja ihmettelemään kuinka Saarbrückenin versio toimii.
torstai 27. lokakuuta 2011
Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-10-27
Tänään Lappeenranta-salissa oli "Ja Kitara Soi" -festivaalin aloituskonsertti. Harmittaa etten taida ehtiä muihin festivaalin konsertteihin, mutta hyvä näinkin. Kitaroiden kanssa lavalla olivat Ismo Eskelinen ja Jyrki Myllärinen, molemmat kotimaista kärkeä. Kaupunginorkesteria ohjasi Sergei Slovachevsky.
Konsertin ensimmäisellä puoliskolla tarjolla oli nuorten suomalaisten säveltäjien kitaramusiikkia. Voin hyvin mielin sanoa nuorten, kun molemmat säveltäjät ovat nuorempia kuin minä. Aluksi kuulimme Sebastian Fagerlundin soolokitarateoksen Kromos, jonka soitti Ismo Eskelinen. Fagerlundin kappale kuulosti mielenkiintoiselta ja vetosi vahvasti tällaiseen harrastelijakitaristiin. Kitaralle ominaiset soittotavat tuli käytyä läpi, eivätkä ne kuulostaneet siltä, että ne oli sinne väkisin ahdettu. Musiikilla oli kaari; hieno kappale.
Eskelinen kävi aplodien jälkeen hakemassa lämpiöstä orkesterin tuekseen Kirmo Lintisen kitarakonserttoa varten. Lintisen konsertto on uunituore teos joka sai kantaesityksenä lähes täsmälleen puoli vuotta sitten Rovaniemellä Korundin avajaisissa. Kitarakonsertot ovat minulle arka paikka. Mielestäni kaikki konsertot kärsivät kitaran äänen voimakkuuden heikkoudesta verrattuna muihin orkesterisoittimiin. Se rajoittaa orkesterin käyttöä, liian usein tulee tunne, että äänikudos on ohut vain sen takia että soolosoitin saadaan kuuluviin. Toisaalta olen äänipolitiikan kannalta puritaani; vaikka sähköinen vahvistus olisi kuinka luonnollisen kaltainen, niin korvaani se ei vain kuulosta hyvältä tietäessäni soittimen luonnollisen äänensävyn. Tänään sähköinen äänentoisto oli molemmissa kitarakonsertoissa vahvistamassa ääntä. Lintisen konserton ensimmäisestä osasta jäi vähän sekava kuva, enkä päässyt oikein veneeseen mukaan. Toinen osa oli sen sijaan mainio herkkyydessään ja kolmas osa kansanlauluvaikutteineen ok. Kotimaisten säveltäjien kitarakonsertoista Kimmo Hakolan versio on edelleen suosikkini.
Tauon jälkeen tuli lavalle Jyrki Myllärinen tulkitsemaan Heitor Villa-Lobosin kitarakonserttoa. Villa-Lobos on ehdottomasti suosikkini kitarasäveltäjistä. Hänen etydinsä ja preludinsa ovat hienoja ja konsertto mielestäni paras kaikista kitarakonsertoista. Myllärinen soitti konserton komeasti ja yhteistyö orkesterin kanssa sujui hyvin. En ole asiaa aikaisemmin ajatellut, mutta olisikohan konserton kadenssi pisimpiä mitä konsertoissa ylipäätänsä on? Melkein voisin kuvitella sitä soitettavan erikseenkin...
Konsertin päätti Alberto Ginasteran Variaciones concertantes. Kappale on orkesterikonsertto, jossa variaatiot liikkuvat orkesterin eri soittimien välillä. Kivan kuuloinen kappale joka sopi hyvin kaupunginorkesterin kokoiselle orkesterille. Tulipa myös nähtyä ja kuultua ensimmäisen kerran kun harpusta katkeaa kieli kesken soiton.
Konsertin ensimmäisellä puoliskolla tarjolla oli nuorten suomalaisten säveltäjien kitaramusiikkia. Voin hyvin mielin sanoa nuorten, kun molemmat säveltäjät ovat nuorempia kuin minä. Aluksi kuulimme Sebastian Fagerlundin soolokitarateoksen Kromos, jonka soitti Ismo Eskelinen. Fagerlundin kappale kuulosti mielenkiintoiselta ja vetosi vahvasti tällaiseen harrastelijakitaristiin. Kitaralle ominaiset soittotavat tuli käytyä läpi, eivätkä ne kuulostaneet siltä, että ne oli sinne väkisin ahdettu. Musiikilla oli kaari; hieno kappale.
Eskelinen kävi aplodien jälkeen hakemassa lämpiöstä orkesterin tuekseen Kirmo Lintisen kitarakonserttoa varten. Lintisen konsertto on uunituore teos joka sai kantaesityksenä lähes täsmälleen puoli vuotta sitten Rovaniemellä Korundin avajaisissa. Kitarakonsertot ovat minulle arka paikka. Mielestäni kaikki konsertot kärsivät kitaran äänen voimakkuuden heikkoudesta verrattuna muihin orkesterisoittimiin. Se rajoittaa orkesterin käyttöä, liian usein tulee tunne, että äänikudos on ohut vain sen takia että soolosoitin saadaan kuuluviin. Toisaalta olen äänipolitiikan kannalta puritaani; vaikka sähköinen vahvistus olisi kuinka luonnollisen kaltainen, niin korvaani se ei vain kuulosta hyvältä tietäessäni soittimen luonnollisen äänensävyn. Tänään sähköinen äänentoisto oli molemmissa kitarakonsertoissa vahvistamassa ääntä. Lintisen konserton ensimmäisestä osasta jäi vähän sekava kuva, enkä päässyt oikein veneeseen mukaan. Toinen osa oli sen sijaan mainio herkkyydessään ja kolmas osa kansanlauluvaikutteineen ok. Kotimaisten säveltäjien kitarakonsertoista Kimmo Hakolan versio on edelleen suosikkini.
Tauon jälkeen tuli lavalle Jyrki Myllärinen tulkitsemaan Heitor Villa-Lobosin kitarakonserttoa. Villa-Lobos on ehdottomasti suosikkini kitarasäveltäjistä. Hänen etydinsä ja preludinsa ovat hienoja ja konsertto mielestäni paras kaikista kitarakonsertoista. Myllärinen soitti konserton komeasti ja yhteistyö orkesterin kanssa sujui hyvin. En ole asiaa aikaisemmin ajatellut, mutta olisikohan konserton kadenssi pisimpiä mitä konsertoissa ylipäätänsä on? Melkein voisin kuvitella sitä soitettavan erikseenkin...
Konsertin päätti Alberto Ginasteran Variaciones concertantes. Kappale on orkesterikonsertto, jossa variaatiot liikkuvat orkesterin eri soittimien välillä. Kivan kuuloinen kappale joka sopi hyvin kaupunginorkesterin kokoiselle orkesterille. Tulipa myös nähtyä ja kuultua ensimmäisen kerran kun harpusta katkeaa kieli kesken soiton.
perjantai 14. lokakuuta 2011
Konsertti: Turun Konserttitalo 2011-10-14
Hieman ristiriitaiset tunteet jäivät Turun filharmonisen orkesterin "Terveisiä Bayreuthista" konsertista. Konsertin ohjelmistona oli Wagnerin musiikkia, juhlistaen samalla Suomen Wagner-Seuran 20-vuotista taivalta. Onnea!!
Konsertin kapellimestarina oli suomalaistunut(?) itävaltalainen Ralf Kircher. Solisteina lauloivat Jenni Lättilä, Johanna Rusanen-Kartano, Esa Ruuttunen ja Petrus Schroderus. Esa Ruuttusen tilalla piti alun perin olla Juha Uusitalo, mutta hän joutui perumaan tulonsa sairastumisen vuoksi. Ruuttunen löytyi onneksi apuun pikaisella aikataululla.
Illan parasta antia tarjoili mielestäni Jenni Lättilä. Hän on todella lupaava dramaattinen sopraano jolle voi toivoa pitkää ja menestyksekästä uraa. Positiivinen yllättäjä oli Johanna Rusanen-Kartano. Hän lauloi Isolden Lemmenkuolon ja dueton Ortrudina Lättilän kanssa. En oikein voi kuvitella häntä laulamassa Isoldena täyttä oopperaa, mutta aariana Lemmenkuolo toimi ihan hyvin. Lohengrinin duetto oli hieno.
Petrus Schroderus lauloi hienosti perämiehen ja Erikin aariat Lentävästä hollantilaisesta. Esa Ruuttunen joutui pikakomennuksella lavalla ja siihen nähden selviytyi hienosti. Hans Sachsin loppuaaria mestarilaulajista jouduttiin vaihtamaan Hollantilaisen monologiin, muuten ohjelma pysyi samana.
Eli miksikäs sitten ristiriitaiset tunteet? Orkesteri oli mielestäni lievä pettymys. Musiikki ei noussut lentoon. Ruuttunen oli hieman pulassa Wotanin jäähyväisissä, Kircher tuki mielestäni häntä hyvin, mutta kohta orkesterinkin eväät tuntuivat olevan hieman levällään. Läpi konsertin hieman epätasaista soittoa.
Konsertin kapellimestarina oli suomalaistunut(?) itävaltalainen Ralf Kircher. Solisteina lauloivat Jenni Lättilä, Johanna Rusanen-Kartano, Esa Ruuttunen ja Petrus Schroderus. Esa Ruuttusen tilalla piti alun perin olla Juha Uusitalo, mutta hän joutui perumaan tulonsa sairastumisen vuoksi. Ruuttunen löytyi onneksi apuun pikaisella aikataululla.
Illan parasta antia tarjoili mielestäni Jenni Lättilä. Hän on todella lupaava dramaattinen sopraano jolle voi toivoa pitkää ja menestyksekästä uraa. Positiivinen yllättäjä oli Johanna Rusanen-Kartano. Hän lauloi Isolden Lemmenkuolon ja dueton Ortrudina Lättilän kanssa. En oikein voi kuvitella häntä laulamassa Isoldena täyttä oopperaa, mutta aariana Lemmenkuolo toimi ihan hyvin. Lohengrinin duetto oli hieno.
Petrus Schroderus lauloi hienosti perämiehen ja Erikin aariat Lentävästä hollantilaisesta. Esa Ruuttunen joutui pikakomennuksella lavalla ja siihen nähden selviytyi hienosti. Hans Sachsin loppuaaria mestarilaulajista jouduttiin vaihtamaan Hollantilaisen monologiin, muuten ohjelma pysyi samana.
Eli miksikäs sitten ristiriitaiset tunteet? Orkesteri oli mielestäni lievä pettymys. Musiikki ei noussut lentoon. Ruuttunen oli hieman pulassa Wotanin jäähyväisissä, Kircher tuki mielestäni häntä hyvin, mutta kohta orkesterinkin eväät tuntuivat olevan hieman levällään. Läpi konsertin hieman epätasaista soittoa.
torstai 13. lokakuuta 2011
Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-10-13
Saimaa Sinfonietan konsertin otsikkona oli "Klassikkojen ilta". Ohjelmiston muodostivat Beethovenin 7. sinfonia, Mozartin A-duuri pianokonsertto nro 23 ja Prokofjevin 1. sinfonia. Esa Heikkilä oli puikon varressa ja pianosolistina Vjatsheslav Novikov.
Tällä kertaa orkesteri oli Lappeenranta-salissa"saksalaisessa" muodostelmassa. Eli ykköviulut kapellimestarin vasemmalla puolella ja kakkoset oikeassa reunassa. Sellot ja altot välissä. Asetelma levittää jousiston ääntä ja sävellyksestä riippuen tuottaa hauskoja stereo-efektejä. Ongelmana on ainakin näin pienemmän orkesterin kohdalla se, että viulujen erottaminen toisistaan toisaalta ohentaa kokonaissoundia. Tänään ykkösviuluja oli 5 ja kakkosia 4. Sektioita oli huomattavan helppo seurata, mutta samalla ääni oli ohuempi ja paljastaa virheet selvemmin. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokeilu, toistekin kiitos.
Prokofjev aloitti konsertin. Prokofjev ei ole minulle tutuimpia säveltäjiä. Enemmän olen perehtynyt vain oopperoihin Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja Peluri, joista pidän kyllä kovasti. Kamarimusiikkia olen kuullut Kuhmossa, mutta vielä suurempaa innostusta tarkempaan orkesterimusiikin tutustumiseen ei ole tullut. Ensimmäinen sinfonia on Prokofjevin uusklassista tuotantoa. Suhteellisen lyhyt teos oli mukava aloitus konsertille ja istumajärjestykseen totuttautumiselle.
Seuraavaksi vuorossa oli Mozartin pianokonsertto. A-duuri konsertto on Mozartin myöhäisempiä konserttoja. Oma suosikkini on muutamaa numeroa aikaisempi, d-molli konsertto. Vjatsheslav Novikovin soittoa olen kuullut aikaisemmin pariin otteeseen ja hänestä on jäänyt positiivinen kuva. Hänellä on mielestäni selkeästi erottuva oma tyylinsä soittaa, joka hänen vahvuutensa, mutta samalla myös heikkoutensa. Novikovin soitto on hieman kulmikasta, myös sanan positiivisessa merkityksessä. Olen kuullut hänen Schubert resitaalinsa, josta pidin kovasti. Tämän iltaisen konsertin nopeissa osissa olisin kaivannut kenties soljuvampaa otetta. Mutta ehdottomasti täytyy tunnustaa, että hitaassa osassa Novikov loi kyllä täyttä draamaa. Hieno esitys. Encorena saimme kuulla vielä Chopinin Masurkan.
Illan päätti Beethovenin 7. sinfonia. Teos on yksi suurista suosikeistani. Ehkäpä Saimaa Sinfonietta on kokonsa puolesta sillä rajalla että saako se sinfoniasta kaiken irti. Olen kuullut sinfonian muutaman maailman huippuorkesterin soittamana ja tämän iltainen versio ei kyllä nouse aivan kärkeen. Mutta mielenkiintoisen version Heikkilä sai tänäänkin aikaan.
Tällä kertaa orkesteri oli Lappeenranta-salissa"saksalaisessa" muodostelmassa. Eli ykköviulut kapellimestarin vasemmalla puolella ja kakkoset oikeassa reunassa. Sellot ja altot välissä. Asetelma levittää jousiston ääntä ja sävellyksestä riippuen tuottaa hauskoja stereo-efektejä. Ongelmana on ainakin näin pienemmän orkesterin kohdalla se, että viulujen erottaminen toisistaan toisaalta ohentaa kokonaissoundia. Tänään ykkösviuluja oli 5 ja kakkosia 4. Sektioita oli huomattavan helppo seurata, mutta samalla ääni oli ohuempi ja paljastaa virheet selvemmin. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokeilu, toistekin kiitos.
Prokofjev aloitti konsertin. Prokofjev ei ole minulle tutuimpia säveltäjiä. Enemmän olen perehtynyt vain oopperoihin Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja Peluri, joista pidän kyllä kovasti. Kamarimusiikkia olen kuullut Kuhmossa, mutta vielä suurempaa innostusta tarkempaan orkesterimusiikin tutustumiseen ei ole tullut. Ensimmäinen sinfonia on Prokofjevin uusklassista tuotantoa. Suhteellisen lyhyt teos oli mukava aloitus konsertille ja istumajärjestykseen totuttautumiselle.
Seuraavaksi vuorossa oli Mozartin pianokonsertto. A-duuri konsertto on Mozartin myöhäisempiä konserttoja. Oma suosikkini on muutamaa numeroa aikaisempi, d-molli konsertto. Vjatsheslav Novikovin soittoa olen kuullut aikaisemmin pariin otteeseen ja hänestä on jäänyt positiivinen kuva. Hänellä on mielestäni selkeästi erottuva oma tyylinsä soittaa, joka hänen vahvuutensa, mutta samalla myös heikkoutensa. Novikovin soitto on hieman kulmikasta, myös sanan positiivisessa merkityksessä. Olen kuullut hänen Schubert resitaalinsa, josta pidin kovasti. Tämän iltaisen konsertin nopeissa osissa olisin kaivannut kenties soljuvampaa otetta. Mutta ehdottomasti täytyy tunnustaa, että hitaassa osassa Novikov loi kyllä täyttä draamaa. Hieno esitys. Encorena saimme kuulla vielä Chopinin Masurkan.
Illan päätti Beethovenin 7. sinfonia. Teos on yksi suurista suosikeistani. Ehkäpä Saimaa Sinfonietta on kokonsa puolesta sillä rajalla että saako se sinfoniasta kaiken irti. Olen kuullut sinfonian muutaman maailman huippuorkesterin soittamana ja tämän iltainen versio ei kyllä nouse aivan kärkeen. Mutta mielenkiintoisen version Heikkilä sai tänäänkin aikaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)