Konsertti: Musiikkitalo 2011-11-10

Nyt tuli sitten korkattua syksyn kuumin puheenaihe Suomen musiikkielämässä. Helsingin reissun yhteydessä piipahdin Musiikkitalossa kuuntelemassa Helsingin Kaupunginorkesterin konserttia. Ohjelmistossa oli Nielsenin, Shtshedrinin, Debussyn ja Skrjabinin musiikkia. Lippuja on hankala saada syksyn konsertteihin suuren kysynnän vuoksi, mutta tähän konserttiin onnistuin saaman lipun. Olin parven toiseksi ylimmällä rivillä orkesterin takana. Eli noin ennakkoasetelmana voisi kuvitella että paikka on konserttisalin huonoimmasta päästä.

Aluksi muutama sana itse talosta. Hieman ihmettelen talon synkkää värivalintaa. Eikös tumman ruskea ollut kova sana 70-luvulla? Varsinkin näin marraskuun pimeästä sisään astuessa synkkyys jatkuu sisälläkin. Jotain hieman valoisampaa ja positiivisempaa olisi voinut kenties suosia. En ehtinyt syvällisempää tutkimusta talon eri paikkoihin tehdä, mutta konserttisalin avoimuus koko salin kiertävän lasiseinän ansiosta on kiva idea. Konsertin ajaksi lasketaan ikkuiden eteen verhot häiriöiden välttämiseksi.

Pieni varoitus on paikallaan ihmisille joilla on korkean paikan kammo. Parvet ovat korkealla ja ne ovat varsin avoimet eteenpäin. Jos on vaikeuksia korkeiden paikkojen kanssa, kannattaa yrittää päästä permannolle. Periaatteessa voisi sanoa että ainakin tuolla takaparvella, samoin kuin sivuillakin, istutaan oikeastaan seinällä. Akustiikan takia kaiteet ovat varsin ilmavia ja omalla rivilläni etukaide oli pelkkä yksi tanko. Edellinen rivi istuu käytännössä kokonaan alapuolella ja asentoa vaihtaessa pitää muistaa varoa ettei potkaise edellä istuvaa päähän. Näkyväisyys parvelta on kyllä todella hyvä. On mukava seurata orkesterin työskentelyä lintuperspektiivistä. Penkkien mukavuudesta jäi pieni epäilys. Jumalten tuhon ensimmäisen tai Mestarilaulajien kolmannen näytöksen jälkeen voisi olla hankaluuksia liikkumisen suhteen.

Entäpä sitten korvien mielipide? Kyllähän se pitää myöntää, että kun Nielsenin alkusoiton alussa bassot ja sellot aloittivat kolmen p:n herkkyydellä ja käyrätorvet kohta siihen yhtyivät, niin pakkohan siinä oli hymyillä. Hiljainen soitto kuului hienosti piippuhyllylle ja nyanssit olivat selkeät. Se mikä kokonaisuutena salin akustiikasta eniten ilahduttaa on selkeys. Soittimet kuuluvat selkeästi ja erottuvat toisistaan. Edes kovassa äänenpaineessa ääni ei puuroudu. Skrjabinin Ekstaasin runoelman lopussa bassot ja urut saivat penkin tärisemään, mikä lienee aika harvinaista klassisen musiiin konsertissa.

Mutta eipä salin sointi ilman ongelmiakaan ole. Odotan innolla että pääsen kuulemaan sointia jostain permannon keskipaikasta, sillä olen varma että paikka vaikuttaa varsin paljon sointiin. Ongelmia piippuhyllyllä olivat ainakin se, että ääni ei ympäröinyt kuulijaa. Eli tuntui että kaikki ääni tuli edestä ja alhaalta, sali ei tavallaan soinut ympärillä. Toinen asia minkä koin hieman ongelmalliseksi oli viulujen äänensävy. Istumapaikkani suhteen kaikki 1. ja 2. viulut osoittavat poispäin, eli kun katsoin viuluja, näin kaikista vain sivuprofiilin. Viulujen ääni kuulosti hieman samealta joka on kyllä johdonmukaista verrattuna näköhavaintoihin. Tietenkään tämän muotoisessa salissa joka paikkaan ei voi ääni olla täydellinen. Ja eipä Finlandia-taloa kauheasti tee mieli muistella.

Kerrotaanpa muutama sana illan ohjelmastakin. Konsertti alkoi Nielsenin Helios-alkusoitolla. Kelpo alkusoitto jota mielellään kuulisi useamminkin. Konsertin pääteos oli Rodion Shtshedrinin Oboekonserton Suomen ensiesitys. Solistina oli venäläinen Aleksei Ogrintshuk, joka oli solistina myös kantaesityksessä toissa kesänä Amsterdamissa. Nyt täytyy tunnustaa että oboekonsertto oli aikamoinen pettymys. En oikein saanut kiinni musiikista missään vaiheessa, imua ei tullut. Sinänsä harmi, hullaannuin Shtshedrinin musiikkiin parisen vuotta sitten nähdessäni hänen musiikkiinsa tehdyn baletin Anna Karenina. Samoin Lumottu vaeltaja kansallisoopperassa Gergievin ja Marinskin vierailuna oli hieno kokemus. Jospa salin äänen tutkiskelu vei liikaa huomiota?

Väliajan jälkeen oli vuorossa Debussyn Faunin iltapäivä joka ilahduttaa aina. Oivallista myös äänen tutkiskeluun! Konsertin päätti Aleksandr Skrjabinin Ekstaasin runoelma. Sääli että Skrjabinin orkesterimusiikkia ei kuule enemmän konserteissa. Hän on mielenkiintoinen esimodernisti ja varsin erikoinen persoona.

Mukava konsertti; Slobodeniouk ohjasi kaupunginorkesteria hienosti, vaikka tämän kuulijan mieli harhailikin välillä turhan paljon äänen syntyä ja elinkaarta pohdiskellessa.