Hieman ristiriitaiset tunteet jäivät John Adamsin Doctor Atomic oopperan ensi-illasta. Tuotanto oli tuontitavaraa Saarbrückenistä ja sai siellä ensiesityksensä vuodelta 2010. Ohjauksesta vastasi Immo Karaman ja kapellimestarina oli Stuart Stratford.
Lähdetään purkamaan tuntemuksia asioista jotka jäivät askarruttamaan mieltä ei ehkä niin onnistuneina. Kuten jo tuolla aikaisemmin kitarakonserttoja pohdiskellessa totesin, olen sähköisen äänentoiston kannalta puritaani; ei kiitos. Doctor Atomic on siinä mielessä poikkeava että Adams on jo säveltäessään ottanut huomioon mikrofonit ja useat orkesterin efektit vaativat sähköistä vahvistamista. Varsinkin lyömäsoittimet ja vasket olivatkin useasti mielenkiintoisesti käsiteltyjä. Kun katselin ennakkoon tallennetta Amsterdamista ei sähköinen äänentoisto haitannut, koska kaikki äänet tulivat selkeästi mikrofonien ja kaiuttimien kautta. Nyt salissa istuen toisella rivillä varsinkin laulajien äänestä osa tulee suoraan ja osa kaiuttimien kautta, tämä ei kuulosta hyvältä. Ero sävyissä ja dynamiikassa on niin suuri. Toivottavasti ehtisin katsomaan tämän uudelleen kauempana lavasta, miltä mahtaa siellä kuulostaa?
Ensi-illassa J. Robert Oppenheimerina lauloi yhdysvaltalainen baritoni Lee Poulis. Hänen äänenväristään en valitettavasti pitänyt. Syynä voi kyllä varsin hyvin olla sähkötkin, olisi mielenkiintoista kuulla häntä ilman mikrofonia. Laulajista naisroolien laulajat Jessica Rivera ja Sari Nordqvist olivat suosikkejani solisteista. Riveran hieno monologi toisen näytöksen alussa oli komeaa kuultavaa. Muut miessolistit olivat varsin tasainen joukko. Mika Kares teki hienon suorituksen fyysikko Edward Tellerinä. Varsinkin aivan ensimmäisen osan alussa kuoron artikulaatio oli aikamoista mutinaa, onneksi sanat selvenivät kuitenkin.
Orkesterin osalta varsinkin ensimmäinen näytös oli mielestäni kankea. Musiikin vastustamaton eteenpäin vievä syke jäi puuttumaan. Toinen näytös oli tämän osalta parempi. Sivusilmällä tarkkailtuna maestro Stratfordkin tuntui vapautuneemmalta, olisiko ollut ensi-iltajännitystä ilmassa? Voisin kuvitella että tulevissa näytännöissä meno on parempaa. Musiikki ainakin tarjoaa siihen mahdollisuuden.
Entäpä sitten ohjaus? On mielenkiintoista vertailla tätä tuotantoa Sellarsin omaan tuotantoon jonka videointi on saatavana. Vertailua hankaloittaa tallenteen osalta Sellarsin oma video-ohjaus, joka keskittyy varsin paljon lähikuviin. Taustalla näkyy tanssia ja muuta puuhastelua joista ei kuitenkaan saa aivan selkeää kuvaa. Karamanin ohjauksessa tapahtuu myös paljon. Lavastuksen on suunnitellut Johann Jörg ja sen keskeiset elementit ovat pöydät. Pöytiä käytetään liitutauluina, niitä liikutellaan ympäriinsä ja niistä luodaan huoneita, seiniä, ovia, tiloja ja loppujen lopuksi itse pommia kuvaava rakennelmakin. Mielestäni hienosti toimiva idea. Karamanin ohjaus on selkeästi abstrakstimpi kuin Sellarsin. Sellars pitää tapahtumat ja henkilöt vielä realismin siemenessä kiinni, mutta Karaman läväyttää lavalle vapaamman tulkinnan jossa menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat alitajuntojen ja symboliikan keitoksessa. Lavalla tapahtuu joukkokohtauksissa paljon ja kaikkien tapahtumien symboliikkaa on ainakin ensinäkemältä vaikea ymmärtää. Esimerkiksi miksi kaikki naissotilaat ovat pin-up asentoihin päätyviä kanoja? Toisaalta "auringonottajien" jähmettyminen ja lavalta pois hinaaminen, samoin kuin pommilapsen kärrääminen ovat hienoja ideoita. Oppenheimerin ja hänen vaimonsa suhteessa kaikki on etäistä. Ensimmäisessä näytöksessä Oppenheimer tuntee vaimonsa "muotin" läheisemmäksi kuin originaalin. Ohjauksesta tuli hieman taas miljoonalaatikkotunnelma, oli niin paljon mihin tarttua. Mikä oikeasti on oleellista?
Katsomossa oli yllättävän paljon tyhjiä paikkoja, kyse on kuitenkin ensi-illasta. Väliajallakin tuntuivat katsojat vähentyneet. Uskon kyllä että kausikortin omaava ensi-ilta yleisö ei ole tämän oopperan parasta kohdeyleisöä. Modernia musiikkia modernein menetelmin regieteatterin ehdoilla. Ne jotka käyvät oopperassa näyttäytymässä tai joille ooppera on sosiaalinen kohtaamispaikka eivät ole ensisijainen kohderyhmä. Jos psykologinen draama, tieteen ja moraalin välinen harmaa alue tai rohkea uusi musiikki kiinnostaa; siinä tapauksessa on syytä piipahtaa Töölönlahdella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti