Ooppera: Karmeliittasisaret - Kansallisooppera 2024-1-26
 |
| © 2024 Ilkka Saastamoinen |
Francis Poulencin oopperatuotanto koostuu kolmesta teoksesta: Teiresiaan rinnat, Karmeliittasisaret ja Ihmisen ääni. Ihmisen ääneen olen kotimaassa törmännyt useamminkin aina maakuntia myöten, kansallisoopperassa se on nähty Almisalissa ja päälavalla, muita Poulencin oopperoita ei uudessa oopperatalossa ole taidettu esittää. Teiresiaan rinnat oli viitisen vuotta sitten vanhassa oopperatalossa Opera Boxin tuotantona.
Kansallisoopperan tuotanto on vuokralla Théâtre des Champs-Élysées teatterista Pariisista. Alkuperäisestä ohjauksesta vastasi Olivier Py ja Töölönlahden uusintakierroksesta vastaa Daniel Izzo.
Karmeliittasisarten tarina pohjautuu Georges Bernanosin näytelmään, josta Poulenc muokkasi oopperan joka sai kantaesityksensä 1957. Näytelmällä ja siten myös oopperalla on pohjana tositarina Ranskan suuren vallankumouksen keskivaiheilta ("hirmuvallan aika") jolloin totalitarismi vallitsi ja ihmisiä teloitettiin mielivaltaisista syistä. Compiègnen maakunnassa sijainneen Karmeliittasisarten luostarin 16 nunnaa tuomittiin vallankumouksen vastaisesta toiminnasta kuolemaan Pariisissa giljotiinin avustamana.
Tarinassa on päähenkilöiden takia vahva uskonnollinen sävy, mutta raakalaismainen, mielivaltainen vallankäyttö on motiivi, joka toistuu tänäkin päivänä ympäri maailmaa ja siihen on valitettavan helppo löytää tarttumapintaa jokaisen, myös uskonnottoman. Pyn ohjauksessa ja Pierre-André Weitzin lavastuksessa epookki ei ole 1700-luvun loppu, vaan enemmän tai vähemmän määrittelemätön aika, jonka voi kuvitella haluamaansa ajanjaksoon viimeisen parin sadan vuoden ajalta. Lavastus on yksinkertainen, dynaaminen elävä tila, joka jakautuu kaikkiin suuntiin kohtauksien mukaan. Loistoa, välkettä ja pukuloistoa ei ole tarinan kontekstin puitteistakaan tarjolla, mutta lavastus ja Bertrand Killyn valaistus luovat puhuttelevan ja näyttävän ympäristön kertomusta tukemaan.
 |
| © 2024 Ilkka Saastamoinen |
Käsittääkseni päähenkilöiden taustat ja teot ovat fiktiota, vaikka nunnien kohtalo pohjautuukin todellisuuteen. Bernanos ja Poulenc kertovat tarinaa aristokraatin tyttären kautta, joka päättää ryhtyä nunnaksi. Sivujuonteina myös luostarin johtajan vallanvaihto. Bernonos ja Poulenc onnistuvat kyllä luomaan henkilöryhmän, jonka jäsenten motiiveja ja keskinäisten suhteiden verkkoa on mielenkiintoista pohtia. Miksi he toimivat niin kuin toimivat? Nämä ajatuskudelmat toisaalta menettävät merkityksensä isossa kuvassa, jossa yksilöiden identiteetillä ei ole merkitystä ja vain raaka vallankäyttö ja julmuus materialisoituvat giljotiinin terän alla.
Ensi-illassa orkesteria johti Hannu Lintu. Ei ollut orkesterin, eikä Linnun vika, että ensimmäinen näytös heräsi minulle musiikin puolesta vasta prioritarin kuolin kohtauksessa. Toisesta näytöksestä eteenpäin olinkin sitten Poulencin vietävissä, erityisesti päähenkilö Blanchen ja hänen veljensä duetto oli komeaa kuultavaa. Oopperan loppukohtaus, jossa nunnat laulavat Salve Regina hymniä ja giljotiinin terän isku kerrallaan kuoro käy pienemmäksi, on rankimpia oopperan lopetuksia.
 |
| © 2024 Ilkka Saastamoinen |
Solistijoukko oli erinomainen. Päähenkilön, Blanchen, roolin lauloi upeasti Marjukka Tepponen. Erittäin tasaisesta nunnajoukosta nostan vielä esiin Johanna Rusasen hienon priorinnan ja Äiti Marien roolista Tuija Knihtilän, jonka ääntä en jaksa olla ihailematta. Naisroolit ovat tietysti tässä oopperassa pääosassa, mutta eritoten Tuomas Katajala Blanchen veljenä ilahdutti jälleen kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti