Baletti: Spartacus - Kansallisooppera 2021-10-1
 |
| © 2020 Roosa Oksaharju |
Spartacus baletin tarina pohjautuu löyhästi oikeaan historialliseen henkilöön, traakialaiseen gladiaattoriin Spartacus, joka eli 100 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Spartacus oli kolmannen orjasodan johtajia Rooman tasavallan aikana. Spartacuksen tarina sai suosiota viime vuosituhannen loppupuolella varsinkin kommunistien keskuudessa, tämä tausta löytyy myös Spartacus baletin juurien ympäriltä. Tarinaa on helppo ymmärtää alistamisen, vallankäytön ja totalitarismin viitekehyksien ympäriltä ja kääntää syyttävää sormea ajankohtaan sopivaan suuntaan. Ja parasta tietysti on se, että sormen kohde ja sen osoittaja voivat molemmat olla tyytyväisiä näkökulmaansa.
Koreografi Lucas Jervies ja lavastaja Jérôme Kaplan ovat antaneet omalle tulkinnalleen kevyen henkäyksen viime vuosisadan ongelmatuoksuja. Rooman konsulin Crassuksen, eli baletin pahiksen, joukot liikkuvat punalippuja heilutellen ja totalitarismin henki leijuu eleissä. Sinänsä pahan merkit eivät katso kalenteria ja vuosisatoja, vaan esillepano sopii hyvin parin tuhannen vuoden takaiseen maisemaan.
Itselleni Spartacus baletin suurin ongelma on väkivallan käsittely tanssin avulla. Oma mielikuvani gladiaattoritaisteluista on ennen kaikkea sorrosta syntyvä ja sitä ylläpitävä väkivaltasirkus. Spartacus baletti joutuu käsittelemään ja esittämään fyysistä väkivaltaa, jonka tulkintaan tanssi on haastava väline. Ennen kaikkea haastava väline klassisesta baletista kumpuavana taidemuotona. Vaikka tanssi on fyysistä, sen klassinen esittäminen tarjoaa minun mieleeni enemmänkin yksilön sisäisen maailman peilauksen liikkeenä, kuin fyysisen väkivallan kivun ja kauhun kuvailun liikkeenä. Gladiaattoritaistelusta on hankala saada omaa mielikuvaani vastaava esillepano ilman jonkinlaista viittausta kipuun ja tuskaan mitä siihen sisältyy. Tietysti tämän pitäisi olla vaaratonta esittäjille, mutta samalla vakuuttaa katsoja siitä, että tämän reaaliversio ei oikeasti ole tervettä toimintaa. Elokuvissa tuo on mahdollista, mutta mielestäni erittäin haastavaa balettinäyttämöllä ilta toisensa jälkeen.
 |
| © 2020 Roosa Oksaharju |
Jervies ja Kaplan onnistuvat kuitenkin kokonaisuutena mielestäni varsin hyvin. Jotta koko homma ei menisi äijien nahisteluksi on juoneen otettu mukaan Spartacuksen naisystävä, jonka eroa Spartacuksesta juoni myös mukailee. Konsuli Crassuksen lapsia en sijaan ymmärrä. Kun ainoa oikea syy saada kaksi lasta lavalle on antaa vihje, että sorto siirtyy sukupolvelta toiselle (mikä kyllä toteutuukin; siis se vihje), niin valitettavasti lapset tuntuvat aiheuttavan vain aina sen ihastuneen huokauksen yleisön joukosta; pilttejä lavalla...
Ensi-illan solistikaarti oli mainio. Micha Krčmář nimiroolissa oli uljas ja muodosti hienon parin naisystäväänsä Flavia esittävän Zhiyao Chen kanssa. Philippe Béran johti orkesteria, jonka elävään ääneen meni hetki totutellessa, koska edellisestä kerrasta oli jo niin kauan aikaa.
 |
| © 2020 Roosa Oksaharju |
Ei Spartacus pääse kovin korkealle suosikkibalettilistallani. Hatšaturhanin musiikkia monet kovasti kehuvat, ei sekään minuun hirvittävän suurta vaikutusta tee. Mutta kokonaisuutena Spartacus balettiproduktio saa minulta plussat. Se ei ainoastaan viihdyttänyt kauneudellaan ja liikkeellään paria tuntia, vaan ennen kaikkea sai pohtimaan omaa oikeutustaan, tulkintaansa ja katsojan suhdetta esittämiinsä asioihin. Jos se ei ole onnistunut taidekokemus, niin mikä on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti