 |
| © 2016 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli |
Kun kirjoitin Kansallisoopperan Tristanista kolme vuotta sitten niin pohdiskelin roolituksen hankaluutta. Tänä keväänä saimme sitten kokea ihmeen, kun Tristan und Isolde esitettiin täysin kotimaisin solistein. Eikä ollenkaan hullummin. Mutta ennen musiikin pohdiskelua päivitetään tuotannon herättämät tuntemukset.
Elisabeth Lintonin ohjaus ei ole tainnut kokea suurempia päivityksiä, jos huomaatte jotain niin laittakaapa kommenttia. Itse en huomannut eilen vettä lavalla, kolme vuotta sitten se taisi olla osa Steffan Aarfingin lavastusta ainakin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. Kokonaiskuva ohjauksesta on kyllä positiivinen. Pelkistämisen symboliikka toimii lavastuksen suhteen ja muutenkin abstrakti ote viehättää minua. Toisaalta vanhat ongelmat ovat kyllä edelleen jäljellä.
Brangänen sekoilu lemmenjuoman kanssa nostaa hänen toimintansa kertaluokkaa mielenkiintoisemmaksi. Eli ohjaukessa Brangäne heittää kuolonjuoman reelingin yli ja yrittää pariin otteeseen hiipiä rohtolaatikon luo ilmeisesti ottamaan lemmenjuomaa. Isolden huomio kuitenkin keskeyttää juoman haun joka kerta ja Brangäne joutuu viime tingassa täyttämään maljan merivedellä. Tästähän tietysti seuraa loputon määrä mielenkiintoista pohdiskelua... On selvää, etteivät Tristan ja Isolde tarvitse lemmenjuomaa, heidän kohtalonsa on ilmeisesti sidottu jo siitä ensi katseesta lähtien (ei miekkaan, ei käteen vaan silmiin). Rakkautta ensi silmäyksellä? Isolde kuitenkin odottaa juovansa kuolonjuoman, mutta suun täyttääkin plasebo. Brangäne on nyt tässä ohjauksessa tietoinen siitä, että lemmenpari on syttynyt liekkiin ilman mitään stimulantteja. Ja nyt hän tietoisesti valehtelee sekä Isoldelle että Markille juoman oikeasta luonteesta. Miksi? Periaatteessa lemmenjuoman tarjoaminen oli hänen alkuperäinen tarkoituksensa, mutta hän ei onnistunut vaihtamisessa ja päättää valehdella tekemisestään.
Eli ihan kelpo simppeli ohjaus. Montussa maestro Hannu Lintu teki vakuuttavaa työtä. Orgaaninen sävelmatto elää ja huokailee, ehkäpä jonkinlaista hallittua rouheutta ja näennäistä rentoutta kaipaan vielä lisää. Sitten ollaankin jo aivan huikealla tasolla.
Solistit yllättivät positiivisesti. Tristan on hankala roolittaa ja nyt lava oli siis saatu täytettyä kotimaisin voimin. Jonkinlainen uusi lehti on jälleen kääntynyt suomalaisten dramaattisten sopraanojen osalta ja Johanna Rusanen on puhjennut täyteen loistoon. Hyvää työtä Johanna on tehnyt viime vuosina muutenkin, mutta eilinen Isolde oli työnäyte vailla vertaa. Missään vaiheessa ei ollut pelkoa äänen kantavuuden loppumisesta ja nyansseja löytyi läpi rekisterien. Eihän laulajan ääni varmaan ole ikinä "valmis", mutta Rusanen on kyllä valmis ihan mihin tahansa haasteeseen.
Valitettavasti Jyrki Anttilan Tristan ei vakuuttanut aivan samalla tavalla. Tristan on kirpakka rooli ja varmaan ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä oli varovaisuuttakin, mutta kyllä laulajan pitäisi silti kuulua. Silloin kun Wagner on kirjoittanut kevyempää orkesterikudosta, niin Anttilan laulu on ihan ok, mutta kyllä Wagner-tenorista pitäisi löytyä voimaa myös niihin äänekkäämpiin kohtiin. Kolmas näytös oli kokonaisuutena ok, mutta aika paljon jäi hampaankoloon.
Jyrki Korhosen Marke oli myös komea suoritus. Herkkyyttä ja lämpöä aika reppanan kuninkaan roolissa. Lilli Paasikivi jätti lemmenjuomat tarjoamatta Brangänen roolissa. Kesti aikansa ennen kuin ääni heräsi, mutta hyvä lopputulos. Tommi Hakala oli komeaääninen Kurwenal. Pienemmissä rooleissa Olli Tuovinen, Tuomas Katajala ja Jussi Merikanto pärjäsivät mainiosti.
Pitkälti samat tunnelmat jäi minullakin. Johanna Rusasen Isolde oli huikea alusta loppuun saakka. Jyrki Anttilan suoritus jäi vaisuksi. Varsinkaan ensimmäisessä näytöksessä ääni ei ajoittain kuulunut parvelle saakka. Toisaalta se mikä kuului oli miellyttävän kevyen ja vaivattoman kuuloista. Pidin siitä, ettei tenori huutanut - sitäkin Tristanin roolissa kuulee aika ajoin. Ehkäpä ratkaisuksi pääparin epätasaisuuteen kävisi Birgit Nilssonin ajoilta tuttu menettely eli joka näytökseen eri mies Tristaniksi. Jyrki Korhosen Marke varmasti vielä paranee. Nyt siitä oli vaikea löytää samaa auktoriteettia kuin Matti Salmiselta. Vertailu tosin lienee epäreilu, sillä onko maailmassa parempaa Markea kuin Matti? Näyttämötoteutus ei vakuuta minua. Se ei ole oikein epookkia mutta ei kunnolla modernismiakaan. Ohjaus on huonoin, minkä olen Tristan ja Isoldesta nähnyt. Tuntui, että tässä uudelleenlämmityksessä henkilöohjaus oli vielä huterampaa kuin ensimmäisessä toteutuksessa. Kaiholla muistelen Savonlinnan 2002/2003 esityksiä. Kunpa Tristan palaisi sinne. Ennen kaikkea olen kuitenkin iloinen Johanna Rusasen upeasta laulusta. Seuraavaksi Brünnhilde!
VastaaPoistaKiitos Jarkko kommentista! Itse asiassa eilinen esitys avasi minulle Marken luonnetta uudella tavalla. Missään tapauksessa Jyrki Korhonen ei ole reppana eikä surku, mutta kun ajattelee Marken kohtaloa, niin onhan se aika surku. Kuninkaan vaimo on kuollut eikä veikko ole edes ajatellut uuden vaimon hankkimista, vaan elelee leppoisasti Tristanin kanssa. Tristan jopa ehdottaa että olisiko kenties aika uuden avion. Ja sitten kun vaimo saapuu niin Tristan onkin "ryöstänyt" hänet ja kunkku menettää sekä parhaan kaverinsa että vaimonsa.
PoistaPeter Sellarshan vihjaili Marken ja Tristanin suhteesta omassa visualisoinnissaan (http://tarkkaamo.blogspot.fi/2012/08/ooppera-tristan-und-isolde-musiikkitalo.html), jolle kyllä voi modernein silmin librettoa lukien löytää sieltä perusteitakin.
Kyllähän Marke on "nettomaksaja", joka menettää kaiken ja silti antaa lopussa anteeksi. Ihmeellistä. Markella on käytännössä yksi pätkä laulettavaa ja siihen olisi sitten ladattava kaikki. Jäin kaipaamaan enemmän ruutia kuninkaan suureen tuskaan: Warum mir diese Hölle?
PoistaEn ole nähnyt itse esitystä, mutta kiva lukea nuo teidän näkemyksenne siitä.
VastaaPoistaKun katsoo tuota kuvaa ohessa, se näyttää jäykältä ja asenteelliselta. Pönäkältä ja kuivalta. Se ei kyllä houkuttele esitystä katsomaan. Mutta jos sisältö on hyvä, viis ulkoisista tekijöistä!
Älä Liisu anna kuvan hämätä. Wagner kyllä antaa kyytiä ajatuksille ;)
PoistaMinäkin olin lauantain esityksessä ja sain kyytiä ajatuksille. Kiva lukea muidenkin kokemuksia.
VastaaPoistaOlen nähnyt ja kuullut Tristanista ja Isoldesta aiemmin sen Musiikkitalossa olleen Peter Sellarsin ja Esa-Pekka Salosen version. Se oli hyvä omalla tavallaan, mutta kirjoitanpa nyt siitä, mikä juuri tässä esityksessä kolahti ja kosketti eniten.
Pidin sekä ohjauksesta että näyttämökuvasta.
Se on jo meneen kertaan todettu monessa paikassa, että Johanna Rusanen-Kartano todella loisti Isoldena - aivan täydellinen Isolde! Duetoissa Jyrki Anttilan Tristan jäi melkein kuulumattomiin, joten Isoldesta tuli rakkaustarinan dominoiva osapuoli, joka oli koko ajan voimakkaampi ja loistavampi. Tristan oli kyllä tosi hyvä viimeisessä näytöksessä kun hän kuoli yksin saarellaan. Sinänsä hyvä että Tristan ei ollut mikään huutaja vaan herkkä ja vivahteikas laulaja.
Bassoklarinetti oli uusi löytö tässä teoksessa minulle. Ensimmäisellä väliajalla minulla oli ilo keskustella klarinetistin kanssa, joka sanoi, että toisessa näytöksessä tulee Kuningas Marken ja bassoklarinetin duetto. Tajusin siis kiinnittää sellaiseen huomiota. Se oli hieno! Kun Marke laulaa surun ja syvän pettymyksen sanoja, se miltä hänen sielussaan todella tuntuu kuuluu lauseiden välissä bassoklarinetin äänellä, joka mönkii kuin jossain syvällä pohjamudassa liikkuva kaiku, joka toistaa kuninkaan sanoja lisäten siihen vielä pisaran synkkyyttä. Wagnerin neroutta! Miten voikin säveltää tunnelman, että on joutunut suruun, josta ei tunne voivansa päästä enää ylös.
Sitten tärkein: Viimeinen näytös on tässä ohjauksessa hienosti tehty: Kuolevan yksinäinen ja tuskainen odotus, rakkaan ystävän viimeinen palvelus ja hiljaa vuoroaan odottava viikatemies. Olen nyt joka päivä miettinyt loppuratkaisua, ja ainoa tulkinta viimeisestä näytöksestä, joka mielestäni nyt tuntuu oikealta, on se, että Isolden laiva ei koskaan tule saarelle eivätkä Tristan ja Isolde kuole yhdessä, vaan loppu on houretta ja kuolevan toiveajattelua. Se on todennäköisesti Kurwenalin kertoma kertomus rakkaan ystävän kuolintuskien helpottamiseksi. Ensin pitkään toistuu sama kysymys: kuoleva Tristan pyytää Kurwenalia yhä uudestaan tähystämään autiota horisonttia, josko Isolden laiva jo näkyisi, ja yhä uudestaan Kurwenaal kertoo, että ei näy purjeita. Kunnes Kurwenal ymmärtää, että nyt ei ole ystävän hyväksi enää muuta tehtävissä kuin päästää hänet rakastuneen taivaaseen: Kertoa miten Isolde tulee ja he kuolevat yhdessä, ja Markekin tule antamaan anteeksi, ja petollinen vihamies saa surmansa ja vieläpä Kurwenal itse uhraa henkensä Tristania ja Isoldea puolustaessaan.
Tämän valossa Oopperan nimi voisi olla Brangäne ja Kurwenal, koska nämä uskolliset palvelijat ovat ratkaisujen tekijöitä. Ja Tommi Hakala teki Kurwenalin hienosti.
Suuret kiitokset Mirja!
PoistaTuo taitaa olla yleinen pohdiskelun aihe missä vaiheessa kuolo korjaa kummankin päähenkilöistä. Joskus olen pohdiskellut mahdollisuutta että Tristan ja Isolde oikeasti ottaisivatkin kuolonjuoman ja loppuooppera olisi sisäistä kuolinkamppailua ja piilotettujen toiveiden toteuttamista ennen valojen lopullista sammumista (tai valaistumista).