Jälleen vierähti ilta rattoisasti Lappeenrannassa; tällä kertaa Saimaa sinfonietan parissa. Lappeenrannan kaupunginorkesterin matkaa musiikin maailmassa avusti tänään extrapuhaltajia, lyömäsoittaja ja harpisti. Purcellin, Pulkkiksen ja Poulencin viitoittamaa väylää pitkin purjehdusta johti Anna-Maria Helsing.
Purcell on englantilaisen musiikin ensimmäisiä suurmestareita. Hänen jälkeensä saimmekin sitten odottaa parisataa vuotta Edward Elgaria. Illan Purcell aloituksena oli näyttämömusiikkia näytelmään Kätevä emäntä. Saimaa sinfonietan ja Anna-Maria Helsingin barokkisointia kuunnellessa tulin pohtineeksi kuinka nykyään soitetaan barokkimusiikkia. Omaan korvaan alkaa jo olla oletuksena vahvalla draivilla soitettu svengaava, jopa hieman agressiivinen sointikuva. Tästä malliesimerkkinä on vaikkapa italialainen Il Giardino Armonico. Tietysti nämä yhtyeet käyttävät usein periodisoittimia ja keskittyvät barokin ajan musiikkiin. Nyt Saimaa sinfonietan toimesta saimme nauttia hieman raskaammasta ja jäykemmästä sointikuvasta, mutta toisaalta se sopi Purcellin musiikkin aivan yhtä hyvin.
Illan kohokohta, ainakin omalta osaltani, oli Uljas Pulkkiksen pianokonsertto. Konsertto sai kantaesityksensä jotakuinkin tarkalleen vuosi sitten Helsingin kaupunginorkesterin toimesta. Kantaesityksessä, samoin kuin tänään, solistina oli Henri Sigfridsson. Pulkkis oli säveltänyt tänään esitettyyn konserttoon uuden kadenssin. Pulkkis on Kimmo Hakolan ohella suosikkejani suomalaisista nykysäveltäjistä. Elävänä olen aikaisemmin Pulkkiksen musiikkia kuullut vain oopperan muodossa. Pianokonserttoa en Ylen lähetyksistä tajunnut vuosi sitten bongata, joten korvani pääsivät tänään neitseelliselle matkalle. Aikamoinen reissu olikin edessä. Ensimmäinen huomio oli pianon selkeä rooli lyömäsoittimena. Lyyrisempääkin sävelmaailmaa oli toki konserton keskivaiheilla esillä, mutta rytminen ja perkussiivinen ote oli mielestäni vallitsevana. Piano ja orkesteri ovat mainiosti sidoksissa toisiinsa. Linjat siirtyvät solistilta orkesterille ja toisinpäin. Erityisesti viehätyin jossain pianon fraasien lopuissa, joissa orkesteri laajentaa viimeisen sävelen erikoisiksi sointukuviksi. Konserttoa nyt ensimmäistä kertaa kuunnellessani olin aluksi hieman ihmeissäni Sigfridssonin, Helsingin ja Saimaa sinfonietan yhteistyöstä, mutta kun pääsin samalle aaltopituudelle Pulkkiksen sävelkielen kanssa, alkoi esityskin kuulostaa paremmalta. Toivottavasti saamme pian hankkia konserton nauhoituksen jostain!
Konsertin viimeisenä teoksena kuulimme Francis Poulencin Sinfonietan. Sinfonietta on sävellys josta on vaikea olla tulematta hyvälle tuulelle. Puhaltajat tuntuvat vievän sävellystä eteenpäin ja harpistilla on sormet täynnä töitä. Saimaa sinfonietalta olisin ehkä kaivannut hieman enemmän sointiin keveyttä ja herkkyyttä, mutta hyvä olo tuli musiikista näinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti