Kansallisbaletin syyskauden aloituksena Romeo ja Julia

Baletti: Romeo ja Julia - Kansallisooppera 2016-08-26

© 2016 Suomen Kansallisbaletti / Sakari Viika

Jos vähäisellä balettikokemuksellani pitäisi valita suosikkibaletti, niin klassisesta repertuaarista se olisi varmaankin Sergei Prokofjevin musiikin omaava Romeo ja Julia. Tarinakin kun pohjautuu mukavasti Shakespearen dramatisoimaan vanhaan tarinaan. Kansallisbaletissamme ehdin näkemään nelisen vuotta sitten edeltävän John Crankon koreografian. Nyt Kansallisbalettimme syyskauden aloitti slovakialaisen koreografin Natália Horečnán uusi tulkinta aiheesta.

Horečná on sekoittanut Prokofjevin musiikin alkuperäisen järjestyksen, mitä en kokenut ongelmallisena. Balettimusiikki kun koostuu muutenkin lyhyemmistä jaksoista ja Prokofjevin partituuri kestää kyllä Horečnán veitsenjäljet. Christiane Devosin lavastus ja puvut toimivat myös mielestäni hienosti. Eritoten ensimmäisen näytöksen kaupunkinäkymä hieman Metropolis henkisenä kulissina oli mainio. Toisen näytöksen "kirkkokohtausta" käydään kookkaan valoristin edustalla tummien taustakankaiden edessä. Yksinkertaista ja toimivaa. Mario Ilsankerin suunnittelema valaistus ilahdutti eritoten muutamilla dramaattisilla pimennyksillä ja myös prologin kankaan sisässä oleva lemmenpari oli näyttävä.

Horečná on sekoittanut baletin klassista ja modernia liikekieltä ja saa aikaan varsin omaperäisen kuvaelman jopa näin heikkotietoisen harrastelijan silmään. Muutamaan otteeseen hahmojen saapuessa lavalle jotkut kävelytyylit tosin toivat mieleen Monty Pythonin Silly Walks sketsit, joka ei Python fania kyllä haitannut. Suurin ongelma koreografian ja myös yllä kehumani Devosin pukujen osalta on tarinan selkeyden katoaminen. Vaikka tunnen Romeon ja Julian tarinan ja ehdin lukemaan muistinvirkistykseksi käsiohjelman juonikuvauksenkin, niin lavatapahtumien liittäminen juonirakenteeseen on hankalaa. Itse asiassa tanssista ja liikkeestä nauttiminen kärsii siitä, että yritän sovittaa näkemääni juoneen. Kun nyt kuitenkin keskeinen osa tarinaa on Capulet- ja Montague-sukujen vihanpito, niin esimerkiksi ensimmäisen näytöksen joukkokohtauksessa on ainakin näin ensinäkemällä todella hankala arvella kuka kukin on. Omassa mielessäni tanssin kieli on vertikaalista, eli se on oivallinen väline yksittäisten asioiden tai tunteiden juurille pureutumiseen, kun taas horisontaalinen kerronta, eli tapahtumien sitominen toisiinsa tarinan muodostamiseksi on haastavampaa. Tämä luonnollisesti aiheuttaa ongelmia juonen selkeyttämisessä. Usein se vaatisi lähes rautalangasta vääntämistä, joka taas helposti lipsahtaa korniuden puolelle. En tiedä pitäisikö tavoite olla se, että baletin juonesta pitäisi pysyä kärryillä vaikka ei tuntisikaan tarinaa etukäteen. Todennäköisesti tuolloin lähes kaikki baletit lipsahtaisivat abstraktin tanssin osastolle.

Horečná käytti englannin kielisiä sanoja tanssijoiden puhumina muutamaan otteeseen, enkä ole oikein varma lisäsivätkö ne kokonaisuuteen jotain olennaista. Pikakirje ja maanpakokaan eivät kyltteinä oikein sopineet muuten tyylikkääseen kuvaan. Veronan prinssin loppupuheesta ei valitettavasti saanut mitään selvää.

Ohjauksen kohokohtia olivat Romeon ja Julian ensitapaaminen, Julian musiikiton herääminen ja päätyminen itsemurhaan, sekä lopun klassinen teatteripaljastus roolivaatteiden riisumisen muodossa. Myös Horečnán lisäämät henget jotka peilasivat Romeon ja Julian rakkautta hieman toisella tasolla olivat mukava lisä.

Linda Haakanan ja Ilja Bolotovin tulkitsema pääpari oli hienoa katseltavaa. Myös henkinä tanssineet Tiina Myllymäki, Sergei Popov, Anna Konkari ja Michal Krčmář olivat mainioita. Thibault Monnierin Isä Lorenzo ansaitsee erityismaininnan rap-pappi viitassaan. Orkesteria johti Pietro Rizzo.

Hieman enemmän odotin uutukaiselta. Kenties räväkämpää modernisointia, nyt ennakko-odotukset eivät aivan täyttyneet. Mutta kuitenkin erittäin viihdyttävä parituntinen.