Taikahuilu on laskeutunut

Ooppera: Taikahuilu - Kansallisooppera 2016-02-26

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Kansallisoopperan kauden oopperauutuuksista ohjauksien puolesta suurin mielenkiintoni kohdistui uuteen Taikahuiluun. Mielenkiintoisen konseptin omaava tuotanto on lainassa Berliinin Komischen Operista.

Tuotannon visuaalinen ilme muodostuu elävän esityksen ja animaatioprojektion saumattomasta yhteiselosta. Fyysinen lavastus on käytännössä valkoinen seinä jossa on kuusi kääntyvää ovea. Ovet kääntyvät pystyakselinsa ympäri ja ylempien ovien toisella puolella on pieni uloke joissa laulajat sitten laulavat. Tietyllä tapaa laulajien staattinen sijoittaminen rajaa ilmaisua, mutta toisaalta animaatioiden siirtäessä taustakuvistusta, saadaan aikaan mainioita siirtymiä. Toki lavan edessä tapahtuu ihan oikeaakin fyysistä liikettä, mutta kuvittelisin liikkeiden tarkan synkronoinnin vaatimuksen hieman myös rajoittavan laulajien ilmaisua.

Animaatioiden ja puvustuksen teema pyörii 1920-luvun ympärillä. Papageno on Buster Keaton hahmo, Monostatos taasen Nosferatu. Yön kuningatar lainaa ulkomuotonsa valtavalta hämähäkiltä. Singspielin puherepliikit on korvattu mykkäelokuvan tapaan tekstityksellä ja taikahuilu on itse asiassa perhoskeiju joka levittää nuottitaikaa.

Olen aivan hurmioitunut ohjauksesta ja konseptista. En ole nähnyt mitään vastaavaa tällaisessa mittakaavassa ja näin hyvällä maulla toteutettuna. Mozartin satutarina tuntuu olevan täysin kotonaan tällaisen käsittelyn hyväilyssä. Kuvamaisemassa voidaan käyttää sarjakuvamaisia efektejä ja kohtauksien leikkaus käy helposti. Huumoria ja hienoja yksityiskohtia satelee silmiin.

Tuotantotiimi koostuu ohjaajista Suzanne Andrade ja Barrie Kosky, Paul Barrittin animaatioista ja myös kokonaiskonsepti on laitettu tämän kolmikon nimiin. Lavastus ja puvut ovat Esther Bialasin käsialla, dramaturgia Ulrich Lenzin ja valaistus Diego Leetzin. Uskoisin että tämä Taikahuilu on jonkinlainen merkkipaalu oopperaohjauksien osalta. En usko että samaa konseptia tullaan käyttämään uudestaan, koska ne olisivat vain kopioita tästä. Taikahuilu on mainio esimerkki mitä luovalla ja ennakkoluulottomalla asenteella voidaan saada aikaan. Ehkäpä jossain vaiheessa kun kolmiulotteinen virtuaalitodellisuus saadaan luotua reaaliaikaisesti ilman 3D-laseja, voidaan ottaa seuraava askel.

Musiikin puolesta ensi-illan esitys tuntui alkavan hieman jännityksen merkeissä, mutta onneksi normaalitasolle päästiin nopeasti. Michael Güttler olisi voinut kenties hieman keventää kokonaissointiakin. Tunnustan olevani jonkinlainen Yön kuningatar addikti ja Tuuli Takala selviytyi stratosfäärikuvioista hienosti. Kuulin hänen haastattelunsa Ylen Kohtauspaikalla ohjelmassa ja meillä on samat suosikit muista kuningattaren osan laulajista. Tuomas Katajala on hieno Tamino ja Jussi Merikanto mainio Papageno. Virolainen Kristel Pärtna lauloi Paminan roolin, pidin hänen kenties dramaattiselle puolelle taipuvasta äänestään, mutta en ole oikein varma onko hän Pamina. Jyrki Korhonen jyrisi Sarastrona ja tällä kertaa täytyy tunnustaa, että muutamassa kohtauksessa kun hän ei ole lavalla näkyvissä, niin sähköinen äänentoistokin tuntui hänen kohdallaan sopivan kokonaiskonseptiin.

Ehkäpä suurin ongelmani Taikahuilun suhteen on suomen kieli. Juhani Koiviston käännöksessä ei ole mitään vikaa, mutta ilmeisesti jos haluaisi kuulla Taikahuilun saksan kielellä, täytyy mennä Saksaan. Jotenkin "Der Hölle Rache" tai "Ach, Ich fühl's" eivät omaa samanlaista tunnetta suomeksi ja vika ei ole Tuuli Takalassa tai Kristel Pärtnassa. Miksi Taikahuilu on käännetty aina esitysmaan kielelle?

Jos jollakulla ei vielä ole lippua Taikahuiluun, suosittelen hankkimaan sen pikaisesti. Tätä tuotantoa ei kannata missata. Vaikka konsepti ei täysin mukaan imaisisikaan, niin sen merkitys on liian suuri jotta sen voisi sivuuttaa.