Konsertti: Konserttihovi 2014-10-23
Kylmää syysiltaa lämmittivät Konserttihovin lavalla tällä kertaa sopraano Ilona Jokinen ja pianisti Kristian Attila. Ohjelmisto sisälsi pienen Ranska-Suomi maaottelun. Ensimmäinen puolisko vietettiin Debussyn ja Faurén sävelten seurassa ja väliajan jälkeen vuoroon tulivat Aarre Merikanto, Melartin ja Kuula.
Kaivelin konserttiarkistojani ja huomasin että olen kuullut Ilona Jokista aikaisemmin Savonlinnassa Oopperajuhlilla ja Kansallisoopperassa. Tänään kohtasimme ensimmäistä kertaa liedin parissa. Jokisen sopraanossa riittää voimaa, mutta konsertin aloittaneeseen Debussyn Ariettes Oubliées laulusarjaan kaipailin ääneen hieman enemmän herkkyyttä ja fraasien pehmeyttä. Debussyn musiikin mystinen vorteksi ei aivan päässyt imemään minua mukaansa.
Debussyn jälkeen kolme Gabriel Faurén laulua paljastivat mielenkiintoisen kontrastin Debussyn lauluhin verrattuna. Faurén laulut kuullostivat selkeästi lauluilta, kun Debussylla musiikkikin tuntui taipuvan kuin runoiksi tai akvarelleiksi.
Tällä kertaa Jokinen/Attila pari valloitti minut paremmin kotimaisen musiikin kanssa. Erityisesti Merikannon Kesäyö oli hienoa kuultavaa ja Attilan pianovälikkeen pidätykset upposivat syvälle. Hauskasti encorena saimme kuulla saman Hellaakosken Kesäyö runon Heikki Sarmannon sävellyksenä. Oikein mukava konsertti.
Käyt usein konserteissa ja seuraamassa oopperaesityksiä. Kuunteletko kotona vielä musiikkia, vai oletko vain elävän musiikin ystävä? Ketä musiikkitoimittajaa radiossa seuraat mieluiten?
VastaaPoistaOlet harvinainen ihminen. Muistan kun kerran Kemppinen kehui sinua ihmeihmiseksi blogissaan. Sen seurauksena aloin minäkin seurata blogiasi.
En ole ihmeihminen... :)
PoistaKyllä musiikkia tulee kuunneltua kotosallakin. Ihan laidasta laitaan. Elävän musiikin seuraaminen on tosin keskittynyt käytännössä täysin klassisen musiikin (tai millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsua) puolelle. En voi oikein kuvitella parempaa tapaa viettää päivää tai iltaa kuin oopperasalissa vaikkapa Wagnerin musiikkidraaman parissa.
Sen jälkeen kun Figaro-ohjelma lopetettiin radiossa, niin suurta suosikkia radion puolelta ei ole. Minna Lindgrenin ja Paula Nurmentauksen säännöllistä ohjelmaa on ikävä. Kantapöydän sentään kuuntelen joka viikko.
Vähän samaa meillä. Jos konserttiin mennään (suhteellisen harvoin, siihen pitää olla jokin syy) se on aina klassista. Mutta kotona (olen ihmetellyt miten harvoin tulee kuunneltua levyiltä, joita on kasapäin kertynyt) soi joku konsertti radiosta tai ooppera tv-kanavalta. Meillä täällä on aika samanlainen maku mikä on hyvää, mikä huonoa musiikkia. Ei tule riitoja ainakaan siitä asiasta! :)
VastaaPoistaKotona kuunnellaan kun asutaan "metsässä", siellä tehdään töitä ja sieltä on vaikeampi lähteä kuin kaupungista, jonne menemme nimenomaa katsomaan näyttelyjä tai kuuntelemaan musiikkia livenä. Joskus päätetään jäädä kaupunkiin pitemmäksikin aikaa, kunnes huomataan, että istutaan lähijunassa, joka kovalla vauhdilla syöksyy kohti metsää. Työt kutsuvat. Mutta se ei ole ristiriitaista. Musiikki ja työt kuuluvat useimmiten yhteen. Ne edesauttavat toisiaan. Ne myös innostavat toisiaan. Ne ovat toisilleen tarpeellisia.
PS. Noista ohjelmasarjoista kuuntelen tällä hetkellä Areenalta eniten Kare Eskolan puheita. Pidän hänen selväsanaisuudestaan ja rohkeudestaan tuoda esiin eri puolia musiikista. (Sinussa on jotain samaa: tuot asiat esiin kakistelematta ja suoraan.)
VastaaPoistaVaikka en työskentele musiikin parissa, niin kyllä se on täysin erottamaton osa olemassaoloa. Eikä ainoastaan korvien kautta nautittuna. Sisäinen sointi on pysyvää...
VastaaPoista