Konsertti: Raatihuone, Lappeenranta 2014-02-20
Lappeenrannan kaupunginorkesteri on aikaisemminkin konsertoinut raatihuoneella, mutta aikataulut eivät ole sopineet minulle. Tällä kertaa pääsin mukaan torstain ensimmäiseen iltapäiväkonserttiin, vaikka vahingossa siihen lipun ostinkin. En muistanut että konsertteja on samana päivänä kaksi ja verkkokaupasta valitsin tietysti kellonaikaa katsomatta sen ensimmäisen listalla olevan.
Raatihuoneella olen kyllä vieraillut "Kitara Soi" -festivaalin yhteydessä viitisen vuotta sitten. Silloin esiintyjinä olivat kitaristi ja mezzosopraano. Tänään väliajalla bongasin ovenpielestä lapun että salissa saa maksimissaan olla 200 ihmistä. Kaupunginorkesteri vie lattiatilasta puolet ja yleisöä konserttiin mahtuu mukaan hieman alle 100. Sinänsä ymmärrettävää pitää useampia konsertteja, iltapäivän konsertti ainakin näytti loppuunmyydyltä.
Kapellimestarina toimi tänään Sergei Slovachevskii. Hänet olen aikaisemmin bongannut sellon takaa ja muutaman vuosi sitten kitarakonserttojen kapellimestarina. Maestro oli loukannut jalkansa ja liikkuminen tapahtui kainalosauvojen avustuksella.
Kyllä raatihuoneen kokoon nähden pieni kaupunginorkesterikin taitaa olla siihen liian iso kokoonpano. Kun Sibeliuksen Pelléas ja Mélisanden alkutahdit pyörähtivät käyntiin tuli kuulokuvasta mieleen kuulokkeiden päähän laittaminen. Melkein koko Sibeliuksen ajan ihmettelin enemmän salin ja orkesterin sointia kuin itse musiikkia. Konserttisaleissa ja jopa aika kehnossa Lappeenranta-salissa itse tila on suuressa osassa soittimien äänen ohella. Raatihuoneella alkutunne on samanlainen kun laittaa äänityspuuhissa kuulokkeet päähänsä, soittimet on lähimikitettty ja mikseristä ei ole käännetty minkäänlaista kaikua tai tilaa ääniketjuun. Kuulokuva on kuiva ja äärimmäisen erotteleva. Kuten studion hyvä monitorikaiutin, oivallinen työkalu äänityspuuhiin, mutta ei välttämättä paras pidempään musiikinkuunteluun. Toisaalta tarkka kuulokuva korosti taas sitä, että jousiston kannattaisi ottaa sävelpuhtaus kunnia-asiakseen. Turhan paljon epäpuhtauksia...
Vaikka Pelléas ja Mélisande ei paksua orkesterikudosta paljon sisälläkään, niin konsertin muut klassismin ajan teokset tuntuivat sopivan raatihuoneelle paremmin. Mozartin fagottikonserton solistina soitti portugalilainen Maria Castro. Nuori fagotisti soitti hienosti ja vei minut mukaansa Mozartin fagottimaailmaan. Olisi kiva kuulla häntä myös kamarimusiikin parissa, sen verran kiinnostavalta hänen soittamisensa kuulosti.
Alun perin kaupunginorkesterin ohjelmistossa muistan nähneeni Michael Haydnin D-duuri sinfonian. Jostain syystä sinfonia oli vaihtunut Michaelin veljen Josephin versioksi. Sinänsä sääli koska olisi ollut mukava kuulla tuon vähemmän tunnetun Haydninkin teoksia elävänä. Mutta tällaiselle Joseph-fanille sinfonia numero 53 kelpaa kyllä mainiosti. Vielä erityisesti tällä kertaa siksi, että Andante osan jousikvartettiosuus herätti ajatuksen raatihuoneen hyvästä soveliaisuudesta jousikvartettien esityspaikaksi. Miltäs kuulostaisi sarja jousikvartettoja raatihuoneella?
Sinunlaisesi konserttifanit ovat arvokkaita. Ehkä se on niin, että mitä enemmän kuuntelee, sitä tarkemmiksi korvat kehittyy.
VastaaPoistaTämä pätee myös muissa asioissa. Mutta musiikki kysyy jo intohimoa, ennen kuin se kuulijalle täysin antautuu. Soittajien intohimoa, kapellimestarin intohimoa. Kuulijan intohimoa.
Sävetäjän intohimoa. Mutta sekään ei aina riitä. Vasta kun myös olosuhteet ja ympäristö ovat musiikille suopeita, lopputulos voi kuulostaa täydelliseltä.
Sehän tuossa elävässä konserttitilanteessa on niin mainiota että se on vain leikkaus ajan virrasta, missä nuo mahdolliset intohimot sitten kohtaavat. Vaikka kaikki tekijät pysyisivät samana, ei täsmälleen samanlaista toista kertaa tule.
VastaaPoista